PARISUHTEELLISUUSTEORIOITA

Albert Einstein oli uraauurtava fyysikko joka kehitti suhteellisuusteorian. Siihen on olemassa oma kaavansa, ja se kuvaa painovoimaa. Koska en ole fyysikko eivätkä matemaattiset lahjani huimaa päätä, en kuitenkaan aio keskittyä tekstissäni siihen. Parisuhteellisuusteoriat ovat paljon mielenkiintoisempia. Niille ei ole olemassa mitään tarkasti laskettavissa olevaa kaavaa, mutta ainakin 90-luvulla suomalainen duo Neon 2 lauloi mannapuurosta, mansikoista ja oikeanlaisesta kemiasta. Olisivatpa parisuhteet, niiden kestäminen ja dynamiikka kiinni tuollaisesta, kemiasta, mannapuurosta ja mansikoista! Sitä paitsi mannapuuro on hyvää. 

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, mutta olen aina ihmetellyt miksi parisuhteen pitäisi olla oletusarvo? Miksei ihminen voisi viihtyä yksin parisuhteessa itsensä kanssa? Olen lähtöisin piireistä, joissa yleensä sen ensimmäisen vakavasti otettavan seurustelukumppanin kanssa mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Itsekin kuvittelin aikanaan avioliittoni kestävän ikuisesti, mutta toisin kävi. 21-vuotiaana nuorena morsiamena olin kovin nuori ja naiivi, ja nyt jälkeenpäin ajatellen olin aivan liian epäkypsä avioliiton kaltaiseen parisuhteen muotoon. En ollut juurikaan ehtinyt asua yksin ja miettiä kuka olen, mitä tahdon elämältä ja millaisessa parisuhteessa todella olisin onnellinen. Elämällä on tapana kasvattaa ja opettaa, ja vaikka avioliitosta lähteminen tekikin kipeää, se oli silti yksi elämäni parhaimmista päätöksistä.

Yleensä parisuhteisiin päädytään kun joku toinen ihminen vie jalat alta, ihastutaan ja rakastutaan. Ensihuuma tuppaa toimimaan liimana joka saa ihmiset sitoutumaan yksiavioisesti toisiinsa perheenperustamistarkoituksessa. Parisuhteeseen kuuluu kuitenkin kaksi erillistä olentoa joilla on yleensä ollut omaa elämää ja usein myös monia seurustelukumppanejakin ennen uutta kumppania. Mihin toisessa sitten ihastutaan ja rakastutaan? Yleensä ensimmäiseksi katsotaan ulkonäköä. Sen pitää miellyttää omaa silmää, mutta luonne on tärkein. Tutustumisen ja hynttyneiden yhteen lyömisen jälkeen sitoutuminen vasta alkaakin, ja toisesta ihmisestä alkaa paljastua paljon myös niitä vähemmän miellyttäviä piirteitä. Nyky-yhteiskunnassa narsismista puhutaan todella paljon, mutta eivät kaikki kusipäät ole automaattisesti narsisteja. Kiukkupäivät, paskapäivät ja ärsytyspäivät ovat osa elämää, ja ne tulee purettua useimmiten siihen lähimpänä olevaan ihmiseen. Olen kuitenkin usein miettinyt mikä on tärkeintä parisuhteessa. Onko se hyvä seksi, samalla aaltopituudella oleminen vai arjesta jotenkin päin luoviminen?

Keskustelin juuri eilen sosiaalisen median chatissa parhaan ystäväni kanssa parisuhteista ja niiden dynamiikasta. Ihmettelimme yhdessä, miten kukaan on pystynyt olemaan naimisissa vuosikymmeniä ja vieläpä onnellisesti. Ihmettelimme myös yhdessä sitä, miksi kummankaan meidän parisuhteet eivät ole kestäneet viittäkään vuotta. Voiko vikaa etsiä meistä, vai olemmeko vain valinneet itsellemme väärät kumppanit? En tiedä. Päädyimme kuitenkin yhdessä siihen lopputulokseen, että parisuhteen yksi koossapitävistä liimoista on kumppanin arvostaminen ja positiivisen palautteen antaminen. Ei kai kukaan jaksa olla parisuhteessa, jossa tuntee olonsa koko ajan epävarmaksi ja ei-arvostetuksi? Ei. Kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan parisuhteissaan henkistä väkivaltaa, jolla kumppani mitätöidään, saadaan hiljaiseksi ja vetäytyväksi ja epävarmaksi itsestään. Kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan kumppaniltaan, kuinka tämän pitäisi olla laihempi tai lihaksikkaampi ja kuinka tämä on niin ärsyttävä, että kumppani ihan varmasti kohta menee pettämään jos kumppani ei paranna tapojaan. Kenenkään ei koskaan ainakaan pitäisi joutua alistumaan kumppaninsa tahtoon täydellisesti menettäen samalla minuutensa ja kaiken, mikä on aikaisemmin ollut tärkeää. 

Tärkeintä parisuhteessa on ehdottomasti keskinäisen luottamuksen lisäksi kanssaihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen, pienet sanat ja teot joilla kumpikin kokee olevansa arvostettu ja rakastettu juuri sellaisena kuin on, ja ennen kaikkea tunne siitä että voi olla oma itsensä huononakin päivänä näyttäen tunteensa aidosti ja rehellisesti tulematta mitätöidyksi sillä tasolla. Ei kai kukaan haluaisi kuulla surressaan vaikkapa läheisensä sairautta puolisonsa suusta: "No kenen kissa nyt on kuollut? Älä hei viitti itkeä, mä en jaksa enää kuunnella tuollaista vinkunaa ja kitinää"? Veikkaisin ettei kukaan tahdo. Minä en ainakaan haluaisi. Sen sijaan toivoisin kumppanin ottavan syliin ja paijaavan kyyneleet pois poskilta haukkumisen ja lyttäämisen sijaan. Valitettavasti kaikki eivät aina päädy suhteisiin joissa saavat kokea olevansa emotionaalisesti turvassa. 

Parisuhde ei siis ole itseisarvo. 
Parisuhteen onnistumisen edellytyksen itseisarvo on kuitenkin terve narsismi: se, että rakastaa ja arvostaa itseään antamatta toisen ihmisen kävellä ylitseen. Jos rakas puoliso osoittautuu henkistä väkivaltaa harjoittavaksi paskiaiseksi, alkoholistiksi, narkkariksi tai muuten vain kusipääksi, on parempi lähteä kävelemään ja olla parisuhteessa itsensä kanssa. Ihmisellä on kaipuu toisen lähelle ja iholle, mutta yksin ollessa voi oppia vähän lisää itsestään ja elämästään, miettiä menneitä valintojaan ja olla hieman tarkempi seuraavan kumppaniehdokkaan kanssa. Sinkkuudessa ja parisuhteissa on kummassakin puolensa, ja vaikka tosielämä ei mitään "Sex and the City" -sarjaa olekaan, se voi silti olla antoisaa aikaa jonka voi käyttää itsensä tutkisteluun, matkusteluun, opiskeluun, työskentelyyn ja uusien ihmisten tapaamiseen. Parisuhteessa taas on tärkeintä että kumppanit ovat samoilla aaltopituuksila, heillä on samat prioriteetit elämässä ja kumpikin kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi, ei mitätöidyksi, lytätyksi ja murretuksi. 

Mikä sitten on parisuhteellisuusteorian kaava? 
Älkää hei minulta kysykö, en minä mikään matemaatikko ole, kunhan nyt ajatusoksensin pohdintojani tänne... Kiitos ja anteeksi. ;)

PLAN B IS ALWAYS A GOOD PLAN?

Vuosi 2014 on käynnistynyt aika normaalein mutta silti kohtalaisen vauhdikkain kuvioin. Vuoden 2013 lopussa toivoin meneillään olevasta vuodesta muodostuvan paljon paremman kuin viime vuodesta, mutta so far toiveeni näyttäisi menneen kankkulan kaivoon ainakin mitä tulee työpaikallani tapahtuviin uudistuksiin. Täytyy alkaa ihan tosissaan tehdä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, sillä röntgenhoitajakoulutuksen pääsykokeet menivät reisille syksyllä enkä päässyt opiskelemaan. Siitä hommasta ei siis tullut lasta eikä paskaa. Ihailen ihmisiä jotka ovat tienneet aina mitä haluavat elämältä, opiskelevat unelmiensa ammattiin päästen haluamaansa opiskelupaikkaan ensi yrittämällä ja valmistuvat säällisessä ajassa maistereiksi, sairaanhoitajiksi, lääkäreiksi, oikeustieteilijöiksi, toimittajiksi, fysioterapeuteiksi, opettajiksi, muusikoiksi... you name it.

