sunnuntai 21. joulukuuta 2014

SURUTONTA JOULUA?

On taas se aika vuodesta kun perheet istuvat yhteiseen joulupöytään - lapset, vanhemmat ja isovanhemmat syövät itsensä ähkyyn, vanhemmat ihailevat lapsensa oppimia temppuja ja isovanhemmat hellivät suvun pienimmät lähes pilalle. On taas se aika vuodesta, kun kuusen alla on kosolti lahjapaketteja, joulupukki tulee kylään ja on kystä kyllä, rauha maassa ja ihanan seesteistä. On jälleen kerran se aika vuodesta, kun tehdään harmista huokaillen pikku visiitti hautausmaalle, viedään kynttilä poisnukkuneiden haudoille ja lähdetään helpotuksesta huokaisten pois - kukapa haluaisi ilon ja valon juhlana pohtia kuolemaa?

Minulle tämä aika vuodesta tulee olemaan aika surkeaa aikaa.

Onhan minulla isä ja avopuoliso, mutta eipä ole enää äitiä. Lapsikin on ollut haudassa jo jokusen vuoden, ja niinpä oman jouluni kohokohta tuleekin olemaan hautausmaavisiitti. Silloin saan itkeä tihrustaa ihan luvan kanssa menetettyjen rakkaideni perään.

Toivon niin kovin, että ensi joulu ei olisi tematiikaltaan näin surullinen.

Nyt vain muistot puskevat jälleen mieleen.

Pienen Peikkiksen lisäksi muistelen paljon äitiä, sitä millainen hän on oli ja miten suussa sulavaa karjalanpaistia hän aina joulupöytään teki. Muistelen tuon ihanan, rakkaan karjalaisäidin sitkeyttä ja tyyneyttä, kykyä hyväksyä asiat sellaisina kuin ne olivat ja rakkautta, jota hänestä huokui. Muistelen miltä tuntui halata äitiä ja kuulla äidin sanovan: "Älä itke, minä rakastan sinua". Muistelen sitä, kuinka äiti vielä ennen kuolemaansa sanoi: "Kyllä sinä ja isä pärjäätte hyvin", tai saattohoito-osastolle siirtyessään totesi: "Tämä on sitten minun viimeinen kotini. Kaikki nämä vuodet minä olen palvellut ja nyt minua palvellaan".

Niin. Äiti sai lähteä hyvissä ja osaavissa käsissä läheistensä ympäröimänä. Äiti jos kuka oli eläessään juuri palvelija, nöyrä ja hiljainen nainen joka ei koskaan tehnyt itsestään suurta numeroa. Äiti osasi aina valita lopulta oikeat sanat lohdutukseksi (vaikka päästeli hänkin joskus sammakoita suustaan), ja äidin halaus viimeistään sai kyyneleet kuivumaan. Äiti oli diplomaatti joka monta kertaa selvitteli minun ja isän riitoja, ja äiti oli se, joka aina huolehti: "Onhan sinulla nyt kaikki hyvin? Sinä olet meidän rakas tyttäremme ja haluamme että sinä olet onnellinen".

Miltähän mahtaa maistua isän tekemä karjalanpaisti? Millainenhan tunnelma joulupöydässä on tänä vuonna, kun äitiä ei enää ole - paitsi muistoissamme? Miltähän tuntuu nyt visiitti hautausmaalle kun Peikkiksen lisäksi sytytämme kynttilän äitini muistolle? Miten tästä selvitään? 


Suru on ollut jo monen vuoden ajan kunniavieraanani joulupöydässä.


Toivon silti, että edes ensi joulu ja sitä seuraavat joulut voisivat olla suruttomampia. Toivon, että jonain päivänä huomaan olevani oikeasti onnellinen ja että suru olisi muuttanut lopullisesti muotoaan.

Se ensimmäinen joulu ilman rakasta on kuulemma pahin.


Halauksia kaikille teille vertaisilleni joiden jouluiloa läheisen menetys himmentää. <3 Onneksi muistot kuitenkin elävät.

perjantai 19. joulukuuta 2014

DIYM 2004-2014

Joulukuun 13. päivä Herran vuonna 2014 valkeni sateisen harmaana ja tuulisena. Heräsin raskain sydämin, sillä illalla olisi erään helsinkiläisen bändin hautajaiskeikka, bändin jota olin fanittanut ainakin vuodesta 2011 lähtien. Bändin nimi oli Cold Cold Ground ja tyylisuuntana industrialhenkinen punk. Samana päivänä äitini kuolemasta oli myös tasan puoli vuotta aikaa, mutta jätettäköön äidin perään itkemiset toiseen kertaan.

Muistan ikuisesti ensimmäisen CCG:n keikan jolle eksyin puolivahingossa. Vuosi oli 2009, uuden vuoden aatonaatto ja paikkana Bar Loose. Olin varautunut toisen lempibändini V for Violencen keikkaan, mutta keikan koittaessa olin kuolemanväsynyt ja nieleskelin vain oksennusta jatkuvasti. Väsytti, pissatti ja oksetti, ja mietin miksi kaikkien keikkojen pitää alkaa niin myöhään. Lopulta ensimmäisenä soittava CCG aloitti ja menin lavan lähistölle tiirailemaan, että minkäslainen bändi tämä on. "Voi luoja mikä freakshow", ajattelin nähdessäni Mr. Bunnyn. "Mikä tämä on?", kyselin itseltäni. Musiikki soi liian lujaa, oksetti vähän lisää ja rintoja särki. En tykästynyt bändin musiikkiin, en sitten ollenkaan. Voi olla että kropassani olevilla raskaushormoneillakin saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa.

Raskaudesta ei sitten kuitenkaan tullut lasta eikä paskaa, mutta joskus vuonna 2011 tai 2012 päädyin uudelleen CCG:n keikalle. Tällä kertaa olin nauttinut hieman Kuningas Alkoholia, ja musiikkihan kuulosti järjettömän hyvältä. Jotain naksahti sisälläni ja aloin kuunnella Cold Cold Groundin musiikkia enemmän. Minusta tuli fani kertaheitolla ja luukutin Model Citizenia enemmän kuin sielu tai kumppani sietivät. Jossain välissä päädyin toisinaan myös juttusille bändin jätkien kanssa ja auttelin heitä parhaani mukaan vaatimattomasti muun muassa levynjulkkarikeikkaa ajatellen. 

Tänä vuonna iskikin silmille suru-uutinen: Cold Cold Ground lopettaisi! Sain kutsun hautajaiskeikalle sosiaalisessa mediassa, ja harmittelin keikan olevan samana päivänä Dimebag Darrelin (entinen Panteran jäsen, ammuttiin lavalle) muistokeikan kanssa. Koska olen kuitenkin CCG:n fani, päätin suoria erääseen itähelsinkiläiseen kuppilaan fiilistelemään ja nostalgisoimaan Cold Cold Ground kymmenvuotisen uran päätöstä. Myös tuleva aviomieheni päätti lähteä mukaan vaikka hänkin oli alun perin menossa Dimebagin muistokeikalle. 

Ilta alkoi kosteissa merkeissä ystäväpariskunnan luona viiniä kumoten. Ystäväni mies kuuli myös kasan CCG:n parhaita (s)hittejä vuosien varrelta ja kehui miksauksia loistaviksi. Pian piti kuitenkin lähteä kohti syvää Itä-Helsinkiä, jossa tapasin myös parhaan (työ)kaverini yhtä iloisissa tunnelmissa kuin itsekin olin. Kävelimme hiprakkaisen remuavana joukkona jonoon ja niinpä olimme pian sisällä kuppilassa. Keikan alkaessa lähes itkin, niin haikea oloni oli. Keikalla kuultiin muun muassa DIYM, Model Citizen, Cocaine In My Ass, Tourist ja kaiken kruunuksi lähes akustinen veto biisistä Disintegrating. Cocaine In My Assin aikana bändin tyypit heittivät yleisöön vehnäjauhoa. Kai siitäkin voi pää mennä sekaisin jos oikein kovasti tahtoo?

Keikan jälkeen porukka lähti jatkoille kuka minnekin, ja seuraavana aamuna heräsin tyhjään fiilikseen. Siinä se nyt oli, yhden bändin hautaaminen. Onneksi musiikki jää kuitenkin elämään! Kaikella on aikansa ja paikkansa, mutta allekirjoittanutta harmittaa ihan vietävästi että ehdin fanittaa kyseistä bändiä vain pari vuotta ennen kuin nämä laittoivat pil(l)it pussiin. Se pari vuotta oli kuitenkin sitäkin ihanampaa ja hauskempaa aikaa, joten ei tässä oikein voi valittaakaan. Keikka oli haikeatunnelmainen ja bändin tyypeistäkin näki että itku oli lähellä. Myös yleisön edustajat saivat halutessaan sanoa jotakin mikrofoniin, mutta minä en pystynyt. Halusin nauttia keikasta rauhassa.


Fani kiittää ja kumartaa ja toivottaa onnea bändin jäsenille jatkoon. Kiitos kaikista vuosista ja yhteisistä röytäämisistä, olitte huippuja!

Infernokin raportoi jäähyväiskeikasta, ja sieltä löytyy paljon kuvia, koska minä en kyennyt kuvaamaan yhtään mitään enkä varsinkaan halunnut väkisin naamatauluani yhtään minnekään.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

2014

On jälleen se aika vuodesta kun voi tehdä vähän yhteenvetoa kuluneesta vuodesta ja suurimmista saavutuksista tai vaihtoehtoisesti suurimmista epäonnistumisista. Joulu on lähes ovella ja pian vaihtuu vuosi uuteen uljaaseen lukemaan. Täytän ensi vuonna 3025 vuotta (kuudennen kerran) ja mietin koko ajan, mihin tämä vuosi mennä hupsahti.

Pääasiallisesti kävin töissä, tapasin ystäviä ja vietin aika normaalia elämää, mitä nyt äidin syöpä ja syöpähoidot rytmittivät elämää aika tehokkaasti.

Pääsiäisenä elämältäni tuntui putoavan pohja, kun avopuolisoni ilmaisi halunsa erota. Olin itse ehdottanut eroa muutamia kuukausia aiemmin mutten jotenkin jaksanut uskoa niin tapahtuvan oikeasti. Hän oli tavannut toisen naisen, eikä siinä vaiheessa kai ole järkevää jatkaa yhdessäoloa pakon edestä. Pääsiäisen aikoihin ja paljon sen jälkeen painoin myös ylipitkää päivää töissä, koska minulla ei ollut muutakaan elämää. 

Äitienpäivänä tajusin menettäväni äidin.

Viikko äitienpäivän jälkeen Syöpätautien klinikan lääkäri antoi julman tuomion: parantavia hoitoja ei kannattanut enää jatkaa, koska syöpä oli käytännöllisesti katsoen vallannut äidin koko kehon ihoa myöten.

Helatorstaina veimme äidin sairaalaan, ja äiti jäi sille tielleen.

Tämän kaiken väliin mahtui uuden työntekijän perehdyttäminen. Perehdyimme yhdessä myös työhyvinvoinnin edistämiseen, ja koska tulimme toimeen niin hyvin töissä, aloimme nähdä toisiamme myös työpaikan ulkopuolella. Olin ainakin saanut uuden ystävän, ja mikäpä olisi voinut olla parempaa kuin sinkkuelämän ihmeellisyyksien puiminen samassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa? 

Kesäkuun 13. päivä äiti kuoli. 

Äidin kuoleman jälkeisistä ajoista muistan vain yhden unettoman yön, työtaakan jolloin vietin jälleen noin 10 tunnin mittaisia päiviä töissä ja yritin samalla järjestellä isän kanssa hautajaisia. Tapasimme isän kanssa toisiamme ennätyspaljon juuri äidin kuoleman jälkeen, ja samoihin aikoihin exäni tajusi haluavansa minut takaisin. Minä kuitenkin panin (no pun intended) hanttiin hanakasti koska kuvittelin kaiken menevän sen jälkeen jälleen päin helvettiä. 

Tuska-festareitakin ehdin juhlia viikkoa ennen äidin hautajaisia, ja Tuskan jälkeen päivää ennen äidin siunaustilaisuutta jouduin sairaalan nenämahaletkuun ja nestetiputukseen suolitukoksen vuoksi. Pääsin kuitenkin äidin hautajaisiin, mikä helpotus! Samaan aikaan palasimme joka tapauksessa yhteen exäni kanssa ja löimme saman tien myös hääpäivän lukkoon.

Elokuussa saimme uuden lähiesimiehen- tai henkilön töissä.


Syyskuussa sain ylennyksen.

Syyskuun jälkeen olenkin ollut naimisissa töiden kanssa ja yrittänyt samalla järjestellä omia häitäni. Elämä on rullannut oikeastaan aika tasaisesti sen jälkeen. 

Marraskuussa olin elämäni ensimmäisissä firman bileissä. Niistä kömmin kotiin puoli viideltä aamulla ja opin että drinkkinsä kanssa tilaamansa vesi kannattaa vaatimalla vaatia, muuten sen kanssa saa vain tequilashotin. Opin myös käsitteen "etäpäivä" tarkoituksen kantapään kautta.

Nyt joulukuussa tuntuu että äidin kuolema on iskenyt tajuntaan paljon enemmän. Voi olla että kesä meni aika sumuisissa tunnelmissa ja jonkinlaisessa shokkitilassa. Vasta nyt tajuan ettei äiti enää koskaan tule takaisin. Vieläkin silti meinaan soittaa äidille jos töissä tai muussa elämässä on tapahtunut jotakin jännää, kunnes tajuan ettei soittaminen ole enää koskaan mahdollista. 

Myös yksi lempibändeistäni haudataan. Hautajaisia vietetään ensi viikon lauantaina, tasan puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen. Aion mennä paikalle ja sheikata täydellistä takapuoltani viimeisen kerran musiikin tahdissa:



Pitäisiköhän bändin tyypeille viedä adressi ja kukkalaite? ;)

Pian hautajaiskeikan jälkeen tuleekin joulu, ja sen jälkeen juhlitaankin vuoden vaihtumista.

Summa summarum: mennyt vuosi on ollut loppujen lopuksi aikamoisen vauhdikas ja tunteikas. Olen ehtinyt erota, vääntää töitä burn outin partaalle, osallistua äidin saattohoitoon, haudata äitini, röydätä yhdet Tuska-festarit, kärvistellä suolitukoksen kourissa nenämahaletkussa ja tipassa, palata yhteen exän kanssa (nähtäväksi jää oliko se fiksua vai ei ;) ), suunnitella häitämme, saada ylennyksen, tutustua hurjan ihaniin uusiin ihmisiin, kokea elämäni ensimmäiset firman bileet ja sen sellaista. Olen myös oppinut hurjan paljon töihin liittyviä asioita, kiitos loistavan mentorin. 


Ehkäpä ensi vuosi kuluu paljon tasaisemmin ja mukavammin. Minä jopa toivon sitä, sillä sen verran paljon tämä vuosi on riepotellut ettei pieni ihminen välttämättä jaksa enää toista samanmoista elämän vuoristorataa kovin kauan.

Ihanaa loppuvuotta kaikille blogini lukijoille, olkoon vuosi 2015 ihana ja onnentäyteinen. Minä ainakin toivon oman käänteisen lottovoittajan tuurini loppuvan vähitellen.