LIES ABOUT MYSELF

Blogeissa on viime aikoina kiertänyt haaste, jossa jokaisen bloggaajan pitää kertoa 11 asiaa itsestään, vastata haastajan 11 kysymykseen itsestään, keksiä 11 kysymystä, haastaa joku, kertoa kuka haastoi ja niin edelleen. En tiedä kuka tätä blogia lukee vai lukeeko kukaan (onhan minulla hei peräti 9 lukijaa, jee!), mutta veikkaisin että salalukijoita on ainakin siunaantunut, kiitos V for Violencen viime aikoina harjoittaman ahkeran spämmäämisen sekä Twitterissä että omilla Facebook-sivuillaan tämän tekstin osalta.

Bongasin jälleen kerran haasteen Maijan blogista, ja vaikkei minun blogiani taaskaan nimetty, aion kuitenkin tällä kertaa tarttua haasteeseen. Yhtätoista bloggaajaa saan tuskin haastettua, mutta katsotaanpa mihin rahkeeni riittävät. Haastehan toimii siis näin:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Sinun pitää haastaa 11 bloggaajaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Kerro kuka sinut haastoi. Ei takaisin haastamisia.

Let's start.

1. Minulle on tehty neljä isoa vatsaleikkausta joista ensimmäinen suoritettiin ollessani vastasyntynyt. Kiitos, duodenaaliatresia. Minulla on ollut virallisesti anomalia eli epämuodostuma sisäelimissäni.

2. Pyörin teini-iässä eräässä pienessä porukassa jonka johtaja oli hengellisiltä arvoiltaan kaikkea muuta kuin terve näin jälkikäteen arvioiden. Siinä porukassa olo jätti suuren kasan traumoja ja ahdistuksia, ja näen vieläkin joskus painajaisia tuon porukan kokoontumisista.

3. Seurustelin ensimmäisen kerran oikein vakavasti vasta 19-vuotiaana.

4. Edelliseen liittyen menetin neitsyyteni vasta hääyönä. True love waits, vai miten se nyt menikään?

5. Värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran elämässäni abivuonna. Oi kyllä, ehdin elää niinkin vanhaksi ennen kuin tein ulkonäölleni jotain.

6. Opin juomaan kahvia vasta abikeväänä, mutta sen jälkeen sitä onkin kulunut, vaikka kärsin refluksitaudista liittyen vastasyntyneisyyskaudella operoituun duodenaaliatresiaan.

7. Olin lapsena ja teininä Lastenklinikan kanta-asiakas, enkä jaksa edes laskea miten monta kertaa minulle on tehty gastroskopia eli mahalaukun tähystys tai kuinka monesti minulla on ollut nenä-mahaletku. 

8. Join ensimmäisen kerran itseni humalaan 23-vuotiaana avioeron jälkeen. 

9. Olen käynyt yksin useillakin musiikkikeikoilla ja jopa nauttinut olostani. Yksin ollessaan keikkoihin pystyy keskittymään paljon paremmin!

10. Kärsin välillä ahdistus- ja paniikkioireista sosiaalisiin tilanteisiin liittyen vaikka ystäväni pitävätkin minua iloisena ja sosiaalisena. Siksipä parin bändin keikoille siunaantunut levyjen- ja paitojenmyyntinakki olikin melkoista itseni voittamista etenkin kun nykyinen työni ei ole erityisen sosiaalista.

11. Rakastan aikaisia aamuja. Herään yleensä työpäivinä kello 03:45 tai joskus jopa omia aikojani aiemmin. Mikään ei ole ihanampaa kuin kävellä rauhallisessa miljöössä työkaverille josta nousen auton kyytiin. En myöskään tykkää nukkua vapaapäivinäkään yhdeksää kauemmin, ja jos uni maistuu kymmeneen saakka tai yli, päiväni on auttamattomasti pilalla. 

Sitten Maijan kysymyksiin.

1. Uskotko henkimaailmaan tai muuhun yliluonnolliseen? 
Olen kristitty eli uskon kolmiyhteiseen Jumalaan. Uskoni ja jumalakuvani on toki muuttunut vuosien varrella, ja voisin väittää että tämä asia on mennyt terveempään suuntaan. Uskon siihen, että kun en jaksa, minua kannetaan. Menestysteologia ja uskon suorittaminen eivät ole minua varten vaan uskoni kallistuu nykyisellään enemmänkin körttiläiseen suuntaan. 

2. Mitä yleensä tilaat baarissa juotavaksi ollessasi viihteellä?
  2.2 Jätätkö tarjoilijalle tippiä? 
Tilaan yleensä Crowmoorea ja totta mooses jätän tippiä. 

3. Nimeä kolme artistia/bändiä, joita et voi sietää. Mikä niissä vituttaa?
Olipas vaikea kysymys. Tällä hetkellä ei tule juuri mitään mieleen, koska pyrin olemaan kuuntelematta bändejä joiden musiikki ei kolahda.

4. Mikä on sinulle mieluisin vuodenaika?
Olen siitä kiero ihminen, että jokaisessa vuodenajassa on jotain hyvää. Rakastan kuulasta syysilmaa, kaunista lumista maisemaa, kevään tuoksua ja kesän helteitä. 

5. Onko sinulla ollut joku sellainen haave elämässäsi, jonka olet jo päässyt toteuttamaan?
Haaveita on, mutta toteuttamisesta en tiedä. Joskus haaveilin ainakin siitä että jotkut bändit julkaisisivat blogitekstejäni sivuillaan, ja se haave toteutui. 

6. Mihin elämässäsi olet tyytyväinen tällä hetkellä? Positiivisuutta kehiin tyypit! Aina jaksetaan kyllä valittaa, mutta mikäs ois hyvin just nyt? Joku sellainen vaikka, mikä ei joskus ole ollut tai jota et aiemmin ole osannut arvostaa?
Olen elämääni aika kokonaisvaltaisesti tyytyväinen juuri nyt. Olen työssä jossa olen hyvä ja josta pidän, minulla on ihania ystäviä, oma koti ja raha-asiatkin aika lailla kunnossa.

7. Onko sinulla joku harrastus, jota olet aina halunut kokeilla, mutta jota et jostain syystä ole vielä koskaan saanut/pystynyt/viitsinyt aloittaa?
Olen aina halunnut kokeilla kuntonyrkkeilyä.

8. Onkos mitään fobioita? Ukkonen, hämähäkit, kuolema, linnut, pellet, vakosametti,,,jotain?
Pelkään yli kaiken oksentamista. Siksi voittekin kuvitella, kuinka hauskaa oli kärsiä Peikkiksen odotusaikana "aamu"pahoinvoinnista...

9. Missä arkisessa asiassa olet kertakaikkiaan surkea? Unohdatko aina uusien ihmisten nimet/kasvot, onko suunnistusvaistosi aivan hukassa, onko käsilaukustasi aina se etsimäsi tavara unohtunut kotiin, eikö karjalanpiirakoiden rypytys onnistu, palaako perunatkin pohjaan, oletko tapaturma-altis, nolojen tilanteiden mies/nainen?
Olen maailman surkein kokki, nolojen tilanteiden nainen ja kaiken lisäksi tapaturma-altis...

10. Tupakoitko? Säännöllisesti/satunnaisesti. Tää on juttu, mikä harvemmin tulee blogeissa esille, mutta on kuitenkin aika oleellinen osa ihmistä imo.
Tupakoin, ikävä kyllä. Viime aikoina olen pyrkinyt vähentämään tätä kallista ja epäterveellistä harrastusta suurella kädellä.

 
11. Oletko enemmän TV-sarjojen orja vai leffafriikki? Minkä sortin tyyli niissä iskee?
 Pidän sekä TV-sarjoista että elokuvista. Viime aikoina olen innostunut vampyyritarinoista, ja siksipä muun muassa True Bloodia tulee katsottua. Lempielokuvani onkin "Veren vangit." 

Olen yleensä huono keksimään kysymyksiä tai haastamaan, mutta yritetäänpä.  

1. Oletko jonkin puolueen jäsen. Jos olet, miksi? Jos et niin miksi et? 
2. Oletko enemmän aamu- vai iltaihminen? 
3. Onko sinulle koskaan tehty viisaudenhammasta suurempia kirurgisia operaatioita vai oletko onnistunut välttämään kirurginveistä ja sairastelua ansiokkaasti? 
4. Mikä on ehdoton lempibändisi tällä hetkellä? 
5. Onko sinulla joitakin fanituksia jotka hävettävät myöhemmin? 
6. Oletko koskaan katunut jotain blogikirjoitustasi myöhemmin? 
7. Mikä oli lapsuuden unelma-ammattisi?
8. Edelliseen liittyen: onko tämänhetkinen työ edes lähellä unelma-ammattiasi?
9. Millainen on unelmiesi kumppani?
10. Pidätkö itseäsi pinnallisena vai syvällisenä? 
11. Miksi aloit alun perin pitää blogia? 

Siinäpä ne. En lue niin monia blogeja että keksisin kenet kaikki haastaisin, mutta feel free to do this one. Muiden vastauksia on kiva lukea, ja muutenkin näiden kautta pystyy tutustumaan toiseen ihmiseen blogin takana ihan kivasti.

TOTUUS TEKEE KIPEÄÄ

"Mitenhän tuossa äidin sairaudessa nyt sitten mahtaa lopulta käydä", totesi isäni hiljaa autossa istuessamme. Sanoista huokuu surua, pelkoa, ahdistusta, toivottomuutta ja epätietoisuutta tulevasta. Haluaisin keksiä jotain lohduttavaa ja rohkaisevaa sanottavaa, mutta isolla S:llä on oma elämänsä eikä se kumarra tai tottele ketään. Se antoi hieman periksi yhdelle sytostaattihoidolle mutta otti sen jälkeen uuden kasvuspurtin kasvattaen yhä uusiin paikkoihin, jopa ihon alle, uusia metastaaseja. Tällä kertaa syöpää vastaan lähdettiin taistelemaan suurehkolla annoksella sädehoitoa, ja jos se auttaa tarpeeksi, siirrytään uudenlaisiin suun kautta napsittaviin sytostaatteihin. Lääketiede koettaa tehdä kaikkensa, mutta The Syöpä, mammakarsinooma imusolmukemetastaasien kera tuntuu olevan aina askeleen edellä.

Isän surua ja pelkoa tuntuu vaikealta käsitellä ja sietää, mutta toisaalta on lohdullista olla samassa veneessä. Kukaan ulkopuolinen ei voi käsittää millaista on kun läheinen sairastaa vakavaa ja hyvin todennäköisesti parantumatonta sairautta. Äidin syöpädiagnoosin varmistumisesta tuli kuluneeksi pari viikkoa sitten tasan vuosi, ja soitellessani äidille tämä kuulosti ihan pirteältä ja taistelutahtoiselta. Kuinka kauan hän jaksaa olla sitä? Minä en ole jaksanut enää vähään aikaan uskoa että äiti olisi enää ensi äitienpäivänä elossa. Jaksoin jonkin aikaa kieltää totuuden, mutta nyt en enää jaksa.

Äiti tuskin enää paranee. Nyt tuntuu siltä kuin isäkin olisi tajunnut sen. Aiemmin hän jaksoi luottaa lääketieteeseen ja äidin ihmeparantumiseen, mutta viimeisin keskustelumme oli täynnä surua ja pelkoa, totuuden myöntämistä. Ei voi tietää kuinka kauan menee ennen kuin olemme kaksihenkinen perhe, isä ja tytär ilman vaimoa ja äitiä. Pitäisi kyetä nauttimaan jäljellä olevasta ajasta täysillä, mutta pelko äidin sairauden etenemisestä on nykyään joka päivä kumppaninani. En ehkä pelkää äidin kuolemaa niin paljon kuin loppuaikoja: kipua, ahdistusta, kipua, kipua, kipua... tajuttomuutta, morfiinia, vähän lisää morfiinia, yleistilan romahtaminen, vaippoihin joutuminen... miten äitini kestää sen, äitini joka on ollut elinvoiman perikuva nämä kaikki vuodet? Miten me omaiset kestämme sen? En tiedä.

Totuutta voi paeta aikansa, mutta on aika jolloin sen joutuu hyväksymään.

Minulla ei ole oikein ketään jolle voisin purkaa tuntemuksiani, koska loppujen lopuksi pelkoni ja ahdistukseni äidin sairauden suhteen ovat turhaa nillitystä, vinkumista ja valitusta. Maailmassa on paljon pahempiakin juttuja, joten miksi valittaisin tästä? Jokainen meistä kuolee joskus, ja äitinikin on iäkäs... mutta kun TUNTUU NIIN PERKELEEN PAHALTA! Siksipä oksennankin ajatukseni blogiin, vaikkei kai tästäkään tekstistä ota mitään tolkkua.

Olen silti kiitollinen siitä, että äiti on saanut nyt yli vuoden lisäaikaa sairautensa kanssa. Se lisäaika on ollut kultaakin arvokkaampaa. Olen niin pahoillani siitä, etten koskaan ehtinyt antaa äidille elävää lapsenlasta ja että hän joutui hautaamaan esikoisensa lisäksi ensimmäisen lapsenlapsensakin. Olen pahoillani siitä, etten ole ollut parempi tytär. Olen pahoillani siitä, etten ole aina osannut kertoa rakastavani ja olen pahoillani, että olen tuottanut kohtuuttomasti huolta äidille sairauksieni ja syömishäiriöni kanssa. Kuinka osaisin koskaan kertoa sen äidille ennen kuin on liian myöhäistä?

Sanotaan, että totuus tekee vapaaksi. Joskus totuus voi myös satuttaa ja vetää maton jalkojen alta. Lohdutan itseäni sillä, että sitten KUN äiti kuolee, hänen ei enää tarvitse kantaa minusta huolta vaan hän pääsee lepoon ikuisiksi ajoiksi. Meille jäljelle jääville jää silti suru vieraaksi, mutta "onneksi" siihenkin voi sopeuttaa itseään etukäteen.

Kiitos ja anteeksi vol. 666.

Seuraava postaus on toivon mukaan taas vähän positiivisempi. Pitäisiköhän peräti räväyttää ja kirjoittaa postaus päivän asusta? :P