"Jos sun olis pakko sairastua johonkin syöpään, niin minkä syövän haluaisit?", kysyin lähimmältä työkaveriltani eilen lounaalla. Päädyimme johonkin helposti hoidettavaan ja 99,9%:n varmasti parannettavissa olevaan tapaukseen. Toisaalta mietimme, että olisi myös aika ihanaa elää täyttä elämää ja saada diagnoosi syövästä, joka on edennyt niin pitkälle että elinaika voitaisiin mitata vain päivissä tai korkeintaan viikoissa. Parastahan tietysti olisi saada massiivinen infarkti ja kuolla sekunnin sadasosassa tuntematta pitkään kipuja ja kärsimyksiä.
Keskustelumme ovat kummunneet läheisten ihmisten sairauksista, äitini menetyksestä ja taas yhdestä tuntemamme ihmisen menetyksestä. Yleisesti ottaen minut ja M tunnetaan työpaikalla hillitsemättömistä naurunpurskahduksistamme, hihityshysterioistamme ja siitä, että pomotkin joutuvat imemään hymyä sisään meidät nähdessään. Olemme tunnetusti se iloinen nurkka joka kohentaa työilmapiiriä ja joilla on kiireestä ja stressistä huolimatta aina hauskaa keskenään, mutta osaamme me vakavoituakin. Eilinen lounaskeskustelumme kääntyi lopulta lapsen menetykseen, ja tulimme siihen tulokseen ettei edes pahimman vihamiehen pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.
Näiden keskustelujen, omien menetysteni ja lähellä sattuneiden surullisten tapahtumien pohjalta aloin miettiä, että kaikilla meillä on omat naamiomme. Työelämässä yleisesti ottaen käyttäydymme ammatillisesti, keskitymme töihimme tai emme ainakaan näytä kaikkia kipukohtia ja haavoja joita sisimmässämme ehkä on. Työkaverit ovat juuri niitä joiden kanssa vietetään suurin osa päivästä, mutta kuinka hyvin oikeastaan koskaan opimme tuntemaan heitä? Minäkin olen yleisesti ottaen töissä se, joka tekee työnsä ja on nauravainen ja pirteä, ja siksi yhdellekin työkaverille tuli suurena yllätyksenä se, että olen menettänyt oman äitini suhteellisen lyhyen ajan kuluessa. Vielä vähempi osa työkavereistani tietää, että olen menettänyt reilu neljä vuotta sitten oman lapseni kuukausi ennen laskettua aikaa, eikä kukaan tiedä tahattomasta lapsettomuudestani. Firman johtokuntakin nimesi minut ja lähimmät työkaverini "Iloiseksi nurkaksi". Voi kunpa he tietäisivät... tai ei heidän oikeastaan tarvitse tietää. Pääasia kai on se, että toisin kuin neljä vuotta sitten, nyt olen täysin työkykyinen. Äidin kuoltua otin vain yhden päivän sairaslomaa ja senkin unettomuuden vuoksi. Halusin mieluummin mennä töihin saamaan muuta ajateltavaa sen sijaan, että olisin käpertynyt sängylle sikiöasentoon huutamaan ja itkemään ikävääni ja tuskaani.
Töihin palaaminen kannatti myös siksi, että tänä syksynä olen saanut mahdollisuuden kehittyä työssäni ja edetä urallani. Teen tekstinkäsittelijän töiden lisäksi muitakin hommia, ja olen todella kiitollinen saamastani mahdollisuudesta, sillä ei ole itsestään selvää että se nakki olisi napsahtanut minun kohdalleni, meillä kun on paljon osaavia ja päteviä ihmisiä, ahkeriakin vielä, töissä. Minä otin kuitenkin heitetyn haasteen vastaan ja nyt totuttelen uusiin haasteisiin vanhojen lisäksi. Tulevaisuudensuunnitelmanikin ovat selkeytymässä vähitellen ja äidin menetyksestä huolimatta olen elämääni tyytyväinen. Toki tänäkin aamuna tippa tuli linssiin muistellessani rakasta äitiäni, mutta suru ei ole yhtä musertavaa kuin pienen Peikkiksen menetyksen jälkeen. Ehkä se johtuu siitäkin, että äitini sai elää pitkän ja hyvän elämän, mutta Peikkikseni ei saanut huutaa edes ensimmäistä rääkäisyään. Kumma kyllä, olen kuitenkin oppinut elämään myös äitinä ilman lasta.
Töiden lisäksi elämään on mahtunut myös keikkoja. Kävimme muun muassa viime viikonloppuna kuuntelemassa ja katselemassa The Circuksessa Insomniumia ja Arch Enemya, ja joulukuussa tiedossa olisi Cold Cold Groundin jäähyväiskeikka. CCG:n lopettamisuutinen ei jotenkin tullut minulle yllätyksenä, sillä bändistä ei ole kuulunut melkein vuoteen mitään. Ajattelin jo pitkään, että onkohan into jo kadonnut? Kun sitten uutinen julkaistiin, tuli hetkeksi haikea olo, mutta aion osallistua jäähyväiskeikalle ja bändin hautajaisiin, sillä kyseinen pumppu ansaitsee kunnon bileet ennen eri teille jatkamista. Kuka tietää, vaikka bändiläiset keksisivät tilalle jotain muuta, mutta kaikelle on aikansa.
CCG:n lopettaminen tuntuu minullekin symboliselta. Juuri heidän biisiään "Things Fall Apart" kuunnellen olen vuodattanut kyyneleitä äidin sairauden ja kuoleman keskellä ja kun erosimme mieheni kanssa keväällä. Nyt asiat ovat toisin. Olen onnellinen, äiti sai rauhallisen lähdön ja elämässäni puhaltavat uudet tuulet. Kun pojat (tai äijät?) lähtevät eri suuntiin, tunnen myös oman elämäni saapuneen taitekohtaan, sellaiseen aikaan jossa kaikki on paremmin. Muutokset tuntuvat joskus pelottavilta, mutta niistä voi seurata paljon hyvääkin.
Onneksi kuitenkin tiedossa on paljon hyviäkin uutisia bändirintamalta. V for Violence keikkailee ja viilailee uutta levyään, ja heidän keikoilleen aion osallistua jatkossakin. On jännä kuulla, millaista materiaalia uudelle levylle mahtaakaan tulla!
Syksy on siis synkeää aikaa, muttei se haittaa jos sisälleen imee valoa asioista, jotka voimaannuttavat. Se voi olla jollekin kuntoilua, toiselle ruoanlaitosta nauttimista ja meille hevisynkiöille musiikin kuuntelua ja keikoilla käymistä. Ennen äidin kuolemaa mietin, miten jaksaisin enää jatkaa eteenpäin, mutta tässähän minä olen ja voin jopa suhteellisen hyvin, ja se on hieno asia. Yksi on perheestämme poissa, mutta muiden elämä jatkuu.
Ihanaa syksyä kaikille lukijoillekin!