Minussa on aina ollut vähän (ja vähän enemmänkin) taivaanrannanmaalarin vikaa. En jaksanut keskittyä teologian opintoihin, ja sittemmin sain seurakseni vielä oikein mukavan ahdistusoireyhtymän mitä tulee ihmismassoille esiintymiseen ja puhumiseen. Papiksi minusta ei siis olisi, ja opettajaksi en tahdo. Toimittajan työ ei tule kysymykseenkään johtuen nykyjournalismin tasosta Suomessa. Harva jaksaa enää toteuttaa todellista tutkivaa journalismia ja on sääli katsella Ilta-Paskan ja muiden keltaisten lehtien lööppejä ja uutisia, joiden kieliasukaan ei ole täydellinen. En väitä osaavani itsekään kirjoittaa täydellistä äidinkieltä, mutta ainakin yritän. Hoitoalan opinnot kaatuivat omaan mahdottomuuteensa, toisin sanoen perfektionismiini ja siihen, että potilaiden kohtalot tulivat liikaa ihon alle uniin saakka. Ei ollut hyvä tämä, ei ollenkaan. Pidin kyllä opinnoistani ja työstäni, mutta omaa henkistä jaksamista täytyy ajatella aina ensin. Olisin todennäköisesti polttanut itseni loppuun alle viidessä vuodessa valmistumisen jälkeen. 

Tällä hetkellä olen toisin sanoen hieman tyhjän päällä. Käyn kyllä töissä, mutta tulevaisuudesta ei ole hajuakaan. Joskus toivoisin vain valinneeni matemaattis-luonnontieteellisiä aineita lukiossa ja opiskelleeni pitkät oppimäärät matikasta, kemiasta ja fysiikasta, hakeneeni opiskelemaan itseni vaikkapa diplomi-insinööriksi ja valmistuneeni hyvässä ajassa hyväpalkkaiseen työhön. Elämä ei vain aina mene niin. Toisinaan koen huonommuudentunteita siitä, ettei minulla ole vieläkään ammattia vaikka täytänkin pian 29 vuotta. Yritän kuitenkin tolkuttaa itselleni olevani vielä nuori. Onneksi olen ehtinyt tehdä paljon töitä elämäni aikana... ja onhan elämässä muutakin kuin opinnot ja työ. 

Männäviikonloppuna olin eräässä musiikkitapahtumassa myymässä bändien levyjä ja oheistuotteita ja nautin hommasta. Oli mahtavaa kohdata uusia ihmisiä, käydä hyviä keskusteluja ja kuunnella sivukorvalla esiintyjiäkin! Pakko sanoa, että erityisesti Iiwanajulman levynjulkaisukeikka osui ja upposi kuulohermooni totaalisesti. Siinä on taas yksi bändi joka tekee hommaansa koko sydämestään, sielustaan ja mielestään, ja musiikki ja lyriikat ovat sopivan melankolisia ja passiivis-agressiivisia suomalaiseen mielenlaatuun uppoutuen. Levynjulkkarikeikka oli kuitenkin ennen kaikkea juhla elämälle. Vaikka elämä kasaisi jatkuvalla syötöllä paskaa niskaan, elämä on silti juhlan arvoinen. Eipä ihmetytä, miksi uuden levyn nimikin on "Hallelujah" eli "Ylistys Herralle". Moni kristitty voisi ehkä vetää herneet nokkaansa moisesta nimityksestä, mutta minun mielestäni se on varsin osuva eikä ollenkaan pilkkaavassa hengessä heitetty. 

Juhlan jälkeen koittaa kuitenkin aina arki. Myyntihommia oli kiva tehdä pitkästä aikaa, mutta tänään oli palattava takaisin sorvin ääreen. Maanantain kunniaksi tulikin uutisia organisaatioon ja työsopimusten uudistamiseen liittyen, ja tänään olenkin surffaillut ahkerasti mol.fi:ssä ja yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sivuilla. Eräs ystäväni sanoi näkevänsä minut ehdottomasti liperit kaulassa tulevaisuudessa, mutta tokkopa mikään seurakunta ottaisi saarnaamaan pappia, joka on vetänyt ennen jumalanpalveluksen alkua 10 milligrammaa Diapamia koska ihmisten eteen meneminen ja näille puhuminen ahdistaa niin kovasti? Lisäksi papin pitäisi osata laulaakin, enkä minä osaa järin hyvin tehdä sitäkään. Näin ollen ne haaveet on kuopattava. Uskonnonopettajan hommaa voisin kuvitella tekeväni ehkä lukiossa, mutta yläasteikäiset ovat sen verran karmivaa sakkia murrosikineen että ajatuskin riehuvasta teinilaumasta pelottaa. Hoitoala on poissuljettu vaihtoehto myöskin, mutta nyt olen selaillut eri yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmien nettisivuja. Vaihtoehto B sisältää siis pääsykoekirjan hankkimista ja hakua Helsingin, Tampereen ja Kuopion yliopistoihin sosiaalityön koulutusohjelmiin. Lisäksi aion hakea ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa. Saapa nähdä, mitä siitä tulee. 

Pidän ihmisistä mutta vihaan suuria väkijoukkoja ja niille esiintymistä. Voisikohan siis sosiaaliala olla minun heiniäni? Jaa-a, sen näyttänee vain aika. Tämä kevät vaatinee kovasti istumalihaksia ja rautaisia hermoja, jos meinaan päntätä pääsykokeisiin töiden ohessa. Eteenpäin on mentävä vain suomalaisen sisun sekä kahvin voimalla. Jälkimmäisen suhteen on vain toivottava, ettei refluksitautini äidy kovin pahaksi. Sosiaalityöntekijätkin voivat kuitenkin olla omalta osaltaan ehkäisemässä 10-luvun itsemurhia ja syrjäytymistä. Siitäpä päästäänkin oivaan Iiwanajulman kipaleeseen, jota tämä typerä blogipohja ei anna linkittää videona. Nauttikaa silti!

Plan B:t ovat ennenkin pelastaneet elämiä, joten miksei sellainen toimisi minunkin elämässäni? Aion kuitenkin muistaa myös nauttia elämästä, vaikka keväästä näyttäisikin näillä näkymin tulevan hyvin työ- ja opiskelupainotteinen. Ensi viikonlopusta on hyvä aloittaa, sillä aiomme juhlia myöhemmin illalla ihanan Mystralin kanssa syntymäpäiviämme etukäteen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

There was a time I hadn't work enough to do.

ALL WORK AND NO PLAY...

Viime aikoina olen työskennellyt todella rivakasti, kuten kuvista saattaa näkyä: 

Syytän näistä tilanteista töiden vähäisyyttä. Mikään ei ole jäätävämpää kuin päästä töihin ja huomata, ettei töitä ole. Onneksi tilanteeseen pitäisi tulla muutos in any moment koska eräs päivitys on saatu päätökseen ja töitä pitäisi taas riittää.

Tälle viikonlopulle onkin luvassa vaikka mitä meininkejä, muun muassa erään hyvän ystävän kodinsiunauspippalot ja toki yövuoroilua merchandise-hommien merkeissä. Rock on!

Päivitän jotain syvällisempää jahka väsyneet aivoni taipuvat muuhunkin kuin näihin pikapäivityksiin.

SWEET DREAMS...

...tai sitten ei.

Olen nähnyt koko ikäni omituisia unia. Joskus muistan niistä herätessäni enemmän ja joskus vähemmän, mutta uneni ovat yleensä melko sairaita. Erityisesti raskausaikana näin mitä omituisimpia K18-unia, ja nyt viime aikoina uneni ovat olleet melkoista sillisalaattia. Saan usein nauraa kippurassa omille unikuvilleni, mutta toisinaan herään järkyttävään ahdistukseen eikä minulla ole hajuakaan siitä, mistä on tullut uneksittua juuri ennen hirveää takykardiakohtausta. Ajattelin kuitenkin kirjoitella postauksen unista jotka muistan vaikka niiden näkemisestä on aikaa viikkoja, kuukausia tai pahimmassa tapauksessa jopa vuosia.

V FOR VIOLENCE JA ITSEMURHAKANDIDAATTIKERHO
Olin vuonna 2010 noin puolivälin kieppeillä raskaana, ja olin tainnut olla paria viikkoa aiemmin kyseisen pumpun keikalla. Jotenkin kummasti siitä jäi aineksia omituisiin uniin. V for Violence oli koonnut faneistaan järjestäytynyttä kulttia, ja jokaisen fanin tuli kuulua kulttiin tai ei olisi asiaa keikoille. Niinpä kaikki V for Violecen jäsenet olivat pakotettuja tekemään bändin kanssa itsemurhan jos mieli fanittaa. Tarvitseeko sanoa, että herätessä oli hieman WTF? -fiilis? 

HELLUNTAIHUUMAA 
Kerran näin unta jossa olin teiniaikojeni helluntaiseurakunnassa odottelemassa jumalanpalvelusta yöaikaan. Ainut pikku moka tässä unessa oli se, että kirkonmenoihin oli kutsuttu esiintymään kaksi bändiä, jotka olivat Cold Cold Ground ja V for Violence. Olin jo ennen kirkonmenojen alkua suunnattoman ahdistunut tajuttuani, ettei näiden bändien musiikki nyt varsinaisesti ole erityisen hengellistä saati sitten soveliasta puhtoisille ja hartaille helluntailaisille, mutta minulla ei ollut enää keinoja estää keikkaa. Kaiken lisäksi seurakunnan alakerrassa oli sänky, jossa nukuin sikin sokin erinäisten ihmisten kanssa.

Epäilen, ettei kumpikaan unessani nähdyistä bändeistä suostuisi minkään valtakunnan seurakunnan tiloihin esiintyjäksi vaikka heille maksettaisiin siitä maltaita. Olin silti hieman huvittunut herättyäni: näin menneisyys ja nykyisyys kohtaavat! (Epäilen myös etteivät vanhat helluntaituttunikaan innostuisi nykyisestä musiikkimaustani, ettei sen puoleen...)

ELÄMÄNMUUTOKSIA
Ehdottomasti hauskin ja omituisin uni jonka olen ikinä nähnyt tuli nähtyä töiden jälkeen päiväunilla. Olin vaihtanut unessani miestä, ja uusi mieheni oli oikein mukava, komea ja hyväkäytöksinen. Ihanien pusutunnelmien ja K18-meiningin sijaan esittelin tämän tyypin vanhemmilleni, ja romanttisten ja seksikkäiden hetkien sijaan luennoin uudelle mieskandidaatilleni SYTOSTAATEISTA, sädehoidoista ja niiden vaikutusmekanismeista sekä syöpien ennusteista liittyen äitini sairauteen. Sieltä tulivat fluorourasiilit, vinorelbiinit, epirubisiinit ja doketakselit oikein sujuvasti, ja osasinpa muutenkin lääketieteen sanastoa varsin hyvin.

Toinen elämänmuutosuni sen sijaan oli vielä härskimpi. Siinä olimme juuri eronneet mieheni kanssa ja päädyin K18-hommiin mieheni (joka oli unessani ex) ja kahden muun tutun kundin kanssa. Panimme menemään (pun intended) ilman minkäänlaista asianmukaista suojausta, ja sessioiden lopuksi pohdiskelimme, mitä teemme jos olen raskaana ja kuka mahtaakaan olla isä. Unessani päädyin tekemään raskaudenkeskeytyksen, mikä oli hieman ahdistavaa ja pelottavaa. 

LÄSKIUNIA
Näen myös usein unia, joissa olen järkyttävä läski, siis ihan hirveä. Niissä vaatekokoni on yleensä luokkaa 42-46 enkä ole ollenkaan kotonani kropassani. Tiedän tällaisten unien kumpuavan syömishäiriötaustastani, enkä menisi väittämään että olisin ihan sinut kroppani kanssa valveillakaan...

Viimeisimmästä unestani muistan vain sen, että niissä liikuttiin sosiaalisen median parissa. Silti heräsin ahdistavaan tuntemukseen ja sydämeni hurjaan laukkaan varttia ennen kuin kellon olisi oikeasti pitänyt edes soida. Huomenta vain, päin v*ttua, hui hai! Unipohdintojen jälkeen on todella hyvä lähteä töihin pakertamaan, kun lämmin punkka saattaisi vielä huudella jonkin verran kutsuhuutojaan. Onneksi on keksitty sellainen ihmeaine kuin kahvi...

Ehdottomasti ahdistavimpia ovat unet joissa joku on juuri kuollut. Niiden jälkeinen olotila saattaa vainota pitkälle päivään eikä siitä ole helppoa ravistella itseään irti. 

Millaisia unia te näette? Muistatteko unianne herättyänne vai luuletteko ettette ole nähneet unta ensinkään?

PELOTTAVAT KYYNELEET, AHDISTAVA SURU?

Olipa kerran syksy 2010.
Peikkiksen menetyksestä oli kulunut aikaa vain kolme kuukautta, ehkä hieman allekin, ja olin varannut ajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle päästäkseni juttelemaan perheneuvolaan menetyksestäni. Lähtötilanteessa en saanut Naistenklinikalta kenenkään yhteystietoja, neuvolasta ei soiteltu ja kyselty pärjäsinkö minä nyt, kun olinkin yhtäkkiä äiti ilman lasta eikä kukaan tuntunut ottavan tosissaan suruani. Olin surullinen, todella surullinen. Itkin päivät pääksytysten sohvalla lapseni, pienen kauniin vauvani menetystä ja kirosin omaa kroppaani ja elämääni, joka oli pettänyt minut raskaalla kädellä. Lopulta otin luurin kauniiseen käteen ja varasin ajan lääkärille, sillä exäni vihjaisi ei-niin-kovin-hienovaraisesti että jotain tarttis tehrä. Niinpä astelin lääkärin vastaanotolle sinä lokakuisena päivänä armon vuonna 2010 ja ajatusoksensin kaiken siihen menneessä tapahtuneen ulos. Mitä sanoi lääkäri? Lätkäisi BDI-testin eteeni ja sattuneista syistä pisteet olivat kohtuullisen korkeat, olinhan juuri menettänyt lapseni ja elin akuutin surureaktion jälkivaihetta, jolloin mieli oli syystäkin musta. Lääkäri katseli hetken aikaa tuloksiani, totesi: "Sinulla näyttää olevan vakava masennus" ja antoi mielialalääkereseptin. Minä meinasin romahtaa uudelleen. Olin mennyt lääkärille saadakseni jotain keskusteluapua tilanteeseeni, koska sairaalapapin pistäytymistä lukuun ottamatta sellaista ei ollut tarjottu neuvolan eikä perheneuvolan puolelta minulle. Sen sijaan koin että Peikkiksen jättämä suuri aukko sisimmässäni yritettiin paikata lääkkeillä jotka korjaisivat aivojeni välittäjäaineiden tasapainoa, eivät itse ongelmaa. 

Tarvitseeko sanoa, että mielialalääkeresepti jäi homehtumaan hyllylle? En jaksanut enkä jaksa vieläkään ymmärtää sitä, että jotkut lääketieteen ammattilaiset eivät ymmärrä ollenkaan akuuttia ja ymmärrettävää surua. Totta kai suru voi pitkittyessään muuttua masennukseksi, mutta loppujen lopuksi kolme kuukautta oman lapsensa menetyksestä on kohtuullisen lyhyt aika. Siinä ajassa itse aikakaan ei ole ehtinyt parantaa haavoja, ja kun on menettänyt esikoisensa, ei ole edes muita lapsia joista olisi pakko huolehtia ja joiden vuoksi olisi pakko joskus hymyilläkin. Tuo aika, ensimmäinen puolivuotinen Peikkiksen menetyksen jälkeen on muistoissani vieläkin melkoista sumua, mutta joitakin väläyksiä muistan. Muistan nauraneeni mustalle huumorille jo ennen kuolleen vauvan synnytystä ja sen jälkeen. Muistan tavanneeni ihmisiä ja olleeni sosiaalisesti aktiivinen. Oli päiviä jolloin en jaksanut nousta edes sängystä, mutta oli myös parempia päiviä jolloin suru tuntui olevan hieman kauempana minusta, ottaneen etäisyyttä. Nyt, melkein 4 vuotta myöhemmin suru on edelleen sielussani mutta se on muuttanut muotoaan. Olen saanut niin kutsutusti otettua itseäni niskasta kiinni, sain töitä, maksan itse laskuni ja elän normaalia nuoren naisen elämää. Peikkis on edelleen ajatuksissani ja muistoissani, mutta miellän itseni yhä enemmän muuksikin kuin vain kuolleen lapsen äidiksi. Aika on tehnyt tehtävänsä, eikä siihen tarvittu yhtäkään mielialalääkettä.

