Kuuntelin ennen avioeroani lähinnä kristillisiä metallibändejä, mutta Mokomaan rakastuin jo kymmenisen vuotta sitten. Bändi tekee sellaista musiikkia jonka lyriikoihin ihmisen on helppo samaistua. Kuuntelin Mokomaa todella paljon avioeroni ja anoreksiani aikoihin, ja erityisesti minuun kolahti biisi "Sinä riität". Sitä kuunnellessani sain jostain voimaa lähteä vanhoista kuvioista ja opetella arvostamaan itseäni uudelleen. Mokoman musiikkiin palaan aina kun elämässäni tai oman pääni sisällä on suuremman luokan kriisi menossa:
Muistan ikuisesti oman pienen vuokrayksiöni Itä-Helsingissä ja sinne muuttamisen. Niihin aikoihin vietin aika paljon aikaa IRCissä ja tutustuin uusiin ihmisiin. Sitä kautta sain myös uusia musiikkisuosituksia, ja näin tutustuin suomalaiseen bändiin nimeltä Diablo. Harmi, ettei kyseinen bändi enää keikkaile tai ole tehnyt uusia biisejäkään toviin, mutta erityisesti bändin levy "Eternium" kolahti, ja yhdestä levyn biisistä tuli melkoinen voimabiisini kyseenalaistaessani vanhoja uskomuksiani ja etsiessäni itseäni. "I'm going on my way from the cradle to the grave", lauletaan biisissä The Preacher joka on edelleenkin suuri suosikkini. Jos Diablo vetäisisi nyt puskista yllätyskeikan jossain ja settilistaan kuuluisi The Preacher, huutaisin ääneni käheäksi ja heiluttaisin tukkaani niin, että saisin seuraavaksi hankkia itselleni niskatuen pystyäkseni tekemään töitä arkena:
Olimme ystäväni N:n kanssa Diablon keikalla Nosturissa syyskuussa 2009, ja keikalla tuli kyllä moshattua enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Ilahduin myös suuresti siitä, että The Preacher sisältyi encoreen, joten huusin ja lauloin mukana minkä ehdin. Olin aivan taivaissa keikan jälkeen, ja olemme myöhemmin miettineet N:n kanssa että sekä näiden että Insomniumin keikalle olisi mahtavaa päästä uudelleenkin!
V for Violence on suomalainen bändi joka ei ole ollut vielä kovin suuressa mittakaavassa julkisuudessa. Soundi ja Imperiumi ovat sentään tehneet levyarviot bändin ensimmäisestä pitkäsoitosta "The Cult of V" joka näki päivänvalon marraskuussa 2009. Tutustuin bändiin jo loppukesästä (vaiko alkusyksystä?) 2009 nähtyäni erään Facebook-kaverini linkittäneen bändin musiikkivideon "Constant of Death" omalle seinälleen:
Katsoin ja kuuntelin musiikkivideon ja kummasti tukkaani alkoi heilututtaa ja jalkaani vispauttaa. Huomasin myös bändillä olevan keikankin, joten suuntasin sinne rohkeana ja ennakkoluulottomana tyttönä yksin. Bändihän toimi lavallakin. Niinpä eksyin muutaman kerran myöhemminkin poppoon keikalle, mutta erään keikan päivämäärineen muistan ikuisesti. Silloin satuin olemaan raskaana ja pieni kaunis tyttäreni potkaisi minua kesken biisin "Scream" käteen ensimmäisen kerran mojovasti. Tasan sillä hetkellä V for Violencesta tuli minun ja Peikkiksen bändi ja Screamista meidän biisimme. Oli jotenkin koskettavaa kun ystävä viestitti Peikkiksen kuoleman jälkeen hautajaisstatukseeni näin: "Halauksia muru <3 Täällä palaa lyhdyssä kynttilä Peikkikselle ja soi V for Violence."
Muistan myös ensimmäisen V for Violencen keikan Peikkiksen menetyksen jälkeen. Kun pojat soittivat Screamin, en voinut estää kyyneliäni. Myöhemmin yksi bändin jäsenistä tuli pahoittelemaan kovasti menetystäni. Fanistahan tuollainen tuntui hyvältä. Onneksi pystyn nykyään kuuntelemaan "Screamin" ilman että itken hysteerisesti räkää valuttaen, mutta niin vain siihen biisiin liittyi ja tulee aina liittymään jokin suurempi merkitys. Jos joskus saan lapsia, aion soittaa heillekin V for Violencea ja kertoa sen olevan minun ja heidän edesmenneen isosiskonsa bändivalinta. Olen myös nähnyt sairaita unia kyseisestä bändistä, johtuneeko siitä että olen joskus jutellut tyyppien kanssa keikkojen jälkeen. Eräässä unessa V for Violence oli esikoislevynsä nimen mukaisesti perustanut itsemurhakultin johon jokaisen fanin tuli liittyä, ja toisessa unessa VfV oli pitämässä keikkaa Cold Cold Groundin kanssa eräässä pääkaupunkiseutulaisessa helluntaiseurakunnassa. Jälkimmäisen unen tunnelmien siivittelemänä sainkin hyvän aasinsillan seuraavalle bändiesittelylleni, nimittäin...
