SURUTONTA JOULUA?

On taas se aika vuodesta kun perheet istuvat yhteiseen joulupöytään - lapset, vanhemmat ja isovanhemmat syövät itsensä ähkyyn, vanhemmat ihailevat lapsensa oppimia temppuja ja isovanhemmat hellivät suvun pienimmät lähes pilalle. On taas se aika vuodesta, kun kuusen alla on kosolti lahjapaketteja, joulupukki tulee kylään ja on kystä kyllä, rauha maassa ja ihanan seesteistä. On jälleen kerran se aika vuodesta, kun tehdään harmista huokaillen pikku visiitti hautausmaalle, viedään kynttilä poisnukkuneiden haudoille ja lähdetään helpotuksesta huokaisten pois - kukapa haluaisi ilon ja valon juhlana pohtia kuolemaa?

Minulle tämä aika vuodesta tulee olemaan aika surkeaa aikaa.

Onhan minulla isä ja avopuoliso, mutta eipä ole enää äitiä. Lapsikin on ollut haudassa jo jokusen vuoden, ja niinpä oman jouluni kohokohta tuleekin olemaan hautausmaavisiitti. Silloin saan itkeä tihrustaa ihan luvan kanssa menetettyjen rakkaideni perään.

Toivon niin kovin, että ensi joulu ei olisi tematiikaltaan näin surullinen.

Nyt vain muistot puskevat jälleen mieleen.

Pienen Peikkiksen lisäksi muistelen paljon äitiä, sitä millainen hän on oli ja miten suussa sulavaa karjalanpaistia hän aina joulupöytään teki. Muistelen tuon ihanan, rakkaan karjalaisäidin sitkeyttä ja tyyneyttä, kykyä hyväksyä asiat sellaisina kuin ne olivat ja rakkautta, jota hänestä huokui. Muistelen miltä tuntui halata äitiä ja kuulla äidin sanovan: "Älä itke, minä rakastan sinua". Muistelen sitä, kuinka äiti vielä ennen kuolemaansa sanoi: "Kyllä sinä ja isä pärjäätte hyvin", tai saattohoito-osastolle siirtyessään totesi: "Tämä on sitten minun viimeinen kotini. Kaikki nämä vuodet minä olen palvellut ja nyt minua palvellaan".

Niin. Äiti sai lähteä hyvissä ja osaavissa käsissä läheistensä ympäröimänä. Äiti jos kuka oli eläessään juuri palvelija, nöyrä ja hiljainen nainen joka ei koskaan tehnyt itsestään suurta numeroa. Äiti osasi aina valita lopulta oikeat sanat lohdutukseksi (vaikka päästeli hänkin joskus sammakoita suustaan), ja äidin halaus viimeistään sai kyyneleet kuivumaan. Äiti oli diplomaatti joka monta kertaa selvitteli minun ja isän riitoja, ja äiti oli se, joka aina huolehti: "Onhan sinulla nyt kaikki hyvin? Sinä olet meidän rakas tyttäremme ja haluamme että sinä olet onnellinen".

Miltähän mahtaa maistua isän tekemä karjalanpaisti? Millainenhan tunnelma joulupöydässä on tänä vuonna, kun äitiä ei enää ole - paitsi muistoissamme? Miltähän tuntuu nyt visiitti hautausmaalle kun Peikkiksen lisäksi sytytämme kynttilän äitini muistolle? Miten tästä selvitään? 

Suru on ollut jo monen vuoden ajan kunniavieraanani joulupöydässä.

Toivon silti, että edes ensi joulu ja sitä seuraavat joulut voisivat olla suruttomampia. Toivon, että jonain päivänä huomaan olevani oikeasti onnellinen ja että suru olisi muuttanut lopullisesti muotoaan.

Se ensimmäinen joulu ilman rakasta on kuulemma pahin.

Halauksia kaikille teille vertaisilleni joiden jouluiloa läheisen menetys himmentää. <3 Onneksi muistot kuitenkin elävät.

DIYM 2004-2014

Joulukuun 13. päivä Herran vuonna 2014 valkeni sateisen harmaana ja tuulisena. Heräsin raskain sydämin, sillä illalla olisi erään helsinkiläisen bändin hautajaiskeikka, bändin jota olin fanittanut ainakin vuodesta 2011 lähtien. Bändin nimi oli Cold Cold Ground ja tyylisuuntana industrialhenkinen punk. Samana päivänä äitini kuolemasta oli myös tasan puoli vuotta aikaa, mutta jätettäköön äidin perään itkemiset toiseen kertaan.

Muistan ikuisesti ensimmäisen CCG:n keikan jolle eksyin puolivahingossa. Vuosi oli 2009, uuden vuoden aatonaatto ja paikkana Bar Loose. Olin varautunut toisen lempibändini V for Violencen keikkaan, mutta keikan koittaessa olin kuolemanväsynyt ja nieleskelin vain oksennusta jatkuvasti. Väsytti, pissatti ja oksetti, ja mietin miksi kaikkien keikkojen pitää alkaa niin myöhään. Lopulta ensimmäisenä soittava CCG aloitti ja menin lavan lähistölle tiirailemaan, että minkäslainen bändi tämä on. "Voi luoja mikä freakshow", ajattelin nähdessäni Mr. Bunnyn. "Mikä tämä on?", kyselin itseltäni. Musiikki soi liian lujaa, oksetti vähän lisää ja rintoja särki. En tykästynyt bändin musiikkiin, en sitten ollenkaan. Voi olla että kropassani olevilla raskaushormoneillakin saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa.

Raskaudesta ei sitten kuitenkaan tullut lasta eikä paskaa, mutta joskus vuonna 2011 tai 2012 päädyin uudelleen CCG:n keikalle. Tällä kertaa olin nauttinut hieman Kuningas Alkoholia, ja musiikkihan kuulosti järjettömän hyvältä. Jotain naksahti sisälläni ja aloin kuunnella Cold Cold Groundin musiikkia enemmän. Minusta tuli fani kertaheitolla ja luukutin Model Citizenia enemmän kuin sielu tai kumppani sietivät. Jossain välissä päädyin toisinaan myös juttusille bändin jätkien kanssa ja auttelin heitä parhaani mukaan vaatimattomasti muun muassa levynjulkkarikeikkaa ajatellen. 

Tänä vuonna iskikin silmille suru-uutinen: Cold Cold Ground lopettaisi! Sain kutsun hautajaiskeikalle sosiaalisessa mediassa, ja harmittelin keikan olevan samana päivänä Dimebag Darrelin (entinen Panteran jäsen, ammuttiin lavalle) muistokeikan kanssa. Koska olen kuitenkin CCG:n fani, päätin suoria erääseen itähelsinkiläiseen kuppilaan fiilistelemään ja nostalgisoimaan Cold Cold Ground kymmenvuotisen uran päätöstä. Myös tuleva aviomieheni päätti lähteä mukaan vaikka hänkin oli alun perin menossa Dimebagin muistokeikalle. 

Ilta alkoi kosteissa merkeissä ystäväpariskunnan luona viiniä kumoten. Ystäväni mies kuuli myös kasan CCG:n parhaita (s)hittejä vuosien varrelta ja kehui miksauksia loistaviksi. Pian piti kuitenkin lähteä kohti syvää Itä-Helsinkiä, jossa tapasin myös parhaan (työ)kaverini yhtä iloisissa tunnelmissa kuin itsekin olin. Kävelimme hiprakkaisen remuavana joukkona jonoon ja niinpä olimme pian sisällä kuppilassa. Keikan alkaessa lähes itkin, niin haikea oloni oli. Keikalla kuultiin muun muassa DIYM, Model Citizen, Cocaine In My Ass, Tourist ja kaiken kruunuksi lähes akustinen veto biisistä Disintegrating. Cocaine In My Assin aikana bändin tyypit heittivät yleisöön vehnäjauhoa. Kai siitäkin voi pää mennä sekaisin jos oikein kovasti tahtoo?

Keikan jälkeen porukka lähti jatkoille kuka minnekin, ja seuraavana aamuna heräsin tyhjään fiilikseen. Siinä se nyt oli, yhden bändin hautaaminen. Onneksi musiikki jää kuitenkin elämään! Kaikella on aikansa ja paikkansa, mutta allekirjoittanutta harmittaa ihan vietävästi että ehdin fanittaa kyseistä bändiä vain pari vuotta ennen kuin nämä laittoivat pil(l)it pussiin. Se pari vuotta oli kuitenkin sitäkin ihanampaa ja hauskempaa aikaa, joten ei tässä oikein voi valittaakaan. Keikka oli haikeatunnelmainen ja bändin tyypeistäkin näki että itku oli lähellä. Myös yleisön edustajat saivat halutessaan sanoa jotakin mikrofoniin, mutta minä en pystynyt. Halusin nauttia keikasta rauhassa.

Fani kiittää ja kumartaa ja toivottaa onnea bändin jäsenille jatkoon. Kiitos kaikista vuosista ja yhteisistä röytäämisistä, olitte huippuja!

Infernokin raportoi jäähyväiskeikasta, ja sieltä löytyy paljon kuvia, koska minä en kyennyt kuvaamaan yhtään mitään enkä varsinkaan halunnut väkisin naamatauluani yhtään minnekään.

2014

On jälleen se aika vuodesta kun voi tehdä vähän yhteenvetoa kuluneesta vuodesta ja suurimmista saavutuksista tai vaihtoehtoisesti suurimmista epäonnistumisista. Joulu on lähes ovella ja pian vaihtuu vuosi uuteen uljaaseen lukemaan. Täytän ensi vuonna 3025 vuotta (kuudennen kerran) ja mietin koko ajan, mihin tämä vuosi mennä hupsahti.

Pääasiallisesti kävin töissä, tapasin ystäviä ja vietin aika normaalia elämää, mitä nyt äidin syöpä ja syöpähoidot rytmittivät elämää aika tehokkaasti.

Pääsiäisenä elämältäni tuntui putoavan pohja, kun avopuolisoni ilmaisi halunsa erota. Olin itse ehdottanut eroa muutamia kuukausia aiemmin mutten jotenkin jaksanut uskoa niin tapahtuvan oikeasti. Hän oli tavannut toisen naisen, eikä siinä vaiheessa kai ole järkevää jatkaa yhdessäoloa pakon edestä. Pääsiäisen aikoihin ja paljon sen jälkeen painoin myös ylipitkää päivää töissä, koska minulla ei ollut muutakaan elämää. 

Äitienpäivänä tajusin menettäväni äidin.

Viikko äitienpäivän jälkeen Syöpätautien klinikan lääkäri antoi julman tuomion: parantavia hoitoja ei kannattanut enää jatkaa, koska syöpä oli käytännöllisesti katsoen vallannut äidin koko kehon ihoa myöten.

Helatorstaina veimme äidin sairaalaan, ja äiti jäi sille tielleen.

Tämän kaiken väliin mahtui uuden työntekijän perehdyttäminen. Perehdyimme yhdessä myös työhyvinvoinnin edistämiseen, ja koska tulimme toimeen niin hyvin töissä, aloimme nähdä toisiamme myös työpaikan ulkopuolella. Olin ainakin saanut uuden ystävän, ja mikäpä olisi voinut olla parempaa kuin sinkkuelämän ihmeellisyyksien puiminen samassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa? 

Kesäkuun 13. päivä äiti kuoli. 

Äidin kuoleman jälkeisistä ajoista muistan vain yhden unettoman yön, työtaakan jolloin vietin jälleen noin 10 tunnin mittaisia päiviä töissä ja yritin samalla järjestellä isän kanssa hautajaisia. Tapasimme isän kanssa toisiamme ennätyspaljon juuri äidin kuoleman jälkeen, ja samoihin aikoihin exäni tajusi haluavansa minut takaisin. Minä kuitenkin panin (no pun intended) hanttiin hanakasti koska kuvittelin kaiken menevän sen jälkeen jälleen päin helvettiä. 

Tuska-festareitakin ehdin juhlia viikkoa ennen äidin hautajaisia, ja Tuskan jälkeen päivää ennen äidin siunaustilaisuutta jouduin sairaalan nenämahaletkuun ja nestetiputukseen suolitukoksen vuoksi. Pääsin kuitenkin äidin hautajaisiin, mikä helpotus! Samaan aikaan palasimme joka tapauksessa yhteen exäni kanssa ja löimme saman tien myös hääpäivän lukkoon.

Elokuussa saimme uuden lähiesimiehen- tai henkilön töissä.

Syyskuussa sain ylennyksen.

Syyskuun jälkeen olenkin ollut naimisissa töiden kanssa ja yrittänyt samalla järjestellä omia häitäni. Elämä on rullannut oikeastaan aika tasaisesti sen jälkeen. 

Marraskuussa olin elämäni ensimmäisissä firman bileissä. Niistä kömmin kotiin puoli viideltä aamulla ja opin että drinkkinsä kanssa tilaamansa vesi kannattaa vaatimalla vaatia, muuten sen kanssa saa vain tequilashotin. Opin myös käsitteen "etäpäivä" tarkoituksen kantapään kautta.

Nyt joulukuussa tuntuu että äidin kuolema on iskenyt tajuntaan paljon enemmän. Voi olla että kesä meni aika sumuisissa tunnelmissa ja jonkinlaisessa shokkitilassa. Vasta nyt tajuan ettei äiti enää koskaan tule takaisin. Vieläkin silti meinaan soittaa äidille jos töissä tai muussa elämässä on tapahtunut jotakin jännää, kunnes tajuan ettei soittaminen ole enää koskaan mahdollista. 

Myös yksi lempibändeistäni haudataan. Hautajaisia vietetään ensi viikon lauantaina, tasan puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen. Aion mennä paikalle ja sheikata täydellistä takapuoltani viimeisen kerran musiikin tahdissa:

Pitäisiköhän bändin tyypeille viedä adressi ja kukkalaite? ;)

Pian hautajaiskeikan jälkeen tuleekin joulu, ja sen jälkeen juhlitaankin vuoden vaihtumista.

Summa summarum: mennyt vuosi on ollut loppujen lopuksi aikamoisen vauhdikas ja tunteikas. Olen ehtinyt erota, vääntää töitä burn outin partaalle, osallistua äidin saattohoitoon, haudata äitini, röydätä yhdet Tuska-festarit, kärvistellä suolitukoksen kourissa nenämahaletkussa ja tipassa, palata yhteen exän kanssa (nähtäväksi jää oliko se fiksua vai ei ;) ), suunnitella häitämme, saada ylennyksen, tutustua hurjan ihaniin uusiin ihmisiin, kokea elämäni ensimmäiset firman bileet ja sen sellaista. Olen myös oppinut hurjan paljon töihin liittyviä asioita, kiitos loistavan mentorin. 

Ehkäpä ensi vuosi kuluu paljon tasaisemmin ja mukavammin. Minä jopa toivon sitä, sillä sen verran paljon tämä vuosi on riepotellut ettei pieni ihminen välttämättä jaksa enää toista samanmoista elämän vuoristorataa kovin kauan.

Ihanaa loppuvuotta kaikille blogini lukijoille, olkoon vuosi 2015 ihana ja onnentäyteinen. Minä ainakin toivon oman käänteisen lottovoittajan tuurini loppuvan vähitellen.

BLOGIHILJAISUUS, KORJAUS KÄYNNISSÄ

Blogissa on ollut tahaton tauko, koska sen kirjoittaja on niin kutsutusti hommannut elämän, tai ainakin kuvittelee hommanneensa. Blogin pitäjä lupaa kuitenkin pyhästi kirjoitella jotain p*skaa taas joskus parin kuukauden-vuoden kuluttua jos jotain aivopieruja sattuisikin tulemaan mieleen.

Seuraavaa blogipäivitystä odotellessa voitte vaikka ihailla sitä, kuinka nätisti Jukka Rasila saa lusikan nenäänsä (tai tekee joitain muita hassunhauskoja temppuja) ja kuunnella samalla kaunista musiikkia.

Video: Studio Julmahuvi, YLE

MURMELIPÄIVIÄ JA PÄIVIÄ ILMAN MURMELEITA

Joko äidin kuolemasta on yli 4 kuukautta aikaa? 
Joko Peikkiksen kuolemasta on jo 4,5 vuotta aikaa?
Minne tämä aika katoaa?

Tiedättekö sen tunteen kun kaikki muut sikiävät, valmistuvat, saavat uuden työpaikan, ostavat uuden kodin ja tuntuvat menevän omassa elämässä eteenpäin? Sen sijaan tuntuu kuin itse steppailisi paikoillaan eikä elämä etene ollenkaan. Rutiinit toistuvat samanlaisina päivästä toiseen ilman että saisi edes mahdollisuutta ilmoittaa pomolle äitiyslomasta tai muusta vastaavasta. Joskus tuntuu kuin elämä olisi silkkaa Murmelipäivää: herätyskello soi, napsautan kahvinkeittimen päälle, ryömin suihkuun tai pikkupesuille ja -pisuille, meikkaan jos jaksan, juon kahvia, syön aamupalaa, juon vähän lisää kahvia, hengailen hetken koneella, tajuan että pitää lähteä bussille, hyppään bussiin, junaan, metroon ja saavun töihin, napsautan kahvinkeittimen päälle... tajusitte varmaankin mitä tarkoitan. Mikään ei muutu, ainoastaan rypyt naamassa lisääntyvät. Onhan elämä muuttunut tietysti sen verran että äitini ei ole enää tässä maallisessa kodissa, mutta olen edelleenkin äiti ilman lasta. Nyt olen vain myös lapsi ilman äitiä. Murmelipäivä jatkuu jatkumistaan...

...eikä se kuitenkaan jatku, eivät ne päivät ihan niin samanlaisia ole. Paljonkin on muuttunut ja suuria muutoksia on jatkossakin luvassa. Uudet työtehtävät ovat alkaneet ja niiden myötä olen alkanut harkita aivan uusille urille hakeutumista. Pomoni ja coachini kannustaa hakeutumaan tiettyyn koulutusohjelmaan, olen innostunut asioista joista en olisi koskaan voinut edes kuvitella innostuvani (tradenomi, häh, mitä muka sellaisella tutkinnolla tekisi?) ja tajunnut etten ihan oikeasti ole niin tyhmä kuin olen aina kuvitellut vaan olen ruoskinut itseäni syyttä suotta ja tuntenut itseni huonommaksi kuin muut.

Yleensä karsastan kliseitä, mutta nyt voin allekirjoittaa lauseen "What doesn't kill you makes you stronger". En tunne itseäni aina vahvaksi ja urhoolliseksi, on päiviä kun sinnittelen töissä itku kurkussa koska äiti- tai Peikkisikävä tai jopa molemmat iskevät, raahaudun kotiin ja hautaudun sängylle vollottamaan kuin pieni lapsi. Ikävä ja suru ovat juuri sellaisia, mutta nekin ovat muuttaneet muotoaan. On kuitenkin myös päiviä kun tunnen olevani tehopakkaus töissä, oppivani koko ajan uutta ja kaupan päälle tunnen oloni vielä hyväksi vaimokkeeksikin. Sellaiset päivät erottuvat joskus toistuvien murmelipäivien joukosta ja syystäkin.

Joskus kuitenkin tarvitaan murmelipäiviä. Elämän rutiinit pitävät yllä turvaverkostoa: on työ, syy herätä aamuisin ja mielekästä tekemistä päiväksi. On myös aika levätä ja sulatella kaikkea päivän aikana tekemäänsä ja oppimaansa. Asioiden jatkuvuuden ei kuitenkaan pidä tuudittaa liialliseen turvallisuudentunteeseen. Mitä vain voi tapahtua koska vain, joten elämästä kannattaa ottaa kaikki irti kun vielä voi.

Oikeastaan olen aikatodella kiitollinen juuri nyt elämästä, työstä ja kaikesta. Voisin jopa kuvailla oloani onnelliseksi. Elämä on ottanut minulta paljon, pettänyt kerran julmimmalla mahdollisella tavalla ja vienyt pohjan kaikelta, mutta vastapainoksi olen myös saanut paljon.

Osaisinko edes olla onnellinen ja kiitollinen, jos en olisi ensin joutunut pulikoimaan syvissä vesissä? Hyvä kysymys, sillä en tiedä. Kukaan ei ole koskaan antanut minun kokea sellaista vaihtoehtoa, mutta minä haluan olla onnellinen ja kiitollinen niillä pelikorteilla jotka minulle on annettu. Katkeruus ei ainakaan auta mitään.

Ja kas, tänäänhän on jo perjantai ja bussiinkin pitää kohta ehtiä. Tästä taitaa tulla Murmelipäivä, eikä se haittaa ollenkaan.

(Termi "Murmelipäivä" on revitty tietenkin leffasta "Päiväni Murmelina, jos joku ei vielä tajunnut.)

ONE OF US IS GONE BUT LIFE STILL GOES ON

"Jos sun olis pakko sairastua johonkin syöpään, niin minkä syövän haluaisit?", kysyin lähimmältä työkaveriltani eilen lounaalla. Päädyimme johonkin helposti hoidettavaan ja 99,9%:n varmasti parannettavissa olevaan tapaukseen. Toisaalta mietimme, että olisi myös aika ihanaa elää täyttä elämää ja saada diagnoosi syövästä, joka on edennyt niin pitkälle että elinaika voitaisiin mitata vain päivissä tai korkeintaan viikoissa. Parastahan tietysti olisi saada massiivinen infarkti ja kuolla sekunnin sadasosassa tuntematta pitkään kipuja ja kärsimyksiä. 

Keskustelumme ovat kummunneet läheisten ihmisten sairauksista, äitini menetyksestä ja taas yhdestä tuntemamme ihmisen menetyksestä. Yleisesti ottaen minut ja M tunnetaan työpaikalla hillitsemättömistä naurunpurskahduksistamme, hihityshysterioistamme ja siitä, että pomotkin joutuvat imemään hymyä sisään meidät nähdessään. Olemme tunnetusti se iloinen nurkka joka kohentaa työilmapiiriä ja joilla on kiireestä ja stressistä huolimatta aina hauskaa keskenään, mutta osaamme me vakavoituakin. Eilinen lounaskeskustelumme kääntyi lopulta lapsen menetykseen, ja tulimme siihen tulokseen ettei edes pahimman vihamiehen pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.

Näiden keskustelujen, omien menetysteni ja lähellä sattuneiden surullisten tapahtumien pohjalta aloin miettiä, että kaikilla meillä on omat naamiomme. Työelämässä yleisesti ottaen käyttäydymme ammatillisesti, keskitymme töihimme tai emme ainakaan näytä kaikkia kipukohtia ja haavoja joita sisimmässämme ehkä on. Työkaverit ovat juuri niitä joiden kanssa vietetään suurin osa päivästä, mutta kuinka hyvin oikeastaan koskaan opimme tuntemaan heitä? Minäkin olen yleisesti ottaen töissä se, joka tekee työnsä ja on nauravainen ja pirteä, ja siksi yhdellekin työkaverille tuli suurena yllätyksenä se, että olen menettänyt oman äitini suhteellisen lyhyen ajan kuluessa. Vielä vähempi osa työkavereistani tietää, että olen menettänyt reilu neljä vuotta sitten oman lapseni kuukausi ennen laskettua aikaa, eikä kukaan tiedä tahattomasta lapsettomuudestani. Firman johtokuntakin nimesi minut ja lähimmät työkaverini "Iloiseksi nurkaksi". Voi kunpa he tietäisivät... tai ei heidän oikeastaan tarvitse tietää. Pääasia kai on se, että toisin kuin neljä vuotta sitten, nyt olen täysin työkykyinen. Äidin kuoltua otin vain yhden päivän sairaslomaa ja senkin unettomuuden vuoksi. Halusin mieluummin mennä töihin saamaan muuta ajateltavaa sen sijaan, että olisin käpertynyt sängylle sikiöasentoon huutamaan ja itkemään ikävääni ja tuskaani.

Töihin palaaminen kannatti myös siksi, että tänä syksynä olen saanut mahdollisuuden kehittyä työssäni ja edetä urallani. Teen tekstinkäsittelijän töiden lisäksi muitakin hommia, ja olen todella kiitollinen saamastani mahdollisuudesta, sillä ei ole itsestään selvää että se nakki olisi napsahtanut minun kohdalleni, meillä kun on paljon osaavia ja päteviä ihmisiä, ahkeriakin vielä, töissä. Minä otin kuitenkin heitetyn haasteen vastaan ja nyt totuttelen uusiin haasteisiin vanhojen lisäksi. Tulevaisuudensuunnitelmanikin ovat selkeytymässä vähitellen ja äidin menetyksestä huolimatta olen elämääni tyytyväinen. Toki tänäkin aamuna tippa tuli linssiin muistellessani rakasta äitiäni, mutta suru ei ole yhtä musertavaa kuin pienen Peikkiksen menetyksen jälkeen. Ehkä se johtuu siitäkin, että äitini sai elää pitkän ja hyvän elämän, mutta Peikkikseni ei saanut huutaa edes ensimmäistä rääkäisyään. Kumma kyllä, olen kuitenkin oppinut elämään myös äitinä ilman lasta.

Töiden lisäksi elämään on mahtunut myös keikkoja. Kävimme muun muassa viime viikonloppuna kuuntelemassa ja katselemassa The Circuksessa Insomniumia ja Arch Enemya, ja joulukuussa tiedossa olisi Cold Cold Groundin jäähyväiskeikka. CCG:n lopettamisuutinen ei jotenkin tullut minulle yllätyksenä, sillä bändistä ei ole kuulunut melkein vuoteen mitään. Ajattelin jo pitkään, että onkohan into jo kadonnut? Kun sitten uutinen julkaistiin, tuli hetkeksi haikea olo, mutta aion osallistua jäähyväiskeikalle ja bändin hautajaisiin, sillä kyseinen pumppu ansaitsee kunnon bileet ennen eri teille jatkamista. Kuka tietää, vaikka bändiläiset keksisivät tilalle jotain muuta, mutta kaikelle on aikansa.

CCG:n lopettaminen tuntuu minullekin symboliselta. Juuri heidän biisiään "Things Fall Apart" kuunnellen olen vuodattanut kyyneleitä äidin sairauden ja kuoleman keskellä ja kun erosimme mieheni kanssa keväällä. Nyt asiat ovat toisin. Olen onnellinen, äiti sai rauhallisen lähdön ja elämässäni puhaltavat uudet tuulet. Kun pojat (tai äijät?) lähtevät eri suuntiin, tunnen myös oman elämäni saapuneen taitekohtaan, sellaiseen aikaan jossa kaikki on paremmin. Muutokset tuntuvat joskus pelottavilta, mutta niistä voi seurata paljon hyvääkin.

Onneksi kuitenkin tiedossa on paljon hyviäkin uutisia bändirintamalta. V for Violence keikkailee ja viilailee uutta levyään, ja heidän keikoilleen aion osallistua jatkossakin. On jännä kuulla, millaista materiaalia uudelle levylle mahtaakaan tulla!

Syksy on siis synkeää aikaa, muttei se haittaa jos sisälleen imee valoa asioista, jotka voimaannuttavat. Se voi olla jollekin kuntoilua, toiselle ruoanlaitosta nauttimista ja meille hevisynkiöille musiikin kuuntelua ja keikoilla käymistä. Ennen äidin kuolemaa mietin, miten jaksaisin enää jatkaa eteenpäin, mutta tässähän minä olen ja voin jopa suhteellisen hyvin, ja se on hieno asia. Yksi on perheestämme poissa, mutta muiden elämä jatkuu. 

Ihanaa syksyä kaikille lukijoillekin!

VIIMEISELLÄ RANNALLA

Tuntuu uskomattomalta että äidin syöpädiagnoosin saamisesta on kulunut vain alle 1,5 vuotta ja nyt äidin maalliset jäännökset on laskettu siskoni jäännösten viereen hautausmaalle eräällä itäsuomalaisella paikkakunnalla.

Muistan sen päivän kuin eilisen kun äiti kertoi kainalostaan löytyneestä kyhmystä ja koetti rauhoitella minua sanomalla: "Ei se varmasti ole yhtään mitään". Olihan se sitten syöpä, triplanegatiivinen rintasyöpä ilman primäärikasvainta. Taistelu aloitettiin doketakselilla ja sen jälkeen jokainen kontrolli ja kuvausten tulosten odotteleminen oli täynnä pelkoa, toivoa ja epätoivoa. Ensin hoidolle tuntui tulevan vastetta, mutta tämän vuoden keväällä alkoi totaalinen alamäki. Äidin syöpä ei reagoinut enää solunsalpaajahoitoihin, ei sädehoitoon eikä edes vihoviimeiseen oljenkorteen, Xeloda-hoitoon. Xeloda ei ole varsinainen sytostaatti mutta sen koostumus muuttuu elimistössä pahanlaatuisia soluja tuhoavaksi. Sekään ei auttanut.

Menin äidin mukaan Syöpätautien klinikan sytostaattipoliklinikan vastaanotolle tiistaina 20.5. Järkytyin nähdessäni äidin ylävartalo paljaana lääkärin tutkimuspöydällä: inhottava, kavala syöpä oli kasvanut jopa iholle tehden jättimäisiä, punaisia, verta vuotavia ja kipeitä ihometastaaseja. Lääkäri tutki äidin huolellisesti ja sanoi lopulta, ettei parantavia hoitoja kannata enää jatkaa. Niin äiti siirrettiin palliatiivisen eli oireita lievittävän hoidon piiriin. Sekin hoito muuttui aika pian saattohoidoksi.

Helatorstaina menin silloisen exäni kanssa katsomaan äitiäni, koska isä oli lähtenyt Itä-Suomeen sukuloimaan. Äiti oli kauttaaltaan turvoksissa, hänen henkeään ahdisti ja kotona pärjääminen oli täpärällä. Saimme äidin neuvoteltua lähisairaalan terveyskeskusvuodeosastolle ja aavistin, ettei hän eläisi enää kauan. Äiti ei päässyt siltä reissulta enää edes kotilomalle vaan hänet siirrettiin saattohoito-osastolle yhden hengen huoneeseen. Oli hirveää seurata hänen yleistilansa heikkenemistä hetki hetkeltä. Tunsin olevani ihan kauhean yksin pelkoni ja suruni kanssa. Äidin kivut ja huonokuntoisuus ahdistivat ja tuntui etten voi tehdä mitään hänen oloaan helpottaakseni. 

Onneksi saimme halattua monesti ja sanottua rakastavamme toisiamme.

Menin vielä päivää ennen äidin kuolemaa katsomaan tätä entisen exäni ja tämän tyttären kanssa, ja jo silloin äiti alkoi olla kuin toisissa maailmoissa. Hänen puheestaan ei oikein saanut selvää eikä hän oikein tuntunut käsittävän minun olevan paikalla. Tuntui kauhealta kun oma äiti, jonka syliin olin usein juossut itkien tai nauraen ei oikein ollut enää tässä maailmassa. Yritin pidätellä koko ajan itkuani, mutta jossain vaiheessa oli vain pakko lähteä puolijuoksua vessaan itkemään. Minun äitini oli kuolemassa, ihan oikeasti kuolemassa. Siitä ei mennyt aikaakaan kun puhelimeni soi seuraavana päivänä ja äidin kerrottiin menneen tajuttomaksi. Pian hän olikin henkäissyt viimeisen henkäyksensä isäni pitäessä häntä kädestä kiinni, ja niin meitä jäi jäljelle vain me kaksi, isä ja minä. 

Äidin kuolemasta on nyt kulunut pari päivää reilu 2 kuukautta, mutta vieläkin mieleeni pälkähtää ajatus äidille soittamisesta. Elämässäni on tapahtunut niin hurjan paljon kaikkea, että haluaisin mennä käymään tai soittaa äidille ja kertoa mitä elämässäni on tapahtunut. Haluaisin halata ja kertoa kuinka paljon rakastankaan. Enhän minä enää voi, sillä äitini ei ole enää täällä.

Äitini kuolemasta seurasi kuitenkin jotain hyvääkin, sillä sinkkukesäni katkesi kuin kananlento konsanaan. Käytyämme katsomassa äitiäni päivää ennen tämän kuolemaa exäni oli alkanut ajatella asioita ja meidän suhdettamme, ja muutaman viikon päästä tästä (ja suolitukosepisodistani) palasimme jälleen yhteen. Se vaati paljon kyyneleitä, asioiden anteeksipyytämistä ja -antamista ja puhumista, puhumista ja puhumista, mutta se kannatti. Vaikka minulla ei ole enää äitiä, minulla on kuitenkin isä ja miesystävä jotka ovat ihan oikeasti kanssani tuli mitä hyvänsä vastaan.

Itse asiassa palasimme yhteen sen verran railakkaasti, että näillä näkymin vietämme häitämmekin ensi keväänä. 

Vaikka äitini joutuikin viimeiselle rannalle ja sen yli, me muut jäimme tänne jatkamaan elämäämme. Jokaisen elämä päättyy joskus, mutta sitä odotellessa täytyy elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen.

Surusta ja ikävästä huolimatta voin nyt sanoa olevani onnellinen, kaikesta huolimatta. Toivon myös että isäkin löytäisi jossain vaiheessa naisen jonka kanssa haluaisi jakaa loppuelämänsä, sillä ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Sen aika ei ehkä kuitenkaan ole ihan vielä, olisivathan isäni ja äitini juhlineet ensi vuonna 40 vuoden mittaista yhteistä taivaltaan. 

Meidänkin viimeinen rantamme tulee joskus eteen, mutta ei ehkä ihan vielä.

TUSKASTA TUSKAAN

Vuoden odotetuin tapahtuma, Tuska-festivaalit Suvilahdessa tuli taas nähtyä ja röydättyä oikein huolella. Moshasimme ja jammasimme porukalla muun muassa Children of Bodomin, Dimmu Borgirin, Anthraxin, Metal Churchin ja Satyriconin keikoilla, aurinkoa riitti ainakin perjantaina ja lauantaina ja juomaa kului. Eksyimme myös perjantaina jatkoklubille kuuntelemaan Amorphista, ja koska selvittelin välejäni erään herrashenkilön kanssa, missasimme puolet keikasta sen vuoksi. Ei haittaa kuitenkaan mitään, sillä kokonaisuudessaan (sunnuntain kaatosadekeliä lukuun ottamatta) viikonloppu oli yksi elämäni parhaista. Päässä soi vielä pitkään COB:n "Are You Dead Yet?" ja oli ilo katsella Alexi Laihon ja muidenkin bändin jätkien riehumista lavalla. Myös Satyricon veti tunteella ja keikka oli moshattava vaikka vettä tulikin kuin Esterin, noh, sieltä. Vetipä Satyricon myös Bathory-coverin, "Mother Earth" -biisin. Carcass tuli kuitenkin missattua, sillä ystäväni meni jonottelemaan COB:n nimikirjoituksia kun loput porukasta painui anniskelualueelle hoitamaan nestetankkausta. Nimmareita jonottanut ystävä näki ehkä eniten koko keikasta. Hänen omien sanojensa mukaan "jotain valoja sieltä lavalta välkkyi". Kuten siis jo aiemmin totesin, viikonloppu oli varsin onnistunut ja ikimuistoinen.

Tuskan jälkeen koittivat arki ja työt. Olin ottanut maanantaiksi ja tiistaiksi lomapäivät töistä, sillä ajattelin tuskaisen olon kestävän jonkin aikaa. Olin oikeassa. Keskiviikkona ja torstaina menin pirteänä töihin ja torstaina kävimme vielä hoitamassa isäni kanssa äidin hautajaisiin liittyviä asioita. Kävin myös syömässä isän luona tuhdin pihvin ja ranskalaisia, ja siitä koko seuraava kertomus saikin alkunsa. Vatsani alkoi turvota heti syömisen jälkeen jalkapallon kokoiseksi, mutten vielä silloin huolestunut. Kun turvotuksen jälkeen alkoi ilmaantua voimakasta kipua koko vatsalle, saatoin olla hieman huolissani mutta ajattelin kuitenkin vääntäytyä perjantaina töihin. Torstai-ilta meni Private Practice -sarjaa DVD:ltä katsellen ja jumalattomissa kivuissa kieriskellen, ja lopulta kanssani asuva mieshenkilö alkoi vihjailla josko olisi aihetta lähteä päivystykseen näytille. "Ei tässä mitään, kyllä mä menen töihin huomenna, otan vaan yhden Litalginin josko tää tilanne rauhoittuisi", uikutin. Otin Litalginin ja jäin odottelemaan vaikutusta. Nada. Lopulta oli pakko nöyrtyä päivystykseen hemmetin kipeänä kaksin kerroin kävellen, ja automatkalla jokainen töyssy sattui niin pahasti, että ulvahdin kivusta. Kävelin triage-hoitajan luukulle kaksin kerroin ja annoin esitiedot. Kuvittelin tämän tunkevan minut tavallisen terveyskeskuspäivystyksen puolelle, mutta vielä mitä. Minut vietiin kirurgian päivystykseen ja sain sieltä hienon käytäväpaikan läheltä ambulanssiovia, josta kuskattiinkin vaikka millaista narkkaria ja juoppoa sisään. Hoitaja kävi ottamassa esitietoja, kokeili mahaani ja sanoi että odotellaan labroja. Siinäpä sitten kierin kivuissani.

Loputtomalta tuntuvan kivuissa kierityn ajan ja yhden narkomaanin iskuyrityksen (jumalauta, oikeasti!) jälkeen minusta tultiin ottamaan verikokeita ja lääkäri tuli katsomaan minua. Hän tunnusteli vatsani, otti esitiedot ja määräsi saman tien kovat kipulääkkeet i.v. sekä vatsan alueen varjoainetehosteisen tietokonetomografian. Hoitajakin tuli kärräämään minua sängyllä rauhallisemmalle paikalle ja alkoi asentaa kanyylia suoneeni, kas näin: 

Ringer Acetat 1000 ml + Primperan 10 mg i.v.

Sain kipulääkettä ja Diapamia rauhoittamaan oloa ennen TT-kuvausta, ja kun kuvauksen aika tuli, sain itsekin kokea tuon ihanan varjoaineen sivuvaikutukset. Koko kropan läpi humahti kuuma tunne ja tuntui kuin olisin laskenut housuuni. Nice. Not. Onneksi oli naistenvaivat meneillään, niin kovin pahaa vahinkoa ei olisi syntynyt vaikka vahinko olisi tullutkin. Kuvaukseen tuli mukaan päivystyksen lääkäri, koska Jorvin sairaalassa ei ole päivystävää radiologia joka voisi katsoa kuvan saman tien. No, suolitukoshan kuvassa näkyi. Minulle on tehty useita vatsan alueen leikkauksia jotka tietenkin aiheuttavat muun muassa fibriinisäikeistä muodostuvia kiinnikkeitä vatsaonteloon, ja isän luona nautitut pihvit eivät varmasti ainakaan parantaneet tilannetta. Minulle asennettiin päivystyksessä nenä-mahaletku (kahteen kertaan, koska ensimmäinen luiskahti pois paikaltaan) ja jäätiin odottelemaan tilanteen laukeamista.

Elättelin perjantaiaamuna jo toiveita kotiin pääsystä, mutta vielä mitä. Jouduin soittamaan nöyrästi pomolle päivystyksestä jotenkin näin: "Moi, mä en ehkä tuu tänään töihin, oon meinaan Jorvin päivystyksessä tipassa ja nenä-mahaletkussa suolitukoksen takia". Onneksi pomo oli varsin ymmärtäväinen, eikä tippakädellä nenä-mahaletkussa olisi voinut töitä tehdäkään. Vielä enemmän harmitti se pikku seikka, että äidin hautajaiset olisivat seuraavana päivänä. Toivoin kovasti tilanteen alkavan laueta viimeistään siihen mennessä. Jouduin osastolle seurantaan, ja olo oli lievästi sanoen heikko ja huonovointinen, koska nenä-mahaletku painoi kurkunpäätä ja aiheutti oksennusrefleksejä, ja lisäksi nokkaletkusta tuli vuorokauden aikana yhteensä valehtelematta ainakin 4 litraa tavaraa. Onneksi sain suonensisäisesti nesteitä saman verran, mutta balanssi oli silti +/-0. Se näkyi muun muassa virtsanerityksessä... Sain osastolla myös nenä-mahaletkuun Gastrografinia, anisviinan makuista varjoainetta joka joskus auttaa suolitukoksen laukeamisessa. Lisäksi kävelin voinnin mukaan mahdollisimman paljon saadakseni suoliston peristaltiikan toimimaan ja sain tietysti myös runsasta suonensisäistä nesteytystä.

Perjantai-iltana tilanne alkoi vihdoin laueta. Voin muuten sanoa, että oli aikamoinen ikävä äitiä, ja voin kertoa senkin etten ole hetkeen ollut yhtä onnellinen suolen tuotoksista ja suolikaasujen ulos tulemisesta kuin tuolloin. Nokkaletkun erityskin alkoi vähentyä ja vointi koheni silmissä, joten sain luvan lähteä lauantaina käymään äidin hautajaisissa. Letkukin poistettiin häiritsemästä ja sain luvan alkaa ottaa nestemäistä ravintoa ja juomia suun kautta. Lähdin aika huterin jaloin hautajaisiin, mutta onneksi pääsin sinne! Tilaisuus oli todella kaunis ja koskettava, pappi puhui ihanasti äidistä juuri minun ja isän toiveiden mukaan ja muistotilaisuuskin oli varsin lämminhenkinen. 

Äidin viimeinen matka

Hautajaisista jouduin vielä yhdeksi yöksi osastolle seurantaan, mutta koska nesteitä meni, suoli toimi eikä mitään tullut suun kautta pihalle, sain jo seuraavana päivänä kiinteää ruokaa ja kotiutuspäätöksen lääkäriltä. Mikään ei ole ihanampaa kuin päästä kotiin kaiken tuon rääkin jälkeen! Tuska-festivaalien jälkeinen oma henkilökohtainen Tuska oli aikamoinen kokemus jonka en soisi toistuvan enää koskaan. Onneksi sain osastolta mukaani suolentukkeumapotilaan ruokavalio-ohjeistuksen. Onneksi pääsin myös eiliselle Black Label Societyn keikalle jonne olin ostanut liput jo ties kuinka kauan sitten. Keikka meni ihan vichy- ja limulinjalla, muttei se haittaa, sillä keikka oli loistava ja seurakin varsin hyvää. Mihinpä sitä alkoholia tarvitsisi kun hauskaa voi pitää muutenkin? Muutenkin terveys on tärkeintä, en nimittäin halua enää koskaan päivystykseen nokkaletkuun, kiinnikkeidenirrotusleikkauksesta puhumattakaan.

Nyt aion keskittyä ihka ensimmäiseen palkalliseen lomaani, fiilistellä hyviä bändejä ja olla paljon ulkona voinnin ja jaksamisen mukaan ilman alkoholipitoisia virvokkeita. Tajusin vasta eilen aamulla, että olisin voinut oikeasti tehdä seuraa äidille taivaaseen jollen olisi mennyt ajoissa lääkäriin, suolitukos kun voi päätyä pahimmissa tapauksissa suoliston perforaatioon ja vatsakalvontulehdukseen, ja se ei ole enää ollenkaan leikin asia. Ei sillä että suolitukos itsessäänkään sitä olisi... ja suolitukos EI ole sama asia kuin ummetus. Ummetus tarkoittaa ulosteen olevan vähän kovaa ja tilanne laukeaa laksatiivein, kun taas suolitukoksessa suolistossa (joko ohut- tai paksusuolessa) on jokin mekaaninen tukkiva asia jossa suolen sisältö ei pääse liikkumaan normaalisti. Siitä on seurauksena kaasun ja nesteen kertyminen suolistoon sekä mahalaukkuretentio, jossa suolenkin sisältöä nousee vatsalaukkuun aiheuttaen painetta ja turvotusta vatsan alueelle. Useimmiten näissä tapauksissa mahan sisältökin alkaa olla lopulta ulostemaista, jos tukos on paha. Näin kävi itselleni, joten nokkaletku oli siitä oikein oiva keksintö.

Nyt aion keskittyä itseni parantelemiseen, ruokarytmin ja -valion korjaamiseen sekä elämästä nauttimiseen. BLS:n keikasta kirjoittelen vielä erillisen blogitekstin, koska en jaksa tehdä kovin sekavaa maratonpostausta tällä kertaa. Voikaa hyvin, rakkaat lukijat, älkääkä hommatko itsellenne vakavia sairauksia näin kesällä.

ÄIDITÖN JA LAPSETON

"I turn away

away from all

the things that were

and all the things I still don't know

I turn away

and life goes on

some days are good

some days are like hell

and when you really feel alive

for the first time

that's the moment

when you start dying

we knew right from the start

these things they tend to fall apart"

Cold Cold Ground - Things Fall Apart

Rakas äitini nukkui pois sairauden väsyttämänä 13.6.2014 kello 12:21. Loppuajan hän oli tajuttomana morfiinia täyteen pumpattuna. En tahtonut enää nähdä äitiäni siinä kunnossa, mutta onneksi sain hyvästellä hänet kunnolla kun hän oli vielä tajuissaan. Saimme sanoa rakastavamme ja antaa ja pyytää kaiken anteeksi. Sanoin myös äidille päivää ennen hänen kuolemaansa, että: "Nyt saa lähteä, nyt sulla on rauha ja kaikki on hyvin". Päivää myöhemmin hän nukkui pois isäni pitäessä häntä kädestä. Sanoin myös äidille, että kun hän pääsee perille, ottaa tyttäreni syliinsä ja kertoo että äitinsä rakastaa tätä hirmuisesti. Nyt äiti on siellä, esikoisensa ja lapsenlapsensa kanssa. Minä ja isä jäimme vielä tänne kilvoittelemaan.

Nyt olen lapseton äiti ja äiditön lapsi. 

Tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta, ja ikävä on kova. Menemme tänään juttelemaan isän kanssa hautajaisseremoniasta papin kanssa, ja ehdin jutella papin kanssa hetken aikaa tänään puhelimessakin. Huomennahan alkaa Suvilahdessa jälleen Tuska-festivaalit, jonne olen menossa vaikka suru meinaakin painaa päälle. Uskoisin kuitenkin, että äiti olisi nimenomaan tahtonut minun jatkavan elämääni. Töissäkin olen käynyt normaalisti, paitsi äidin kuoleman jälkeisenä maanantaina jolloin edellinen yö meni valvomiseksi ja itkemiseksi. 

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että äiti sai elää pitkän ja hyvän elämän rakastavan aviomiehen rinnalla, miehen joka ei koskaan pettänyt tai jättänyt ja joka piti äitiä kuin kukkaa kämmenellä. 

Nyt meitä on jäljellä vain me kaksi. 

Kirjoittelen myöhemmin lisää, tällä hetkellä en pysty sillä kyyneleet sumentavat silmäni ja olo on turta ja raskas. Luulenpa alkaneeni tajuta vasta nyt, ettei minulla ole enää äitiä. On vain muistot, joita aion vaalia koko loppuelämäni ajan.

Nyt äidin on hyvä olla. Nyt hänen ei tarvitse enää kärsiä. 

SEASON OF THE REAPER

Äiti tulee kuolemaan.

Tulen kirjoittelemaan myöhemmin ajatuksiani ylös jahka jaksan ja saan ajatuksiani jäsenneltyä, tällä hetkellä elämässäni on aivan liikaa erinäisiä asioita meneillään.

TYÖ- JA KAHVINARKOMAANIN SALAISET KANSIOT... EI KUN MITÄ?

Blogini on jäänyt jonkinlaiselle päivitystauolle sitten viime näkemän, mutta elämässäni ei juuri nyt ole oikein mitään kerrottavaa.

Oikeastaan minulla olisi paljonkin sanottavaa, mutten tiedä kuinka muotoilisin sanani. Elämä on hassua, ihanaa, haikeaa ja kaikkea mahdollista yhtä aikaa. Minä olen jälleen sinkku ja samalla naimisissa töiden kanssa. Olen tehnyt viime viikolla lähinnä 10-12-tuntisia työpäiviä, kävin tekemässä viime yönäkin jonkin verran töitä ja pohdin, mahtaako tästä tulla kaikkien aikojen sinkkukesä vai olenko kesälläkin naimisissa tiukasti töiden kanssa? On toki hyvä että töitä on, mutta tällä hetkellä oma jaksaminen alkaa olla aika finaalissa.

Tänään on päivä, jolloin jokainen äiti saa aamukahvit sänkyyn sekä lapsilta lahjoja. 

Minä suuntaan taas kerran ainokaiseni haudalle sen jälkeen kun olen käynyt tervehtimässä omaa, kuolevaa äitiäni. Niin, tänään lienee äitini viimeinen äitienpäivä maan päällä, joten suonette anteeksi jollen jaksa olla juhlafiiliksissä. Työt ovat oiva tapa paeta siviilielämän pahoja asioita, mutta ei niitäkään kai liikaa saisi tehdä. En vain osaa sanoa "Ei", ja siksi onkin helpompi jäädä vääntämään duunia vaikka haluaisi oikeasti paiskata tietokoneen pihalle ikkunasta ja huutaa suoraa huutoa. En minä kuitenkaan ole sellainen. 

Onneksi elämään on mahtunut kuitenkin viime aikoina myös hienoja kohtaamisia. 

Saavuin eilen takaisin Tampereelta, missä kävin katsomassa ja kuuntelemassa muun muassa Iiwanajulman ja KYPCKin keikat. Ilta oli aivan loistava ja toi kaivatun hengähdystauon muuten kovin hektiseen elämään. Kävin myös pitkäaikaisen ystäväni H:n kanssa syömässä ja keskustelujemme tiimoilta ajattelin rohkaistua kirjoittelemaan seuraavan kerran joitakin asioita lahkoista ja siitä millaista tuhoa ne voivat pahimmillaan saada aikaan. Tampereelta lähdinkin suoraan töihin ja hassujen sattumien kautta tutustuimme työkaverin kanssa uuteen bändiin: 

Tällaisen keikalle olisi tarkoitus vääntäytyä tyttöjen illan merkeissä 22.5., ja ensi lauantaina on luvassa Amorphiksen ilmaiskeikka Tikkurilassa, jonne menen vanhan lukioaikaisen ystäväni kanssa.

Elämääni on mahtunut siis kurjia asioita, mutta toisaalta elämä on varsin jees juuri nyt ja juuri näin. Minulla on rutkasti ystäviä ja hurjasti töitä, ja kesäkin on vasta alkamaisillaan. Jospa tästä kesästä tulisi sinkkukesä, jolloin keskityn ystäviini ja siihen, että opettelen jälleen rakastamaan itseäni aidosti...? 

Tällaista. Blogi pysynee vielä tovin päivitystauolla koska en oikein saa ajatuksiani kasaan niin että tekstini olisi oikeasti lukukelpoista.

LIES ABOUT MYSELF

Blogeissa on viime aikoina kiertänyt haaste, jossa jokaisen bloggaajan pitää kertoa 11 asiaa itsestään, vastata haastajan 11 kysymykseen itsestään, keksiä 11 kysymystä, haastaa joku, kertoa kuka haastoi ja niin edelleen. En tiedä kuka tätä blogia lukee vai lukeeko kukaan (onhan minulla hei peräti 9 lukijaa, jee!), mutta veikkaisin että salalukijoita on ainakin siunaantunut, kiitos V for Violencen viime aikoina harjoittaman ahkeran spämmäämisen sekä Twitterissä että omilla Facebook-sivuillaan tämän tekstin osalta.

Bongasin jälleen kerran haasteen Maijan blogista, ja vaikkei minun blogiani taaskaan nimetty, aion kuitenkin tällä kertaa tarttua haasteeseen. Yhtätoista bloggaajaa saan tuskin haastettua, mutta katsotaanpa mihin rahkeeni riittävät. Haastehan toimii siis näin:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Sinun pitää haastaa 11 bloggaajaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Kerro kuka sinut haastoi. Ei takaisin haastamisia.

Let's start.

1. Minulle on tehty neljä isoa vatsaleikkausta joista ensimmäinen suoritettiin ollessani vastasyntynyt. Kiitos, duodenaaliatresia. Minulla on ollut virallisesti anomalia eli epämuodostuma sisäelimissäni.

2. Pyörin teini-iässä eräässä pienessä porukassa jonka johtaja oli hengellisiltä arvoiltaan kaikkea muuta kuin terve näin jälkikäteen arvioiden. Siinä porukassa olo jätti suuren kasan traumoja ja ahdistuksia, ja näen vieläkin joskus painajaisia tuon porukan kokoontumisista.

3. Seurustelin ensimmäisen kerran oikein vakavasti vasta 19-vuotiaana.

4. Edelliseen liittyen menetin neitsyyteni vasta hääyönä. True love waits, vai miten se nyt menikään?

5. Värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran elämässäni abivuonna. Oi kyllä, ehdin elää niinkin vanhaksi ennen kuin tein ulkonäölleni jotain.

6. Opin juomaan kahvia vasta abikeväänä, mutta sen jälkeen sitä onkin kulunut, vaikka kärsin refluksitaudista liittyen vastasyntyneisyyskaudella operoituun duodenaaliatresiaan.

7. Olin lapsena ja teininä Lastenklinikan kanta-asiakas, enkä jaksa edes laskea miten monta kertaa minulle on tehty gastroskopia eli mahalaukun tähystys tai kuinka monesti minulla on ollut nenä-mahaletku. 

8. Join ensimmäisen kerran itseni humalaan 23-vuotiaana avioeron jälkeen. 

9. Olen käynyt yksin useillakin musiikkikeikoilla ja jopa nauttinut olostani. Yksin ollessaan keikkoihin pystyy keskittymään paljon paremmin!

10. Kärsin välillä ahdistus- ja paniikkioireista sosiaalisiin tilanteisiin liittyen vaikka ystäväni pitävätkin minua iloisena ja sosiaalisena. Siksipä parin bändin keikoille siunaantunut levyjen- ja paitojenmyyntinakki olikin melkoista itseni voittamista etenkin kun nykyinen työni ei ole erityisen sosiaalista.

11. Rakastan aikaisia aamuja. Herään yleensä työpäivinä kello 03:45 tai joskus jopa omia aikojani aiemmin. Mikään ei ole ihanampaa kuin kävellä rauhallisessa miljöössä työkaverille josta nousen auton kyytiin. En myöskään tykkää nukkua vapaapäivinäkään yhdeksää kauemmin, ja jos uni maistuu kymmeneen saakka tai yli, päiväni on auttamattomasti pilalla. 

Sitten Maijan kysymyksiin.

1. Uskotko henkimaailmaan tai muuhun yliluonnolliseen? 
Olen kristitty eli uskon kolmiyhteiseen Jumalaan. Uskoni ja jumalakuvani on toki muuttunut vuosien varrella, ja voisin väittää että tämä asia on mennyt terveempään suuntaan. Uskon siihen, että kun en jaksa, minua kannetaan. Menestysteologia ja uskon suorittaminen eivät ole minua varten vaan uskoni kallistuu nykyisellään enemmänkin körttiläiseen suuntaan. 

2. Mitä yleensä tilaat baarissa juotavaksi ollessasi viihteellä?
  2.2 Jätätkö tarjoilijalle tippiä? 
Tilaan yleensä Crowmoorea ja totta mooses jätän tippiä. 

3. Nimeä kolme artistia/bändiä, joita et voi sietää. Mikä niissä vituttaa?
Olipas vaikea kysymys. Tällä hetkellä ei tule juuri mitään mieleen, koska pyrin olemaan kuuntelematta bändejä joiden musiikki ei kolahda.

4. Mikä on sinulle mieluisin vuodenaika?
Olen siitä kiero ihminen, että jokaisessa vuodenajassa on jotain hyvää. Rakastan kuulasta syysilmaa, kaunista lumista maisemaa, kevään tuoksua ja kesän helteitä. 

5. Onko sinulla ollut joku sellainen haave elämässäsi, jonka olet jo päässyt toteuttamaan?
Haaveita on, mutta toteuttamisesta en tiedä. Joskus haaveilin ainakin siitä että jotkut bändit julkaisisivat blogitekstejäni sivuillaan, ja se haave toteutui. 

6. Mihin elämässäsi olet tyytyväinen tällä hetkellä? Positiivisuutta kehiin tyypit! Aina jaksetaan kyllä valittaa, mutta mikäs ois hyvin just nyt? Joku sellainen vaikka, mikä ei joskus ole ollut tai jota et aiemmin ole osannut arvostaa?
Olen elämääni aika kokonaisvaltaisesti tyytyväinen juuri nyt. Olen työssä jossa olen hyvä ja josta pidän, minulla on ihania ystäviä, oma koti ja raha-asiatkin aika lailla kunnossa.

7. Onko sinulla joku harrastus, jota olet aina halunut kokeilla, mutta jota et jostain syystä ole vielä koskaan saanut/pystynyt/viitsinyt aloittaa?
Olen aina halunnut kokeilla kuntonyrkkeilyä.

8. Onkos mitään fobioita? Ukkonen, hämähäkit, kuolema, linnut, pellet, vakosametti,,,jotain?
Pelkään yli kaiken oksentamista. Siksi voittekin kuvitella, kuinka hauskaa oli kärsiä Peikkiksen odotusaikana "aamu"pahoinvoinnista...

9. Missä arkisessa asiassa olet kertakaikkiaan surkea? Unohdatko aina uusien ihmisten nimet/kasvot, onko suunnistusvaistosi aivan hukassa, onko käsilaukustasi aina se etsimäsi tavara unohtunut kotiin, eikö karjalanpiirakoiden rypytys onnistu, palaako perunatkin pohjaan, oletko tapaturma-altis, nolojen tilanteiden mies/nainen?
Olen maailman surkein kokki, nolojen tilanteiden nainen ja kaiken lisäksi tapaturma-altis...

10. Tupakoitko? Säännöllisesti/satunnaisesti. Tää on juttu, mikä harvemmin tulee blogeissa esille, mutta on kuitenkin aika oleellinen osa ihmistä imo.
Tupakoin, ikävä kyllä. Viime aikoina olen pyrkinyt vähentämään tätä kallista ja epäterveellistä harrastusta suurella kädellä.

 
11. Oletko enemmän TV-sarjojen orja vai leffafriikki? Minkä sortin tyyli niissä iskee?
 Pidän sekä TV-sarjoista että elokuvista. Viime aikoina olen innostunut vampyyritarinoista, ja siksipä muun muassa True Bloodia tulee katsottua. Lempielokuvani onkin "Veren vangit." 

Olen yleensä huono keksimään kysymyksiä tai haastamaan, mutta yritetäänpä.  

1. Oletko jonkin puolueen jäsen. Jos olet, miksi? Jos et niin miksi et? 
2. Oletko enemmän aamu- vai iltaihminen? 
3. Onko sinulle koskaan tehty viisaudenhammasta suurempia kirurgisia operaatioita vai oletko onnistunut välttämään kirurginveistä ja sairastelua ansiokkaasti? 
4. Mikä on ehdoton lempibändisi tällä hetkellä? 
5. Onko sinulla joitakin fanituksia jotka hävettävät myöhemmin? 
6. Oletko koskaan katunut jotain blogikirjoitustasi myöhemmin? 
7. Mikä oli lapsuuden unelma-ammattisi?
8. Edelliseen liittyen: onko tämänhetkinen työ edes lähellä unelma-ammattiasi?
9. Millainen on unelmiesi kumppani?
10. Pidätkö itseäsi pinnallisena vai syvällisenä? 
11. Miksi aloit alun perin pitää blogia? 

Siinäpä ne. En lue niin monia blogeja että keksisin kenet kaikki haastaisin, mutta feel free to do this one. Muiden vastauksia on kiva lukea, ja muutenkin näiden kautta pystyy tutustumaan toiseen ihmiseen blogin takana ihan kivasti.

TOTUUS TEKEE KIPEÄÄ

"Mitenhän tuossa äidin sairaudessa nyt sitten mahtaa lopulta käydä", totesi isäni hiljaa autossa istuessamme. Sanoista huokuu surua, pelkoa, ahdistusta, toivottomuutta ja epätietoisuutta tulevasta. Haluaisin keksiä jotain lohduttavaa ja rohkaisevaa sanottavaa, mutta isolla S:llä on oma elämänsä eikä se kumarra tai tottele ketään. Se antoi hieman periksi yhdelle sytostaattihoidolle mutta otti sen jälkeen uuden kasvuspurtin kasvattaen yhä uusiin paikkoihin, jopa ihon alle, uusia metastaaseja. Tällä kertaa syöpää vastaan lähdettiin taistelemaan suurehkolla annoksella sädehoitoa, ja jos se auttaa tarpeeksi, siirrytään uudenlaisiin suun kautta napsittaviin sytostaatteihin. Lääketiede koettaa tehdä kaikkensa, mutta The Syöpä, mammakarsinooma imusolmukemetastaasien kera tuntuu olevan aina askeleen edellä.

Isän surua ja pelkoa tuntuu vaikealta käsitellä ja sietää, mutta toisaalta on lohdullista olla samassa veneessä. Kukaan ulkopuolinen ei voi käsittää millaista on kun läheinen sairastaa vakavaa ja hyvin todennäköisesti parantumatonta sairautta. Äidin syöpädiagnoosin varmistumisesta tuli kuluneeksi pari viikkoa sitten tasan vuosi, ja soitellessani äidille tämä kuulosti ihan pirteältä ja taistelutahtoiselta. Kuinka kauan hän jaksaa olla sitä? Minä en ole jaksanut enää vähään aikaan uskoa että äiti olisi enää ensi äitienpäivänä elossa. Jaksoin jonkin aikaa kieltää totuuden, mutta nyt en enää jaksa.

Äiti tuskin enää paranee. Nyt tuntuu siltä kuin isäkin olisi tajunnut sen. Aiemmin hän jaksoi luottaa lääketieteeseen ja äidin ihmeparantumiseen, mutta viimeisin keskustelumme oli täynnä surua ja pelkoa, totuuden myöntämistä. Ei voi tietää kuinka kauan menee ennen kuin olemme kaksihenkinen perhe, isä ja tytär ilman vaimoa ja äitiä. Pitäisi kyetä nauttimaan jäljellä olevasta ajasta täysillä, mutta pelko äidin sairauden etenemisestä on nykyään joka päivä kumppaninani. En ehkä pelkää äidin kuolemaa niin paljon kuin loppuaikoja: kipua, ahdistusta, kipua, kipua, kipua... tajuttomuutta, morfiinia, vähän lisää morfiinia, yleistilan romahtaminen, vaippoihin joutuminen... miten äitini kestää sen, äitini joka on ollut elinvoiman perikuva nämä kaikki vuodet? Miten me omaiset kestämme sen? En tiedä.

Totuutta voi paeta aikansa, mutta on aika jolloin sen joutuu hyväksymään.

Minulla ei ole oikein ketään jolle voisin purkaa tuntemuksiani, koska loppujen lopuksi pelkoni ja ahdistukseni äidin sairauden suhteen ovat turhaa nillitystä, vinkumista ja valitusta. Maailmassa on paljon pahempiakin juttuja, joten miksi valittaisin tästä? Jokainen meistä kuolee joskus, ja äitinikin on iäkäs... mutta kun TUNTUU NIIN PERKELEEN PAHALTA! Siksipä oksennankin ajatukseni blogiin, vaikkei kai tästäkään tekstistä ota mitään tolkkua.

Olen silti kiitollinen siitä, että äiti on saanut nyt yli vuoden lisäaikaa sairautensa kanssa. Se lisäaika on ollut kultaakin arvokkaampaa. Olen niin pahoillani siitä, etten koskaan ehtinyt antaa äidille elävää lapsenlasta ja että hän joutui hautaamaan esikoisensa lisäksi ensimmäisen lapsenlapsensakin. Olen pahoillani siitä, etten ole ollut parempi tytär. Olen pahoillani siitä, etten ole aina osannut kertoa rakastavani ja olen pahoillani, että olen tuottanut kohtuuttomasti huolta äidille sairauksieni ja syömishäiriöni kanssa. Kuinka osaisin koskaan kertoa sen äidille ennen kuin on liian myöhäistä?

Sanotaan, että totuus tekee vapaaksi. Joskus totuus voi myös satuttaa ja vetää maton jalkojen alta. Lohdutan itseäni sillä, että sitten KUN äiti kuolee, hänen ei enää tarvitse kantaa minusta huolta vaan hän pääsee lepoon ikuisiksi ajoiksi. Meille jäljelle jääville jää silti suru vieraaksi, mutta "onneksi" siihenkin voi sopeuttaa itseään etukäteen.

Kiitos ja anteeksi vol. 666.

Seuraava postaus on toivon mukaan taas vähän positiivisempi. Pitäisiköhän peräti räväyttää ja kirjoittaa postaus päivän asusta? :P

MUSIIKKI ANTAA SIIIIIIIVET!

Muistan ikuisesti heavymusiikin vastaiset propagandasaarnat joita jouduin kuuntelemaan noin 9-vuotiaasta 18-vuotiaaksi saakka. Sen jälkeen tutustuin itsekin raskaampaan musiikkiin ja onnistuin tykästymään kyseiseen genreen. Nykyään lähes kaikenlaisten genrejen musiikki uppoaa minuun, mutta sydämeni sykkii silti eniten raskaammille riffeille, örinälle ja synkistelylle, johtuneeko siitä että olen luonteeltani hieman pessimismiin taipuvainen. Vanha ystäväni määritteli minua abikeväänäni näin: "Sussa on jotain tosi passiivis-aggressiivista tiedätkö, sä oot tavallaan todella rauhallinen luonne mutta sun musiikkivalintasi kuvastavat sun sisäisiä aggressioitasi". Voi olla, että tämä vanha ystävä oli oikeassa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen raskaammaksi musiikkimakunikin on mennyt. Pidän edelleen niistäkin bändeistä joiden kuuntelulla aloitin tummasävyisemmän musiikin maailmaan tutustumisen, mutta muutamalla bändillä on aivan erityinen paikka sydämessäni, koska niiden musiikki kytkeytyy hyvin voimakkaasti eri elämäntilanteisiin. Voisin sanoa, että ilman näitä bändejä ja juuri näitä biisejä en olisi ehkä selvinnyt järjissäni muun muassa anoreksiasta, avioerosta, maailman- ja elämänkatsomukseni uudelleen määrittämisestä, raskaudesta, lapsen menetyksestä, avoerosta... you name it. 

Kuuntelin ennen avioeroani lähinnä kristillisiä metallibändejä, mutta Mokomaan rakastuin jo kymmenisen vuotta sitten. Bändi tekee sellaista musiikkia jonka lyriikoihin ihmisen on helppo samaistua. Kuuntelin Mokomaa todella paljon avioeroni ja anoreksiani aikoihin, ja erityisesti minuun kolahti biisi "Sinä riität". Sitä kuunnellessani sain jostain voimaa lähteä vanhoista kuvioista ja opetella arvostamaan itseäni uudelleen. Mokoman musiikkiin palaan aina kun elämässäni tai oman pääni sisällä on suuremman luokan kriisi menossa:

Muistan ikuisesti oman pienen vuokrayksiöni Itä-Helsingissä ja sinne muuttamisen. Niihin aikoihin vietin aika paljon aikaa IRCissä ja tutustuin uusiin ihmisiin. Sitä kautta sain myös uusia musiikkisuosituksia, ja näin tutustuin suomalaiseen bändiin nimeltä Diablo. Harmi, ettei kyseinen bändi enää keikkaile tai ole tehnyt uusia biisejäkään toviin, mutta erityisesti bändin levy "Eternium" kolahti, ja yhdestä levyn biisistä tuli melkoinen voimabiisini kyseenalaistaessani vanhoja uskomuksiani ja etsiessäni itseäni. "I'm going on my way from the cradle to the grave", lauletaan biisissä The Preacher joka on edelleenkin suuri suosikkini. Jos Diablo vetäisisi nyt puskista yllätyskeikan jossain ja settilistaan kuuluisi The Preacher, huutaisin ääneni käheäksi ja heiluttaisin tukkaani niin, että saisin seuraavaksi hankkia itselleni niskatuen pystyäkseni tekemään töitä arkena: 

Olimme ystäväni N:n kanssa Diablon keikalla Nosturissa syyskuussa 2009, ja keikalla tuli kyllä moshattua enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Ilahduin myös suuresti siitä, että The Preacher sisältyi encoreen, joten huusin ja lauloin mukana minkä ehdin. Olin aivan taivaissa keikan jälkeen, ja olemme myöhemmin miettineet N:n kanssa että sekä näiden että Insomniumin keikalle olisi mahtavaa päästä uudelleenkin!


V for Violence on suomalainen bändi joka ei ole ollut vielä kovin suuressa mittakaavassa julkisuudessa. Soundi ja Imperiumi ovat sentään tehneet levyarviot bändin ensimmäisestä pitkäsoitosta "The Cult of V" joka näki päivänvalon marraskuussa 2009. Tutustuin bändiin jo loppukesästä (vaiko alkusyksystä?) 2009 nähtyäni erään Facebook-kaverini linkittäneen bändin musiikkivideon "Constant of Death" omalle seinälleen: 

Katsoin ja kuuntelin musiikkivideon ja kummasti tukkaani alkoi heilututtaa ja jalkaani vispauttaa. Huomasin myös bändillä olevan keikankin, joten suuntasin sinne rohkeana ja ennakkoluulottomana tyttönä yksin. Bändihän toimi lavallakin. Niinpä eksyin muutaman kerran myöhemminkin poppoon keikalle, mutta erään keikan päivämäärineen muistan ikuisesti. Silloin satuin olemaan raskaana ja pieni kaunis tyttäreni potkaisi minua kesken biisin "Scream" käteen ensimmäisen kerran mojovasti. Tasan sillä hetkellä V for Violencesta tuli minun ja Peikkiksen bändi ja Screamista meidän biisimme. Oli jotenkin koskettavaa kun ystävä viestitti Peikkiksen kuoleman jälkeen hautajaisstatukseeni näin: "Halauksia muru <3 Täällä palaa lyhdyssä kynttilä Peikkikselle ja soi V for Violence." 

Muistan myös ensimmäisen V for Violencen keikan Peikkiksen menetyksen jälkeen. Kun pojat soittivat Screamin, en voinut estää kyyneliäni. Myöhemmin yksi bändin jäsenistä tuli pahoittelemaan kovasti menetystäni. Fanistahan tuollainen tuntui hyvältä. Onneksi pystyn nykyään kuuntelemaan "Screamin" ilman että itken hysteerisesti räkää valuttaen, mutta niin vain siihen biisiin liittyi ja tulee aina liittymään jokin suurempi merkitys. Jos joskus saan lapsia, aion soittaa heillekin V for Violencea ja kertoa sen olevan minun ja heidän edesmenneen isosiskonsa bändivalinta. Olen myös nähnyt sairaita unia kyseisestä bändistä, johtuneeko siitä että olen joskus jutellut tyyppien kanssa keikkojen jälkeen. Eräässä unessa V for Violence oli esikoislevynsä nimen mukaisesti perustanut itsemurhakultin johon jokaisen fanin tuli liittyä, ja toisessa unessa VfV oli pitämässä keikkaa Cold Cold Groundin kanssa eräässä pääkaupunkiseutulaisessa helluntaiseurakunnassa. Jälkimmäisen unen tunnelmien siivittelemänä sainkin hyvän aasinsillan seuraavalle bändiesittelylleni, nimittäin...

...Cold Cold Groundista olen tainnut vaahdota täällä useammankin postauksen verran, mutta ei voi mitään, kyseinen bändi kuuluu myös niihin joilla on jokin merkitys elämäni soundtrackilla. Tutustuin bändin musiikkiin ollessani V for Violencen keikalla loppuvuodesta 2009. Olin vesiselvä, voin pahoin ja väsytti, koska satuin olemaan ihan alussa raskaana. Katsoin ja kuuntelin CCG:n keikan kyllä alusta loppuun saakka, mutten jotenkin osannut syttyä musiikkiin tai jänishahmoon. Se saattoi johtua siitäkin, että koko päivä oli ollut jännitystä täynnä, koska olin pelännyt hysteerisesti keskenmenoa ja olimme saaneet exäni kanssa nähdä samana päivänä Kätilöopiston sairaalassa vilkkaasti sykkivän pienen sydämen ultraäänilaitteen monitorilla. Niinpä siis odotin vain V:n keikkaa, kävin välillä kakomassa vessassa, join Jaffaa pitääkseni huonon olon loitolla ja mietin koko ajan, mikä hemmetin funktio CCG:n Mr. Bunnylla oikein on.

Myöhemmin raskauden aikana kuuntelin enemmänkin CCG:a Spotifyn kautta, ja mitä enemmän kuuntelin, sen enemmän tykästyin bändiin ja sen musiikkiin. Vuoden 2011 puolella bändiltä alkoi ilmestyä uutta materiaalia, ja erityisen paljon tykästyin musiikkivideoon "Tourist": 

Syksyllä 2012 saatoin vahingossa päätyä eräälle keikkataltioinnille, ja tästä olen saanut myös kuulla. Jotenkin se keikka oli käänteen tekevä, sillä viimeistään sen jälkeen minusta tuli The TosiFani. En sentään vuorannut asunnon seiniä julisteilla tai kulkenut joka päivä bändipaita päällä, mutta kuuntelin yhä enemmän bändin musiikkia ja sain itseni raahattua keikoillekin. Bändin musiikki ei ole osunut mihinkään erityiseen elämänvaiheeseen, mutta tyyppien hurtti huumorintaju ja selkeästi räkäisellä huumorilla tehdyt musiikkivideot vain iskevät omaan huumorisuoneeni. Videoista ja lavashow'sta huomaa ettei hommaa oteta liian vakavasti vaan aina on vähän kieli poskessa ja pilkettä silmäkulmassa. Keikoille mennessä ja sieltä lähtiessä jää vain yksinkertaisesti hyvä fiilis, eikä sitä ainakaan vähennä se, että CCG:n tyypit välittävät aidosti faneistaan eivätkä katso nenänvarttaan pitkin jos joku fani eksyy juttusille.
 
(Toivoisin silti että ihmiset tajuaisivat jättää artistit rauhaan ennen keikkoja vaikka niitä poseerauskuvia olisikin NIIIIIIIIIIIIIIIIN kiva ottaa. Keikka on aina keikka ja se jännittää kokenuttakin esiintyjää. Jos joku känniläinen vielä saa hyvän idean tulla bändien tyyppien juttusille ja ottaa pakkoääliöposeerauskuvia, vähemmästäkin artistien pinna kiristyy. Eiköhän keikkojen ja roudausten jälkeen ehdi sitten ottaa niitä kuvia ja nykiä bändien jäseniä hihasta?) 

Uusin musiikkilöytöni on ehdottomasti Iiwanajulma. Olen tainnut mainita tämänkin bändin useamman kerran postauksissani, mutta kyllä vain Etelä-Savosta kotoisin olevat pojjaat osaavat musiikin tekemisen jalon taidon! Tällä hetkellä heidän musiikkinsa on ollut minulle tärkeää, koska sen ja biisien lyriikoiden kautta voin tavallaan "oksentaa ulos" äidin ja omien sairastelujen aiheuttamaa pahaa oloa. Iiwanalla on myös mukavan riehakas ja aggressiivinen lavaesiintymistyyli. Kun äijät pääsevät lavalle, heitä ei pidättele mikään. Kaiken lisäksi bändin tyypit ovat fiksuja ja elämää nähneitä ja kokeneita. Taiteen ei pidä aina kummuta pahasta olosta ja ahdistuksesta, mutta uusimmalle albumille "Hallelujah!" on kyllä osattu kanavoida ahdistus, paha olo ja sairastaminen sellaiseen muotoon, että se on samaistuttavaa muttei kuitenkaan sairastuta kuulijaa. Suosittelen! Levyä on hyvä kuunnella jos ahdistaa liikaa tai lääkärikäyntien lopputulemana kouraan tungetut reseptit ja tautiluokitusrajaukset ottavat aivoon. 

Minulle musiikki merkitsee vähän kaikkea. En voi lähteä kävelemään kaupungille yksin jollen kuuntele jotain musiikkia. Tätäkin kirjoittaessani kuuntelen musiikkia. Suuriin elämäni kriiseihin (niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin) liittyy musiikki, ja musiikki antaa minulle paljon lohtua mutta myös potkua persuksille tarttua asioihin. Musiikkia voi tehdä kieli poskessa, sydän haavoittuneena, siksi että se on kivaa tai siksi, että haluaa vain saada ihmiset nauttimaan kuulemastaan. Taiteen ja hyvän musiikin ei tarvitse kummuta aina kärsimyksestä, vaan se voi kummuta aivan yhtä hyvin huonosta ja räkäisestä huumorista tai vaikkapa voikukista jos siltä tuntuu. Pääasia on, että musiikin kuuntelija nauttii kuuntelemastaan musiikista ja saa siitä jotakin irti. 

Mitkä ovat teidän lempibändejänne ja miksi? Millaista musiikkia kuuntelette erilaisissa mielentiloissa? 



 

J45 JA MINÄ EMME OLE YSTÄVIÄ

Rakkaat lukijat, tänään puhumme astmasta, allergioista, siitä miltä se astma tuntuu fyysisesti ja psyykkisesti sekä sivuamme myös hieman anafylaksiaa. Tähän avautumiseen on ihan validi syykin, minä kun satun olemaan sekä astmaatikko, atoopikko että allergikko. Kahta ensimmäistä olen ollut noin kahden kuukauden ikäisestä saakka, mutta virallisesti astmaatikko olen ollut vähän lyhyemmän ajan. 

On taas se aika vuodesta kun lumet sulavat, katupöly alkaa pöllytä oikein urakalla kaduilla, rehujen seksielämä kukoistaa ja näin ollen jokaisen allergioista ja astmasta kärsivän ihmisen elämä hankaloituu. Onneksi lääketiede on keksinyt hyviä troppeja helpottamaan allergioista ja astmasta (tai molemmista) kärsivien ihmisten elämää, mutta krooninen sairaus on silti aika perseestä. Kun astma- ja allergiaoireet ovat pahimmillaan, ei paljon lohduta se, etteivät tulehdusparametrit tai ruumiinlämpö ole koholla, koska elimistössä vallitsee kuitenkin tietynlainen tulehdustila. 

Astmaa voi olla joko ulko- tai sisäsyntyistä. Terveyskirjasto määrittelee astman jotakuinkin näin: 

"Astman keskeinen ja suureneva riskitekijä on taipumus atooppiseen allergiaan. Atopialla tarkoitetaan taipumusta tuottaa herkästi IgE-luokan vasta-aineita ympäristön tavallisia allergeeneja, kuten siitepölyä ja eläinpölyjä, kohtaan. Atooppisilla ihmisillä ilmenee limakalvojen allergista tulehdusta (eosinofiilista inflammaatiota), kun he hengittävät allergeenisia pienhiukkasia herkistyttyään ensin kyseiselle allergeenille. Tällöin on kyseessä ulkosyntyinen, allerginen astma. Jos atooppista allergiaa ei todeta, käytetään nimitystä ei-allerginen astma, joka on tavallinen varsinkin vanhemmilla ihmisillä. Taudin laukaisevat perinnöllisesti herkillä ihmisille ilmeisesti monet mikrobit, jotka käynnistävät vähitellen autoimmuunitautia muistuttavan kroonisen limakalvotulehduksen."

Minulla on todettu allerginen eli ulkosyntyinen astma vuonna 2007, mutta olen todennäköisesti sairastanut sitä jo paljon kauemmin ennen sen toteamista. Vuonna 2007 olin hieman tuhdimmassa kunnossa kuin tällä hetkellä, ja muistaakseni sinä keväänä oli hyvin paljon erilaisia siitepölyjä ilmassa. Olin saanut YTHS:n yleislääkärin kautta keuhkoputkia avaavan lääkkeen (Bricanyl, vaikuttava aine terbutaliinisulfaatti) sekä ohjeen syödä tavallista allergialääkettä, mutta se ei tuntunut auttavan ollenkaan. Yskin öisin helvetillistä yskää joka piti hereillä paitsi minua, myös entistä aviomiestäni. Olin kuitenkin päättänyt alkaa harrastaa erilaisia liikuntamuotoja, ja menin entisen opiskelukaverini kanssa Yliopistoliikunnan järjestämään jumppaan. Kesken jumpan hengitykseni salpautui, yskin enkä kyennyt tekemään yhtään mitään. Kaverinikin hätääntyi. Jouduin jättämään jumpan kesken, ja hengenahdistustilanne ei tuntunut laukeavan millään. Totta kai säikähdin. Muistan tilanteesta vain järkyttävän pelon hapen loppumisen tunteesta ja sen, että olin aivan poikki, jalat hädin tuskin kantoivat ja laahustin jumppakassini kera asemalle ja sieltä kotiin julkisilla. Olinpa idiootti! Oikea toimintatapa olisi ollut painua suoraan johonkin päivystykseen ja päästä hengittelemään spiralla keuhkoputkia avaavaa lääkettä. Todennäköisesti astmatutkimuksetkin olisi käynnistetty hieman nopeammin siten.

Vanhempani olivat todella huolissaan tilanteestani. Itse en edes tajunnut jatkuvan alakuloisuuden, väsymyksen ja yleisen huonovointisuuden ja voimattomuuden tunteen johtuvan niinkin yksinkertaisesta (ja veemäisestä) syystä kuin allergia ja astma. Lopulta vanhempani tilasivat minulle ajan yksityislääkäriltä, joka oli keuhkosairauksien spesialisti. Menin vastaanotolle, sain ohjeet PEF-puhallusten tekoon, reseptin kunnolliseen avaavaan ja hoitavaan lääkkeeseen (Buventol ja Budesonid) sekä lähdin verikokeiden kautta kotiin. Muutaman tunnin kuluttua lääkäri soitti ja kertoi veren eosinofiilien olevan reilusti koholla, toisin sanoen elimistössäni vallitsi melkoinen allergeenien aiheuttama tulehdustilanne. Lääkäri soitti puhelinreseptin Prednisolonista eli suun kautta otettavasta kortikosteroidista apteekkiin, ja muutaman pillerin napsimisen jälkeen hirveä hengenahdistusoireilu ja jatkuva yöyskä helpottuivat. Kahden viikon PEF-seurannan tulos oli reippaasti diagnostinen astmalle: seurannassa oli sekä vuorokausivaihtelua että reilu vaste keuhkoputkia avaavalle lääkkeelle. Sain astmadiagnoosin keväällä 2007, ja sen jälkeen olen vuoroin elänyt sopusoinnussa sairauteni kanssa ja vuoroin vihannut sitä. Yleensä astma ei veetuta silloin kun se ei oireile, eli on toisin sanoen hyvässä hoitotasapainossa, enkä edes tarvitse astmalääkkeitä aina ympärivuotisesti.

Keväisin ja kesäisin on toinen ääni kellossa. Silloin erinäisten rehujen seksielämä alkaa ja ilmassa lentelee sakeanaan siitepölyä. Se taas aiheuttaa elimistössäni allergisen reaktion joka totta kai alkaa oireilla myös astmaattisesti. Tajuan alkaa ottaa hoitavaa astmalääkettä yleensä vasta siinä vaiheessa, kun pari yötä on mennyt yskiessä keuhkoja pellolle, eikä se lääke tietenkään ala heti vaikuttaa. Onneksi on olemassa keuhkoputkia avaavia lääkkeitä, mutta niistä taas aiheutuu yleensä lievästi sanoen takykardisia sivuvaikutuksia. Miksi? Siksi, koska vaikka avaavan lääkkeen vaikuttava aine avaa keuhkoputkia, se toimii myös vasodilatoivasti eli verisuonia laajentavasti, ja kun verisuonet laajenevat, myös sydämen lyöntitiheys nousee voidakseen pumpata kaiken veren onnistuneesti kropan läpi. Aivojenkin olisi tietysti ihan hyvä saada happea. Joka tapauksessa tähän aikaan vuodesta vihaan yleensä elimistöäni ja tätä saakelin kroonista sairautta yli kaiken! Kaivan astmalääkkeet kaapista ja olen käytännöllisesti katsoen todella kipeä olematta kuitenkaan _oikeasti_ kipeä ollakseni oikeutettu sairaslomaan. Sairasloma toki onnistuisi, jos röörit menisivät niin tukkoon että hemodynamiikka romahtaisi, mutta niin ei ole onneksi koskaan käynyt.

Harva ihminen edes tajuaa miltä astman ja allergioiden sairastaminen tuntuu. Yskä on repivää, kuivaa ja hakkaavaa, ja pahimmassa keuhkoputkien ahtausvaiheessa ennen hoitavan lääkkeen vaikutuksen alkamista hengitys saattaa kuulostaa jopa korvin kuultavasti ilman stetoskooppien kanssa pelleilyä samalta kuin koirien vinkulelu. Hengenahdistuksen tunne aiheuttaa joskus jopa apuhengityslihasten käyttöönottoa, ja ainoa hyvä nukkuma-asento on puoli-istuva asento. Se tietysti helpottaa hengittämistä mutta vaikeuttaa lievästi sanoen kunnollisen unen saamista. Kaikista kurjinta allergiakausina ja astman pahentuessa on kokonaisvaltaisesti kipeä, väsynyt ja saamaton olo, kun tuntuu että nukahtaa töihin eikä jaksaisi tehdä mitään, hyvä kun jaksaa edes portaat kävellä ylös. Kovin raskaita liikuntalajeja ei voi harrastaa, koska ei saa vedettyä kunnolla happea keuhkoihin ja ristiallergioiden pahimpana mahdollisuutena on saada jopa anafylaktinen reaktio tai jopa koko verenkiertojärjestelmää uhkaava tilanne, anafylaktinen shokki joka romahduttaa verenpaineen ja on hengenvaarallinen tila. Siihen ainoa toimiva ensiapu on adrenaliini ja sen jälkeen suuri annos metyyliprednisolonia eli eräänlaista kortisonia suoraan suoneen tykitettynä. Terveysportti (se nyt ainakin on luotettava tietolähde) kuvaa anafylaksiaa näin: 

"Anafylaksia tarkoittaa äkillistä yliherkkyysreaktiota, joka alkaa tavallisesti käsien ja huulien voimakkaalla kihelmöinnillä ja kutinalla. Kihelmöinti ja kutina leviävät muutamassa minuutissa ympäri kehon. Ihoon nousee nokkospaukamia, joita on tavallisesti ympäri kehon. Huulissa ja silmäluomissa, usein muuallakin, on selvää turvotusta. Potilaan kurkkua kuristaa ja henki saattaa vinkua. Vatsaa kouristaa, ja potilas saattaa oksentaa tai ripuloida. Vaikeimmissa tapauksissa verenpaine laskee ja sydämeen tulee rytmihäiriöitä. Potilas on hengenvaarassa. Anafylaktinen reaktio kehittyy huippuunsa 10–30 minuutissa.
Anafylaksia on yleensä allerginen kuten esimerkiksi ampiais- ja mehiläisallergiassa. Sellainen voi syntyä myös muulla kuin allergisella mekanismilla, kuten tapahtuu joskus yleisanestesian aikana.

Anafylaksiassa iho punoittaa ja kuumottaa, pulssi on tiheä ja potilaalla on usein turvotusta huulissa, kielessä, nielussa, silmäluomissa ja käsissä. Nopeassa anafylaksiassa ei ehdi tulla nokkosihottumaa, ennen kuin potilas menettää tajuntansa. Sellaisen potilaan sydämen syke on kuitenkin epätasainen."

Kaikkein kurjinta astmassa on kuitenkin se, että pahimpina kausina se rajoittaa elämää, eivätkä perusterveet ihmiset tajua ihmisen olevan oikeasti kipeä. Yskä, hengenahdistus ja yleisesti kurja ja kipeä olo eivät ole ulkopuolisista oikein mitään, koska kyllähän niihin oireisiin nyt allergialääke tepsii, ja onhan astmapiiput olemassa! Niinpä. Astmaa sairastava ihminen kokee kuitenkin astman pahimpina kausina toimintakykynsä heikentyneeksi ja oireiluun voi liittyä jopa masennusoireilua, joka taas johtuu väsymyksestä. Perusterve ihminen ei ymmärrä, ettei astmaatikko kurjimpina aikoinaan tahallaan nuku pitkiä päiväunia, ole apaattinen tai ei välttämättä jaksa yhtä hyvin normaaleja kotitöitä kuin parempina aikoina. Perusterve pomo ei välttämättä tajua astmaattisen alaisen töissä suoriutumisen laskua sairaudesta johtuvaksi. Hei, koettakaapa itse naputella vaikkapa 100 000 merkkiä töissä päivän aikana, kun vähän väliä pitää yskiä keuhkoja pellolle, hengitellä syvään ja sitten taas yskiä. Sitten tuntuukin siltä kuin koko kroppa olisi keitettyä makaronia ja silmäluomet alkavat lupsua väkisinkin umpeen. Juu, eihän astmaatikko toki sairasta mitään keuhkokuumetta tai aivokalvontulehdusta, mutta kyllä astmaankin voi kuolla jos sitä ei hoida, ja anafylaktiseen shokkiin nyt ainakin kuolee jollei tiedä mitä pitää tehdä jos vaikka joku läheinen sellaisen saa. (Vinkki: 112 on se aika hyvä apu...) 

Tällä kirjoituksella kai yritin vähän selventää sitä, miltä astma tuntuu pahenemisvaiheessa ihan fyysisesti ja myös henkisesti. J45 ja minä emme ole siis ystäviä, mutta yleisesti ottaen tulemme ihan hyvin toimeen keskenämme, kun tunnistan pahenemisvaiheen ensioireet ja alan lääkitä itseäni asianmukaisesti. Silti tulee päiviä kun krooninen keuhkosairaus vain vituttaa ja voisin antaa sen ilmaiseksi pois, ihan kenelle vain. Olisi kivaa kokea edes joku sellainen kevät kun olisin terve eikä tarvitsisi miettiä, riittävätkö astmalääkkeet ja onhan se avaava lääke varmasti mukana. Olisi kivaa kokea kevät, jolloin yöt eivät tärvääntyisi yskimiseen ja olo olisi kaikin puolin virkeä eikä päin vastoin täysin mukiloitu ja energiaton. Olisi ihanaa lähteä pitkälle hölkkälenkille miettimättä, riittääkö keuhkokapasiteetti siihen, vaan voisin vain hölkätä, ihailla maisemia ja hengästyä terveellä tavalla, ei niin että happi loppuisi ja hengitys kuulostaisi jo aiemmin mainitulta vinkulelulta. Olisi ihanaa olla kroonisesti terve.

Tänään on sellainen olo, etten haluaisi antaa kaikkien kukkien kukkia, vaan voisin lähteä tappamaan maailmasta jokaisen siitepölyä ympäriinsä levittelevän kasvin.

Kiitos ja anteeksi.

PS. Astmaatikon pitkät päiväunetkin todennäköisesti johtuvat siitä, että yö on mennyt lähinnä yskiessä ja kroppa tarvitsee leponsa edes johonkin aikaan vuorokaudesta. Yksi astman oireista ja diagnostisista kriteereistä kun on nimenomaan YÖyskä.