Nyky-yhteiskunta on hyvin medikalisoitunut. Masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, persoonallisuushäiriöt, syömishäiriöt ja erilaiset psykoottistasoiset häiriöt ovat totta kai ihan oikeita, lääkittävissä olevia sairauksia siinä missä vaikka astma, allergiat, diabetes, nivelreuma ja syöpäkin, mutta mielen sairauksien diagnosointi on hieman haastavampaa. Astman diagnostiikka vaatii vain kahden viikon PEF-puhallukset keuhkoputkia avaavan lääkkeen voimin, mutta etenkin masennusta voi olla vaikea erottaa ihmisen inhimillisistä tunteista. Kun joku läheinen kuolee, tulee suru. Jos sureva ihminen tekisi masennustestin akuuttivaiheessa, pisteet voisivat olla vaikka kuinka korkeat hyvänsä. Näkevätkö lääkärit metsää puilta? Suru ei ole sama asia kuin masennus, kroonisesta masennuksesta puhumattakaan. Jos sureva ihminen saa korkeat pisteet BDI:stä, sellainen pitäisi ohjata saamaan keskusteluapua vaikkapa kriisipäivystyksestä eikä vain tunkea masennuslääkereseptiä kouraan. Valitettavasti nykyisen julkisen terveydenhuollon resurssit ovat kehnohkot, ja lääkkeiden tarjoaminen on helppo pikaratkaisu jokaiselle potilaalle. Siltä ainakin joskus tuntuu. 

Toisaalta olen joskus miettinyt sitäkin, onko ihmisten toleranssi sietää elämän inhimillisiä vastoinkäymisiä heikentynyt? Pitääkö kaikki tunteet aina turruttaa jotenkin? Joidenkin ihmisten oli vaikea kestää minua heti Peikkiksen menetyksen jälkeen, sillä olin kovin itkuherkkä. "Unohda se jo", minulle sanottiin useamminkin kuin kerran. Pelkäävätkö ihmiset vähemmän iloisia tunteita? Ovatko kyyneleet ja suru pelottavia asioita? En tiedä. Olen aina ollut herkkä ihminen. Olen aina nauranut helposti mutta myös itkenyt helposti ja vähitellen olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Elämässä tapahtuu vastoinkäymisiä, enkä väitä olevani vahva kun olen jaksanut taivaltaa elämässä kiinni kaiken kokemani jälkeen. Minun on vain pakko jaksaa elää jollen tahdo itsekin päätyä hautaan. Vaikka elämä syöttääkin niskaan jatkuvasti jotain paskaa, se on kuitenkin elämisen arvoista iloineen, suruineen ja tasapaksuinekin päivineen. 

Tässä minä olen, ihan ilman SSRI-lääkityksiä. Olen selvinnyt lapseni kuolemasta ja huomaan ajan sittenkin parantaneen haavoja. Niistä on jäänyt arpi sieluuni, mutta toisaalta olen oppinut ainakin sen, että jopa pahimpien pelkojensakin toteutumisesta voi selviytyä hengissä ja joten kuten tasapainoisena ihmisenä. Ihmiset, älkää pelätkö vastoinkäymisiä. Älkää pelätkö surua ja ahdistusta. Suuren surun, ahdistuksen ja itkun keskellä on myös tilaisuus hiljentyä, miettiä mitä haluaa elämältään ja rauhoittua kaiken juhlahumun ja arjen hektisyyden keskellä. Eivätkös ne kauneimmat timantitkin hiota suurimmassa paineessa? Olen itkenyt silmät päästäni kuluneiden vuosien aikana, mutta elämääni on mahtunut myös paljon iloa, naurua ja valoa. Olen vain huomannut kaikkien vastoinkäymisten kasvattaneen minua ihmisenä enemmän kuin niiden iloisten hetkien, koska suurimman ahdistuksen alhoissa on ollut pakko pysähtyä ja tutkistella itseään.

Tekstini tarkoitus ei ollut mollata nykylääketiedettä, mutta haluan vain kritisoida liian helposti ilman kunnon tutkimuksia määrättäviä mielialalääkityksiä.  Inhimillinen suru ja vastoinkäymisten aiheuttamat ahdistukset eivät ole sama asia kuin mielen sairaudet, joita on erittäin tärkeää lääkitä jotta paraneminen pääsisi alkamaan.

UUSI VUOSI, UUSIA KUJEITA.

Blogin pitäjä on hengissä vuoden vaihtumisen vieton jäljiltä muttei ole vain omistanut energiaa kirjoitella yhtään mitään, koska työt ja muu elämä ovat vieneet mukanaan. Lisäksi elämääni dominoi tällä hetkellä yksi toinenkin juttu: 

Menin ja ostin hetken mielijohteesta Stephen Kingin teoksen "Kuvun alla", ja lähes kaikki liikenevä vapaa-aika on mennyt tuota lukiessa. Olen päässyt muusta elämästä huolimatta jo lähes sivulle 900 saakka ja jaksan vain koko ajan ihmetellä kuinka King on onnistunutkaan saamaan kyseisestä teoksesta niin hyytävän ja mukaansa tempaavan! Onneksi tuollaisia kupuja ei oikeasti ilmaannu esimerkiksi Helsingin, Espoon, Kauniaisten tai Vantaan ylle. 

Noin muuten olen tehnyt töitä, viettänyt laatuaikaa Carcassonnen merkeissä työkaverien kanssa, seikkaillut muilla paikkakunnilla, kuunnellut musiikkia ja tehnyt uusia musiikkilöytöjä, oivaltanut jälleen uusia asioita elämästä ja ollut hemmetin tyytyväinen siihen, että äidin syöpä on jäämässä toviksi alakynteen. Viimeisin hoito on pienentänyt metastaaseja reippaalla kädellä, ja äiti pääsi vihdoin fysioterapiaankin vasemman käsivarren lymfaturvotuksen vuoksi. Hurjaltahan se näyttää, mutta jospa tukihiha ja fysioterapeutin ohjaus saisivat siitäkin kädestä taas hieman vähemmän turvonneen? Toivossa on hyvä elää. 

Suunnittelen myös sisustusjuttuja ja pähkäilen edelleenkin, mikä haluan olla isona. Työsopimustani sentään on jatkettu ainakin juhannukseen saakka ja elättelen toiveita vakkaripaikasta vaikkei minulla olekaan tekstinkäsittelijän koulutusta. Kukaan lääkäri ei ainakaan ole tullut urputtamaan minulle mitään, joten... Suunnittelen myös pienimuotoista reissua Barcelonaan ystäväni kanssa, ja noin muutenkin olen päättänyt alkaa ottaa elämästäni kaiken irti. Vaikka elämä heittääkin paskaa niskaan aika-ajoin, se on silti aivan mahtavaa aikaa. Näistä tematiikoista kirjoittelen erään bändin keulahahmon ajatuksia inspiraationani käyttäen ensi kerralla, mutta nyt tämä nainen juo vähän lisää kahvia, nappaa Buranaa naamatauluun järkyttävien naistenvaivakipujen vuoksi (kiitos, vatsaontelon kiinnikkeet!) ja lähtee sen jälkeen kirpakkaan pakkasilmaan tarpomaan. On ihminen kyllä hullu kun herää jo ennen neljää mennäkseen töihin puoli kuudeksi aamulla.

Ihanaa tätä vuotta jokaiselle lukijalle, salalukijalle ja niillekin jotka eivät tätä lue.