...Cold Cold Groundista olen tainnut vaahdota täällä useammankin postauksen verran, mutta ei voi mitään, kyseinen bändi kuuluu myös niihin joilla on jokin merkitys elämäni soundtrackilla. Tutustuin bändin musiikkiin ollessani V for Violencen keikalla loppuvuodesta 2009. Olin vesiselvä, voin pahoin ja väsytti, koska satuin olemaan ihan alussa raskaana. Katsoin ja kuuntelin CCG:n keikan kyllä alusta loppuun saakka, mutten jotenkin osannut syttyä musiikkiin tai jänishahmoon. Se saattoi johtua siitäkin, että koko päivä oli ollut jännitystä täynnä, koska olin pelännyt hysteerisesti keskenmenoa ja olimme saaneet exäni kanssa nähdä samana päivänä Kätilöopiston sairaalassa vilkkaasti sykkivän pienen sydämen ultraäänilaitteen monitorilla. Niinpä siis odotin vain V:n keikkaa, kävin välillä kakomassa vessassa, join Jaffaa pitääkseni huonon olon loitolla ja mietin koko ajan, mikä hemmetin funktio CCG:n Mr. Bunnylla oikein on.
Myöhemmin raskauden aikana kuuntelin enemmänkin CCG:a Spotifyn kautta, ja mitä enemmän kuuntelin, sen enemmän tykästyin bändiin ja sen musiikkiin. Vuoden 2011 puolella bändiltä alkoi ilmestyä uutta materiaalia, ja erityisen paljon tykästyin musiikkivideoon "Tourist":
Syksyllä 2012 saatoin vahingossa päätyä eräälle keikkataltioinnille, ja tästä olen saanut myös kuulla. Jotenkin se keikka oli käänteen tekevä, sillä viimeistään sen jälkeen minusta tuli The TosiFani. En sentään vuorannut asunnon seiniä julisteilla tai kulkenut joka päivä bändipaita päällä, mutta kuuntelin yhä enemmän bändin musiikkia ja sain itseni raahattua keikoillekin. Bändin musiikki ei ole osunut mihinkään erityiseen elämänvaiheeseen, mutta tyyppien hurtti huumorintaju ja selkeästi räkäisellä huumorilla tehdyt musiikkivideot vain iskevät omaan huumorisuoneeni. Videoista ja lavashow'sta huomaa ettei hommaa oteta liian vakavasti vaan aina on vähän kieli poskessa ja pilkettä silmäkulmassa. Keikoille mennessä ja sieltä lähtiessä jää vain yksinkertaisesti hyvä fiilis, eikä sitä ainakaan vähennä se, että CCG:n tyypit välittävät aidosti faneistaan eivätkä katso nenänvarttaan pitkin jos joku fani eksyy juttusille.
(Toivoisin silti että ihmiset tajuaisivat jättää artistit rauhaan ennen keikkoja vaikka niitä poseerauskuvia olisikin NIIIIIIIIIIIIIIIIN kiva ottaa. Keikka on aina keikka ja se jännittää kokenuttakin esiintyjää. Jos joku känniläinen vielä saa hyvän idean tulla bändien tyyppien juttusille ja ottaa pakkoääliöposeerauskuvia, vähemmästäkin artistien pinna kiristyy. Eiköhän keikkojen ja roudausten jälkeen ehdi sitten ottaa niitä kuvia ja nykiä bändien jäseniä hihasta?)
Uusin musiikkilöytöni on ehdottomasti Iiwanajulma. Olen tainnut mainita tämänkin bändin useamman kerran postauksissani, mutta kyllä vain Etelä-Savosta kotoisin olevat pojjaat osaavat musiikin tekemisen jalon taidon! Tällä hetkellä heidän musiikkinsa on ollut minulle tärkeää, koska sen ja biisien lyriikoiden kautta voin tavallaan "oksentaa ulos" äidin ja omien sairastelujen aiheuttamaa pahaa oloa. Iiwanalla on myös mukavan riehakas ja aggressiivinen lavaesiintymistyyli. Kun äijät pääsevät lavalle, heitä ei pidättele mikään. Kaiken lisäksi bändin tyypit ovat fiksuja ja elämää nähneitä ja kokeneita. Taiteen ei pidä aina kummuta pahasta olosta ja ahdistuksesta, mutta uusimmalle albumille "Hallelujah!" on kyllä osattu kanavoida ahdistus, paha olo ja sairastaminen sellaiseen muotoon, että se on samaistuttavaa muttei kuitenkaan sairastuta kuulijaa. Suosittelen! Levyä on hyvä kuunnella jos ahdistaa liikaa tai lääkärikäyntien lopputulemana kouraan tungetut reseptit ja tautiluokitusrajaukset ottavat aivoon.
Minulle musiikki merkitsee vähän kaikkea. En voi lähteä kävelemään kaupungille yksin jollen kuuntele jotain musiikkia. Tätäkin kirjoittaessani kuuntelen musiikkia. Suuriin elämäni kriiseihin (niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin) liittyy musiikki, ja musiikki antaa minulle paljon lohtua mutta myös potkua persuksille tarttua asioihin. Musiikkia voi tehdä kieli poskessa, sydän haavoittuneena, siksi että se on kivaa tai siksi, että haluaa vain saada ihmiset nauttimaan kuulemastaan. Taiteen ja hyvän musiikin ei tarvitse kummuta aina kärsimyksestä, vaan se voi kummuta aivan yhtä hyvin huonosta ja räkäisestä huumorista tai vaikkapa voikukista jos siltä tuntuu. Pääasia on, että musiikin kuuntelija nauttii kuuntelemastaan musiikista ja saa siitä jotakin irti.
Mitkä ovat teidän lempibändejänne ja miksi? Millaista musiikkia kuuntelette erilaisissa mielentiloissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti