sunnuntai 29. joulukuuta 2013

MÖYKKY RINNASSA, TO BE CONTINUED...

TAMMIKUU 2013
"Mikäs ***** tämä on?", ihmettelen suorittaessani rutiininomaista jokakuista rintojen tunnustelurituaaliani. Siellä se on, vasemman rinnan ulkosyrjällä: patti joka aristaa hieman ja on vähän viinirypälettä suurempi. Nänni ei ole kuitenkaan vetäytynyt sisäänpäin eikä se eritä, rinnassa ei ole muitakaan ihomuutoksia, se ei punota ja on vain hieman normaalia rintarauhaskudosta kiinteämpi. Alustassaan se ei ainakaan ole kokonaan kiinni, mutta pelkoni herää silti. Rintarauhaskudos on varsin eläväistä ja kuukautiskierron vaiheesta riippuen se saattaa olla turpeampaa, kipeämpää ja muhkuraisempaa juuri ennen kuukautisia. Päätän kuitenkin olla huolestumatta liiaksi ja toivoa sen katoavan itsestään.

Käsken kuitenkin miestäni tunnustelemaan rintaani ja hänkin tuntee kyhmyn. En kuitenkaan varaa ihan vielä lääkärinaikaa, sillä samoihin aikoihin äitini kertoo kainalossaan olevasta kyhmystä, joka sittemmin osoittautuukin syöväksi.


KESÄKUU  2013 

Siellä se kyhmy on vieläkin.
Olen yrittänyt olla ajattelematta sitä liiaksi varsinkin nyt kun äitini käy läpi syöpähoitoja. En ole viitsinyt mainita vanhemmilleni asiasta etteivät he huolestuisi liikaa. En haluaisi etenkään äidilleni liikaa taakkaa omien syöpähoitojensa päälle. Patti ei ole kasvanut liiemmin. Minun ikäisilläni naisilla rintasyövät ainakin tuppaavat olemaan agressiivisempaa sorttia ja epäilisin sen kasvaneen muutamassa kuukaudessa järjettömästi jos se jotain syöpää olisi. Päätän kuitenkin varata lääkäriajan ja saankin sen juuri viikkoa ennen juhannusta.

Lääkäri on nuori nainen, ehkä vasta kandi, mutta hän on selkeästi perehtynyt esitietoihini, kerää ne huolella vielä suullisestikin vastaanotolla ja palpoi rintani ja imusolmukealueet huolellisesti. Onneksi muualla kuin rinnassani ei tunnu mitään ihmeitä, mutta saan kuitenkin varalta lähetteen rintojen ja imusolmukealueiden ultraäänitutkimukseen. Vastaanoton jälkeen päätän työntää pääni pusikkoon ja olla ajattelematta asiaa liiemmin, sillä "Eihän se nyt voi olla mitään pahanlaatuista". Asia unohtuukin puolen vuoden ajaksi.

JOULUKUU 2013
Kyhmy on vieläkin paikallaan, ja lisäksi vasenta rintaani on alkanut jomottaa. Rintani elävät edelleen kuukautiskiertoni (siis olettaen että minulla olisi säännöllinen sellainen) mukana, mutta vasenta rintaa vihloo kuukautisten aikana, niiden jälkeen, oletetun ovulaation aikoihin, juuri ennen kuukautisia, liikkuessa, paikallaan ollessa ja nukkuessa... ja huolestun toden teolla. Eihän minulla vain voisi olla mitään pahanlaatuista? Olen tuntunut erikoistuvan monillakin tavoilla elämän säännöllisin väliajoin tarjoilemiin käänteisiin lottovoittoihin, joten päätän varata heti seuraavana mahdollisena arkipäivänä sen "unohtuneen" ajan ultraääneen. 

On kai parempi katsoa kuin katua ettei katsonut katoa (tai huolehtinut naisellisten ulokkeidensa hyvinvoinnista)? 

Vaikka todennäköisyydet saada pahanlaatuinen diagnoosi ovatkin pienet, aina se diagnoosi jollekin nuoremmallekin ihmiselle napsahtaa. Eteeni on tullut liiankin paljon tarinoita ikäisistäni rintasyöpään sairastuneista naisista, joten sopii toivoa etten minä olisi yksi näistä diagnosoitavista. Arpiin ja leikkauksiin olen jo tottunut, mutta uskoisin rinnan poiston ottavan koville, ovathan nuo edessä löllyvät maitorauhaset kuitenkin yksi näkyvin merkki naiseudesta. Onneksi eivät ainoa, mutta silti. Tuntuisi myös kohtuuttomalta sairastua rintasyöpään menetettyäni ensin lapseni kohtukuolemalle (senkin mahdollisuus osua kohdalle on tyyliin 0,5%), kärsittyäni parin vuoden ajan sekundäärisestä lapsettomuudesta ja seurattuani vierestä äidin mysteerisyöpää.

Jos nyt kuitenkin sairastuisin, kovin isku rinnan menetyksen sijaan olisi kuitenkin sataprosenttisen varma sulkasato. Minulla on aina ollut paksut ja ihanat hiukset, ja koska rintasyövän hoidossa käytettävät sytot (yleisimmin doketakseli ja CEF-yhdistelmähoito) tuppaavat tiputtamaan hiukset, luultavasti märisisin ja huutoitkisin pienen lapsen lailla hiusteni menetystä, ne kun ovat ainoa kaunis asia minussa, se juttu joka tekee minusta naisen näköisen. Yhtään kivalta ei kuulosta myöskään mahdollinen aromataasinestäjälääkitys joka tekisi minulle vaihdevuosioireita ja edistäisi kuitenkin munasarjojen toimintaa, jolloin raskaaksi tuleminen olisi mahdollista mutta ehdottoman kiellettyä... 


...vaan turha näitä on vielä murehtia. Ensin varaan ultraääniajan, sen jälkeen menen ultraan ja annan ottaa biopsian möykystä mikäli niikseen tulee. Vasta vastausten tultua voi joko huokaista helpotuksesta tai sitten valmistautua yksitissisen hiuksettoman kummajaisen eloon. Olisinpahan ainakin hevikeikoilla katu-uskottava näky jos päättäisin valita pääni peitoksi pääkallokuvioisen huivin!

To be continued. Toivotaan rakkahat lukijat ja salalukijat, että kyse olisi vaikkapa viattomasta ja hyvänlaatuisesta fibroadenoomasta!

torstai 26. joulukuuta 2013

VUOSIKATSAUS

Paras ystäväni Mystral haastoi minut tekemään vuosikatsauksen, joten päätin tarttua härkää sarvista ja alkaa nostalgiseksi. Kuluvaan vuoteen (joka loppuukin jo ihan muutaman päivän päästä, kääk) on mahtunut kaikenlaista.

1. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
-Uusia tuttavuuksia oli männävuotena paljon enkä osaa eritellä kuka oli paras.

 

2. Oletko tehnyt jotain sellaista, mitä et ole ennen tehnyt?
-Voitin sosiaalisten tilanteiden pelkoni ja myin bändikamaa ihan selvinpäin erään bändin levyjulkkarikeikalla.


3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
-Since 20.8.2011.

4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
-Yksi parhaista muistoista on ehdottomasti Mystralin synttäribileet ja erityisesti päivä sitä ennen kun päätimme lähteä yksille ja taattuun tapaamme melkein tanssimme alastomina pöydällä ja tulimme humalaan. Sen naisen kanssa ei vain voi ikinä lähteä yksille. Ei voi. :--D
Toinen paras muisto oli Cold Cold Groundin levyjulkkarikeikka jonne pynttäsin itseni viimeisen päälle ja voitin sosiaalisten tilanteiden pelkoni ja opin ehkä vähän hyväksymään itseänikin enemmän. Lisäbonuksena on tietysti hyvä muisto keikasta ja lempibiisien kuuleminen livenä, vaikka tämä hukkapätkä ei paljon keikasta nähnytkään. Onneksi korvat vielä toimivat.


5. Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
-En tietääkseni.

6. Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
- Luulisin että jokainen meistä muuttuu vähän joka vuosi. Olen ainakin tullut kärsivällisemmäksi ja oppinut elämään enemmän hetkessä.

7. Oletko oppinut uusia taitoja?
- En tietääkseni.


8. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
- En ole ikinä saanut porttareita minnekään.

 

9. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
- En, aina mukana on ollut joko poikaystävä tai poikaystävä ja sen tytär.


10. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
 - Olen, kulmalävistyksen:





11. Synnyttikö kukaan läheisesi?
 -  Kaveripiirissäni on taas ollut melkoinen vauvabuumi, joten monikin on synnyttänyt. Katkera maho lehmä on vähän kateellinen.


12. Kuoliko kukaan läheisesi?
- Ei vielä. Onhan tässä toki nyt vielä muutama päivä aikaa tätä vuotta heittää henkensä. ;)

 

13. Missä maissa kävit?
- Turussa.


14. Mitä haluaisit vuodelta 2014 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2013?
-  Toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen, tasapainoisemman parisuhteen, elävän lapsen ja opiskelupaikan, jos nyt ihan vaatimattomiksi heittäydytään.

 

15. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2013?
- Monikin päivämäärä, ainakin 1.2.2013 (minä ja Mystis kävimme perseilemässä On the Rocksissa), 3.5.2013 (muutin omaan asuntoon), 3.10.2013 (Cold Cold Groundin keikka, bwahhh), 10.10.2013 (keuhkokuume), 23.11.2013 (no se levyjulkkarikeikka of course) ja mitähän näitä nyt on.

 

16. Vuoden suurin saavutuksesi?
- Olen pitänyt saman työpaikan jo yli puoli vuotta ja olen hyvä työssäni koska kirjoitan nopeasti ja hallitsen lääketieteellistä sanastoa.
 

 17. ...ja suurin epäonnistuminen?
- Feilasin valintakokeet enkä päässyt opiskelemaan röntgenhoitajaksi. Lisäksi olen epäonnistunut avovaimona ja tyttöystävänä monillakin tavoilla.

 

18. Kärsitkö vammoista?
-En.


  19. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
- Punaiset saappaat. Ehdottomasti punaiset saappaat: 





20. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
- Kaikkien tosiystävien sekä tietysti HUS:n syöpätautien klinikan henkilökunnan kun antavat aikaa myös omaisille.

 

21. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
-  Eniten ehkä oma käytös.

 

22. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
- Vuokraan ja laskuihin. Tervetuloa aikuisen elämään.

 

23. Mistä innostuit eniten?
- Ööö, kehtaanko enää edes sanoa tätä? No, sanon nyt kuitenkin: Cold Cold Groundista. No sviddu, onhan se hyvä, terveisin teini-Annis 28 (helmikuussa 29, apua) vee.





24. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
-Ehkä surullisempi, valitettavasti.


25. ...lihavampi vai laihempi?
-  Laihempi, ja tästä asiasta äitikin jaksoi nalkuttaa koko jouluaaton.


26. ...rikkaampi vai köyhempi?
- Kyllähän tuota rahaa saa kulumaan aina, mutta ainakin siinä mielessä rikkaampi että palkka riittää koko kuukaudeksi. ;)

 

27. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
- Urheilevani.

 

28. ...entä vähemmän?
- Juhliminen ottaa kunnon päälle. Olisin myös voinut murehtia asioita vähemmän etukäteen ja elää enemmän hetkessä.


29. Miten aiot viettää joulun?
- Joulu meni kotioloissa sekä vanhempien luona vieraillen.



30. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
- Olisin voinut jättää bussiin juoksemisen lokakuussa koska sen jälkeen iski keuhkokuume.

 

31. Rakastuitko vuonna 2013?
- Kyllä, opin rakastamaan enemmän itseäni.

 

32. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
- None. Jos olisin sinkku, niitä olisi varmaankin ollut jonkin verran mutta sitähän en tänne tunnustaisi.


33. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
- Greyn anatomia!


  34. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
- Vihaan.

 

35. Mikä oli paras lukemasi kirja?
- No tätä nyt on vaikea sanoa, koska luen muutenkin todella paljon. Hyviä kirjoja oli useita, mutta yksi koskettavimmista ja parhaista oli ehdottomasti John Ajvide Lindqvistin "Ystävät hämärän jälkeen".

 

36. ...entä musiikillinen löytö?
- Löysin uudelleen pitkästä aikaa Tourniquetin, vanhan lempibändini: 





37. Mitä halusit ja sait?
- Töitä.

 

38. Mitä halusit, muttet saanut?
- Positiivisen raskaustestin ja sen saamarin elävän lapsen.

 

39. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
- Nyt kyllä mikään ei ylitä toistaan.

 

40. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
- Ennen virallista syntymäpäivää perseilin Mystralin kanssa kaksi päivää putkeen, kas näin: 







 41. Ketä kaipasit?
 - Peikkistä as usual. Äiti ei ikinä unohda lastaan. <3
 

42. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
- Ystävät, musiikki ja työt.

 

43. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi paremman?
- Olen tainnut mainita asian jo useaan otteeseen, terveisin maho lehmä.

 

44. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2013?
- Normaali, sellainen kuin aina arkisin. Juhlamuotikin oli aika normaali.


45. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
- En kenestäkään.


46. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2013.
- Eipä mitään sinällään uutta, mutta eräs Raamatun kohta puhutteli paljon. Se menee jotakuinkin näin, että voimme olla neuvottomat muttemme ole toivottomia.

 

47. Vuodelle 2013 sopivat lyriikat?
-Lyriikoita olisi moniakin, mutta tungenpa tähän nyt Cold Cold Groundin "Welcome to Hell" -kappaleen lyriikat: 


you take your first breath
your life's just begun
everything wide open
your future your mom
you're born in this cold dark world
smiling faces surrounding you wishing the best
with all big expectations
maybe new hope for the next generation
welcome to hell
no time they left you all alone
welcome to hell
another life was just blown
you call yourself a rebel
but no one hears your yell
welcome to hell
soon it becomes clear you're not what they wanted
you had your own will and mind
that was not their kind
they gave you everything you needed in material
there was no lap to climb on
there was no time
the whole world revolves around you
they should never have had you at all
this is your life
new hope for the next generation
no hope for the next generation



Sellainen vuosi oli sitten tämä. Jospa ensi vuonna olisi paljon erilaisempaa meininkiä? Jospa ensi vuosi toisi tullessaan paljon asioita joita olen jäänyt kaipaamaan tältä vuodelta... esimerkiksi opiskelupaikka olisi ihan kiva.


Ihanaa vuoden loppua ja rutkasti parempaa vuotta 2014 jokaiselle blogini lukijalle ja salalukijalle! <3

maanantai 23. joulukuuta 2013

TYHJÄN SYLIN JOULU VOL IV

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Meidän lapsemme joko kohtukuolemalle tai muuten menettäneiden vanhempien keskuudessa elää kuitenkin myös lausahdus "On aika ennen ja aika jälkeen lapsen". Se on harvinaisen, kipeän, helvetin kipeän ja valitettavan totta. Oli aika kun tein elämäni ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan positiivisen raskaustestin. Oli joulunalusaika vuonna 2009, kun olin menossa harjoitteluun aamuvuoroon ja päätin tehdä omituisten kuukautisten jälkeen raskaustestin. Testiin pärähti kaksi viivaa, ja pakkohan se tulos oli varmistella vielä kerrannoin 10 kertaa. Olin shokissa. Minusta oli tulossa äiti vaikka olinkin edeltävän vuoden ajan kiduttanut kroppaani anoreksialla. Olin aina halunnut äidiksi, se oli ollut ensimmäinen haaveeni jo lapsesta saakka ja nyt se oli toteutumassa. Alkujärkytyksen jälkeen päätimme exäni kanssa suhteellisen tuoreessa parisuhteessa kuitenkin pitää vauvan, ja siitä raskausaika alkoi. Vuosin verta koko ensimmäisen kolmanneksen ajan, yrjösin pää pöntössä raskausviikolle 20+ saakka ja tunsin oloni kaikkea muuta kuin hehkeäksi. "Tyttö vie äidin kauneuden", sanotaan ja niin minullekin kävi: pieni Peikkis osoittautui rakenneultrassa tyttölapseksi joka nosti vielä peukkunsakin ylös. Rakenteet olivat kunnossa, myös maha-suolikanava josta olin erityisen huolissani koska minulla oli todettu sikiökaudella duodenaaliatresia (pohjukaissuolen tukkeuma) ja halusin varmistaa ettei Peikkiksellä ole samaa vikaa.

Raskausajasta jäi paljon onnellisia muistoja siitäkin huolimatta että oksentelu oli harvinaisen suolesta, naamani kukki ja hiukseni rasvoittuivat, verenvuodot pelottelivat koko ensimmäisen kolmanneksen ajan ja suurimman osan ajasta nukuin kuin tukki. Sain kokea lempibändini V for Violencen keikalla pienen jalan potkun suoraan käteeni raskausviikolla 22+4 biisin "Scream" aikana ja muistan vieläkin sen mielettömän onnellisen fiiliksen joka valtasi minut tuon napakan vatsanahkani läpi tuntuneen potkun jälkeen. Tunsin kuinka sulkeuduin johonkin aivan omaan pieneen kuplaani, hymyilin kuin idiootti ja näytin kyllä niin äitiyden onnea hehkuvalta naiselta kuin vain voi näyttää. Kanssani ollut kaverikin sanoi keikan jälkeen minun näyttäneen ihan järjettömän überonnelliselta. Olinpa kuulemma saanut paljon katseitakin sen hetken jälkeen kun vain silittelin vatsaani typerän näköisenä ja yritin herutella vielä vähän lisää pienen rakkaani potkuja. Olisi vissiin pitänyt juoda vielä vähän enemmän sokeripitoisia juomia silloin. Muistan kirjoittaneeni Facebookin statukseen oikein ällösiirappista tiineenä olevan naisen hehkutusta keikan jälkeen, ja muistanpa ko. bändin Facebook-profiilinkin käyneen painamassa "Tykkää".

Raskausviikolla 29+1 alkoi melkoinen piina, kun päädyin Jorvin äitiyspoliklinikalle huonovointisuuden, vannemaisen vatsan kiristyksen ja turvotusten sekä raskausviikkoihin nähden massiivisen sf-mitan vuoksi. Vatsaani palpoidessaan lääkäri totesi: "Sullahan on tosi paljon lapsivettä, tiesitkö sä sitä?" En tiennyt. Nuo sanat sanottuaan pelko jämähti vatsanpohjaani. Eihän Peikkiksellä vain sittenkin voisi olla tuota samaa suoliston seudun epämuodostumaa kuin minulla oli? Lääkäri väläytteli raskausdiabeteksen mahdollisuutta, ja ajattelin jo silloin että ottaisin niin paljon mieluummin sen kuin duodenaaliatresian, sillä vauvanihan joutuisi heti synnyttyään leikkaukseen eikä pääsisikään suoraan kotiin muutaman lapsivuodeosastolla vietetyn päivän jälkeen. Ultrassa näkyi liikalapsivetisyys AFI eli Amnion Fluid Index oli yli 40 kun se on normaalisti maksimissaankin vain vähän päälle 20 ja Peikkiksen pohjukaissuolessa näkyi ainakin päivystävän gynekologin mukaan duodenaaliatresialle tyypillinen kaksoiskuplamuodostelma. Lääkäri kysyi pärjäisinkö kotona ja taisi katua kysymystään, sillä pillahdin saman tien hervottomaan itkuun. En ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön ja tuo uutinen tuntui romahduttavan koko maailmani. Jorvin seikkailu venyikin parin päivän mittaiseksi Jorvissa oleiluksi ja arkena minut kärrättiin Naistenklinikalle tarkempiin tutkimuksiin ja lapsivedenpoistoihin. Sain myös kortisonipiikit kankkuuni sikiön keuhkoja kypsyttämään, sillä liikalapsivetisyydessä on vaarana vauvan ennenaikainen syntyminen, koska liika lapsivesi rasittaa kohdunsuuta ja saattaa aiheuttaa sen ennenaikaisen kypsymisen. 

Naistenklinikalla minua ultrattiin vähän lisää, lääkäri kävi töräyttämässä kromosomivian mahdollisuudesta ja lähti vain pois paikalta vaikka aloin itkeä siitäkin hysteerisesti. (Okei, noita raskaushormonien voimistamia tunteita en nyt niinkään kaipaa raskaudessa...) Sain nukkua yön yli ja olla ravinnotta aamusta, sillä minulle tehtiin lapsivedenpoisto ja samalla lapsivedestä otettiin kromosominäytteet. Lapsivedenpoistolla lapsivettä saatiinkin reilu litra pois kohtuontelosta ja silti AFI oli vielä yli 30. Hienoa. Sain kuitenkin samalla seurailla Peikkiksen edesottamuksia ultramasiinan ruudulta. Hän kaivoi muun muassa nenäänsä ja kyhnytti selkäänsä imukatetria vasten. Se oli varsin liikuttavaa. Kromosomit olivat onneksi normaalit, mutta jouduin lapsivedenpoistoihin kerran jos toisenkin olon tukaloitumisen ja lapsiveden kertymisen vuoksi. Eräässä lapsivedenpoistossa nenän kaivamisen taitojen esittely ei enää riittänytkään Peikkikselle, vaan hän tarttui reteästi imukatetriin ja alkoi nykiä sitä. Sain siitä hetkestä lääkäriltä muistoksi ultrakuvan, jossa imukatetrin ympärillä on pienet näpit.

Sitten koittikin päivä jolloin lääkäri totesi ettei sykettä enää löydy. Se oli sunnuntai 18.7.2010. Raskausviikkoja oli ehtinyt kertyä jo 35+2 ja olin toivonut pääseväni synnyttämään mahdollisimman pian. Muistan sen päivän ja lääkärin sanat: "Sykettä ei enää löydy" ikuisesti. Maailmani romahti pieniksi palasiksi, rikkoutui tuhansiksi sirpaleiksi ja sielustani tuntui kuolevan yksi suuri osa sinä iltapäivänä Naistenklinikan osastolla 42. Synnytyksen käynnistämisen ja yli vuorokauden mittaisen tuskaisen synnytyksen (ja infektion ja korkean kuumeen) jälkeen sain 20.7.2010 syliini niin kauniin ja pienen täydellisen tummatukkaisen tytön, jolla oli pituutta 50 cm ja painoa 2100 g. En koskaan unohda hetkeä jolloin sain koskettaa Peikkistä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Itkin lohduttomasti pieni nukkuvan näköinen vauva sylissäni, ja samalla hetkellä kun sain hänet syliini, toisesta synnytyssalista kuului ensimmäinen rääkäisy. Olisin antanut mitä hyvänsä jos se rääkäisy olisi kuulunut meidän synnytyssalistamme. 


Tuosta hetkestä alkoi painajainen josta en ole valitettavasti vieläkään herännyt. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut äiti ilman lasta. Erityisesti joulut tuovat kivun ja haikeuden rintaani, sillä jouluhan on leimattu ainakin länsimaisessa yhteiskunnassa lasten ja lapsiperheiden juhlaksi. Facebookin uutisvirta täyttyy pikkutonttujen kuvista, raskausuutiset julkistetaan juuri silloin ja lasten edesottamuksista kirjoitellaan pitkiä pätkiä. Kuinka se sattuukaan äitiin joka niin kovin haluaisi laittaa joulua omalle lapselleen! Kukaan joka ei ole kokenut samaa helvettiä ei voi edes kuvitella miltä tuntuu rattoisan lahjojen jakamisen sijaan suunnata kulkunsa hautausmaan muistolehtoon ja viedä lapsensa haudalle kynttilä ja itkeä lohduttomasti tyhjää syliään. Joka vuosi olen toivonut edes kantavani uutta pientä elämää sisälläni, mutta tänäkin jouluna menen pienokaiseni haudalle kohtu tyhjyyttään kumisten.

Onneksi minulla on Peikkiksestä muistona edes valokuvia, pienet käden- ja jalanjäljet ja hiustupsu. Onneksi on paikka jonne voin mennä muistamaan lastani jonka olisin niin kovin mielelläni suonut olevan täällä, äitinsä sylissä. Vanhempani sanoivat että Peikkiksen on hyvä olla Jeesuksen luona, mutta minä olen niin itsekäs paska että ajattelen toisin. Ajattelen, että Peikkiksen olisi hyvä olla myös täällä, äitinsä sylissä ja luona. Joskus jopa mietin, että olisinpa minä kuollut Peikkiksen sijaan. Ei pienen viattoman ihmisen pitäisi joutua suoraan kohdusta hautaan. Minä olen kuitenkin elossa, Peikkis ei. Minun on pakko yrittää jaksaa vaikken ole vieläkään ns. oikea äiti. Joulut eivät kuitenkaan enää koskaan tunnu samoilta kuin ennen Peikkistä. Joulumielen ja iloisen antamisen sijaan itken silmät päästäni kun mietin mitä minulla voisi olla, ja se tunne iskee joka joulu yhtä raskaana, painostavana ja surkeana kuin silloin ensimmäisenäkin jouluna Peikkiksen menetyksen jälkeen. Eihän meillä lasketa, mutta tämä joulu on jo neljäs äitinä ilman lasta ja lisää on vielä tulossa. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa!

Näistä raskaista fiiliksistä huolimatta yritän kuitenkin nauttia joulusta sen verran kuin kykenen. Aion lukea paljon, nautiskella ehkä hieman punaviiniglögiä, kuunnella juuri niitä biisejä kuin huvittaa ja rentoutua ennen töihin palaamista niin maan perusteellisesti.


Tahdon toivottaa ihanaa joulun aikaa jokaiselle blogini lukijalle. Erityisesti tahdon toivottaa voimia kohtalotovereilleni, sillä teidänkin joulustanne puuttuu aina se yksi ihminen vaikka olisikin sittemmin saanut lisää eläviä lapsia. Haluan myös toivottaa voimia niille, jotka juhlivat jouluaan lapsena ilman jompaa kumpaa tai kumpaakin vanhempaa ja niille, jotka ovat muusta syystä yksinäisiä. Sytyttäkää kynttilöitä ja itkekää jos itkettää. Sen jälkeen olo on jo helpompi, ainakin hieman.

Ehkä minäkin vielä joskus, joskus jossain olen ihan oikea äiti?

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

MÖRKÖ OLKAPÄÄLLÄ

Keväällä 2009 olin virallisesti parantunut anoreksiasta. 

Koko helvetti sai alkunsa sieluni synkimmistä ahdistuksista, aviokriisistä, entisten appivanhempien vaatimuksista ja perfektionismistani. Olin kerännyt hieman massaa avioliittoni aikana ja kun painoin eniten koko elämäni aikana, sain kimmokkeen alkaa laihduttaa, sanoivathan entiset appivanhempanikin koko ajan että entinen mieheni pitää hoikista tytöistä. Ensin lähtivät liikakilot ja olin normaalipainon ylärajoilla. Oli mieletön fiilis mahtua keväällä 2008 koon 36 farkkuihin, ja hurahdin liikuntaan. Valitettavasti se hurahdus sai minut tielle joka vei mielen mustimpiin syövereihin, vei ilon elämästä ja koko elämäni keskittyi lopulta vaa'an ja ruoan ympärille. Sen hurahduksen nimi on ICD-10-tautiluokituksessa F50.1, Anorexia Nervosa atypica. Kesällä 2008 sairastuin keuhkokuumeeseen ja siitähän koko homma lähti: ilahduin vaa'an näyttäessä yhä vähemmän ja nautin hallinnan tunteesta. Nautin nälän kurinasta vatsassa, paikkasin ruokailujani kahvilla, kävin järkyttävillä lenkeillä ja kesän jälkeen kouluun palattuani minusta oli jäljellä enää luuta ja nahkaa. En ymmärtänyt miksi ennen tutut ihmiset karttelivat seuraani ja eristivät minut luokkayhteisöstä. En ymmärtänyt olevani todella sairas. Kuukautiseni olivat loppuneet kokonaan ja vaaka ja syömisten välttely hallitsivat elämääni.

Pääsin opiskelijaterveydenhuollon kautta HUS:n Syömishäiriöyksikköön hoitoon enkä tajunnut silloinkaan kuinka vakavasti sairas olin. Tavoittelin alle 40 kg:n painoa ja astuessani sisään Syömishäiriöyksikön ovista vertailin itseäni muihin anorektikoihin: "Onpa tuokin hoikka, voi kun mä olisin tuollainen, pitää laihtua lisää!", ajattelin. Sairaanhoitaja mittasi verenpainettani eikä mansetti meinannut mennä olkavarteni ympärille edes kaksin kerroin. "Sulle pitäisi olla lasten mansetti", hän totesi. Olin pieni, palelin, selässäni kasvoi lanugoa ja istuminen sattui. Väsytti koko ajan ja paikkasin tilannetta kahvilla. Kuukautiset ottivat ja lähtivät ja olin pelkkä ihmisraunio. Poskeni olivat lommolla, vatsani kuopalla ja oli ihme, etten saanut pahoja rytmihäiriöitä. Pääsin sairaanhoitajan vastaanotolle keskustelemaan kerran viikossa, revin itseni irti avioliitostani ja paraneminen alkoi. Niinhän minä ainakin luulin.


Tänä vuonna olisi tullut täyteen viisi vuotta syömishäiriötöntä elämää. En ole omistanut vaakaa vuosiin vaan olen mitannut kokoani ja oloani sillä miltä minusta tuntuu. Olin oppinut jo jollakin tavalla hyväksymään synnyttäneen naisen kropan, sen että on vähän mahamakkaraa, persettä ja reittä, mutta jokin päässäni naksahti kuluvan syksyn aikana. Ensin tuli keuhkokuume ja sen seurauksena lähti ruokahalu. Vanha tuttu tunne palasi jostakin menneisyydestä sieluuni: syömättömyys tuntuu hyvältä. Kahvin juominen on kivaa. On hieno tunne kun vatsa kurisee. On hienoa mahtua tuumakoon 26 farkkuihin. Paino määrittää sen miten arvokas olen ihmisenä ja naisena. Paino määrittää kauneuteni, ruokailujen skippaaminen määrää, vaaka hallitsee, pitää mahtua pienempiin vaatteisiin, pitää olla tietyn kokoinen voidakseen olla rakastettu, mieheni kaikki entisetkin heilat ovat jotain vitun entisiä Miss Maitolaitureita... ja minä en ole heihin verrattuna mitään, en kaunis, en tärkeä, en arvokas jollen paina alle 50 kiloa...

Kuten aiemmin, en taaskaan tajunnut olevani luisumassa takaisin haitallisiin käyttäytymismalleihin ja tekeväni itselleni hallaa. Iloitsin mahduttuani tuumakoon 26 farkkuihin, aloin skippailla syömisiäni ja tuttu ahdistus ja hallinnan menetyksen tunne tulivat jälleen seurakseni. Hallinnan menetyksen tunnetta taas voi kompensoida tarkkailemalla syömisiään ja liikkumalla ainakin hyötyliikunnan muodossa mahdollisimman paljon, paiskia töitä niin että unohtaa syödä, ja näin noidankehä on jälleen valmiina. Mikä on syy, mikä on seuraus? En tiedä. Sen tiedän että ahdistaa, huimaa, saan rytmihäiriöitä jatkuvasti, kroppa käy ylikierroksilla, palelee, en nuku juuri ollenkaan, mietin miten saisin skipattua jouluruokailut ja laihduttua vielä vähän lisää ja mollaan itseäni jos olen antanut itseni repsahtaa herkkuihin. 

Mikä sai minut tajuamaan että vanha "ystäväni" syömishäiriö on tehnyt hitaan, vaivihkaisen paluun? 
En ehkä olisikaan tajunnut jolleivät ystäväni olisi ravistelleet minua.
Olen vielä normaalipainoinen mutta näytän silti kuulemma kuihtuneelta.
Mieleni tekisi haistattaa jokaiselle ulkonäköäni kehuvalle ja väittää näiden valehtelevan.
Peilistä katsoo ruma, lihava sika.

Syömishäiriöpolin opit alkavat muistua mieleen: mistä kaikki alkaa ja miksi? Ehkä tämä on nyt taas sitä.
Viiden vuoden välein onkin hyvä relapsoida syömishäiriö, pistää parisuhde paskaksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä. 
Viisi vuotta sitten mahduin koon XXS vaatteisiin, ja se tavoite on taas tullut tärkeäksi. 

Syömishäiriö ei aina näy päälle päin.
Syömishäiriö ei aina kroonistu. Joskus sen voi laukaista elämässä oleva kriisi, ja kriisejä tähän vuoteen onkin mahtunut kiitettävästi. Äidin sairastuminen ja kamppailu syöpää vastaan ovat vieneet voimavarojani, tahaton lapsettomuus on ahdistanut ja parisuhteessakin on massiivinen kriisi meneillään. Minun syömishäiriöni relapsointia on ehkä edesauttanut se vanha muistijälki joka kertoo että kun muuta elämässään ei voi hallita, syömisiään voi. Lopulta homma vain kääntyy niin päin, että syömishäiriö hallitsee ihmistä ja vaikka potilas luuleekin kontrolloivansa itseään ja syömisiään, oikeasti se peikko olkapäällä ja sielussa hallitsee potilasta. 

Tässä vaiheessa minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nöyrtyä ja tarttua puhelimeen, hakea apua itselleni. Enhän tahdo kuukautisteni taas loppuvan? Haluanhan saada vielä joskus lapsia? Haluan. Toivoisin vain saavani lääkärin joka ymmärtää ettei syömishäiriö aina näy heti päälle päin. Toivoisin lääkärin ymmärtävän että on parempi hakea apua ajoissa kuin liian myöhään. En tahdo päätyä osastohoitoon nenä-mahaletkuun. En halua näyttää keskitysleiriltä karanneelta. Haluan elämäniloni takaisin ja haluan oppia oikeasti rakastamaan itseäni. Nyt elämä vain tuntuu toivottomalta, itken lähes joka päivä ja pinnani on jatkuvasti kireällä. Vanhasta muistista tiedän että jos pitkitän avun hakemista, kohta tulee vaihe jolloin mikään ei tunnu miltään. Syömishäiriö ei ole vain laihuutta, se on koko persoonan muuttava sairaus joka saa ihmisen tunne-elämän kuolemaan. Ainoa asia joka merkkaa on paino ja sen saaminen alas. Ainoa rakkaus on laihdutus. Enhän minä sitä tahdo? En. 

Onneksi ystäväni lupasi tulla tuekseni lääkärin vastaanotolle.
En tiedä romahdanko vastaanotolla, mutta on korkea aika mennä lääkäriin jos saa rytmihäiriöitä, koko ajan palelee ja huimaa ja kuukautiskierto temppuilee. Enhän minä halua anoreksian voittavan tätä erää kun olen jo selvinnyt niin monista asioista? Mörkö olkapäälläni kuiskii edelleen inhottavia asioita mutta aion saada ammuttua sen alas, tapettua ja nitistettyä. Vielä en tiedä haluanko oikeasti apua, mutta sitä on pakko hakea ennen kuin on liian myöhäistä.


Syömishäiriö on perseestä.
Jos vain olisin voinut välttyä ensimmäiseltäkään sairastumiselta, olisin tehnyt sen.
Syömishäiriö, en anna sinun voittaa tätä erää. Minä en taivu!

torstai 19. joulukuuta 2013

BLACK (METAL?) CHRISTMAS

Tarkoitukseni oli kirjoitella tänne mukahauska parodia siitä, millainen olisi Suomeen ja Helsingin underground-piireihin sijoittuva "Sinkkuelämää" -sarja. Sen postauksen aika ei kuitenkaan ole juuri nyt, ei nyt kun elämässä on niin paljon isoja asioita, joulu lähestyy ja tunnen olevani jälleen samassa pisteessä kuin viime vuonna tai sitä edellisenä, joulusta 2010 puhumattakaan. Joulunpyhät ovat tätä nykyä minulle rankka muistutus siitä mitä minulla voisi olla, ja mitä minulla ei ole. Olen äiti ilman lasta, ja jouluhan on tunnetusti lasten ja lastenmielisten juhla. Postilaatikko pursuaa lelumainoksia, TV:n joulumainoksissa on onnellisia perheitä lapsineen ja aikuisineen ja Facebookin uutisvirta täyttyy ihanista pikkutonttujen kuvista. Erityisesti viimeksi mainitut viiltävät sieluani vieläkin tikarin lailla, vaikka eihän muiden onni tietenkään ole minulta pois, eihän? Sitä paitsi Peikkiksen menetyksestä on kohta jo 3,5 vuotta aikaa, enkö voisi nyt vain lakata miettimästä elämääni äitinä ilman lasta? Anteeksi, mutta en voisi. Juhlapyhät saavat kaikki vanhat jo arpeutumassa olevat haavat vuotamaan hullun lailla ja aiheuttavat henkisen anemian, tilan jossa tuijotan vain apaattisesti eteeni tai vaihtoehtoisesti itken silmät päästäni yksin ollessani. On ihan hullua ajatella tulevan joulun olevan jo NELJÄS äitinä ilman lasta. Mahdanko koskaan sitä elävää versiota saadakaan? En tiedä.

Oman pikantin lisänsä näihin fiiliksiin tuo totta kai äitini sairaus, sairaus jota on yritetty nujertaa mitä mielikuvituksellisimmin sytostaattikombinaatioin ja aina se pirun mamma ca cum metastasis vain nauraa paskaisesti ja kasvaa vain hoidosta huolimatta. Lääkärit ovat jo levittelemässä käsiään äitini kanssa. Onhan äitini syöpä toki ainutlaatuinen: metastaasit sopivat rintasyövän etäpesäkkeiksi mutta itse rintasyöpää ei näy missään. Tämä oman elämänsä lääketieteilijä toki kaivoi kaiken maailman tutkimustiedot tällaisista tapauksista, eivätkä ne luvanneet hyvää. Kuulemma vain pieni prosentti tällaisista selviää hengissä ja syöpä saadaan remissioon. Oi miten kiva. 

Yritän ajatella tulevan joulun niin, että menen käymään vanhempieni luona ja vietän aikaa heidän kanssaan. Yritän olla miettimättä onko tämä joulu kenties äitini viimeinen. Ehkä on, ehkä ei, vain Luoja tietää. Yritän olla miettimättä ja tutkimatta asioita liikaa, mutta en voi itselleni mitään. Yritän valaa uskoa äidin paranemisesta isääni, joka haluaa vieläkin luottaa HUS:n Syöpätautien klinikan osaavaan henkilökuntaan. Isä puhuu myös paljon rukouksen parantavasta voimasta. Saahan siihenkin uskoa jos tahtoo, mutta minä uskon että jokaisella meillä on täällä aikamme ja paikkamme. Elämästä ei selviä hengissä, ei vaikka kuinka tahtoisi. Lapsena ajatus vanhempien menetyksestä tuntuu kirpaisevalta vaikka kuinka olisi joutunut hautaamaan ensin oman lapsensa. Vanhemmat ovat kuitenkin aina merkinneet ainakin minulle tietynlaista pysyvyyttä ja perusturvaa, mutta entäs kun toinen potkaiseekin tyhjää ja toinenkin alkaa jo ikääntyä ja harmaantua? Jokainen meistä ikääntyy ja lopulta kuolee pois, mutta en haluaisi äitini lähdön olevan ihan lähellä. Kuvittelin vielä pari vuotta sitten äitini olevan teräsmummo joka elää vähintään 90-vuotiaaksi ellei vanhemmaksikin. Nyt hän on 72-vuotias ja taistelee metastasoinutta syöpää vastaan. Kuinka kauan hän jaksaa taistella ennen valkoisen lipun heiluttamista? Kuinka kauan lääkärit jaksavat keksiä uusia hoitokeinoja joilla syöpä voitaisiin ehkä saada remissioon, ja kuinka äiti kestää hoitojen sivuvaikutukset? En tiedä. 

Oman pikantin lisänsä tähän soppaan tuovat toki oman henkilökohtaisen elämäni ongelmat, ja kun paska alkaa kasaantua, sehän jatkaa kasaantumistaan. Revipä tässä nyt sitten joulumieltä. Mistä sen repisin? En tiedä. Saattaa olla että pakollisen vanhempieni luona vierailun jälkeen luukutan black metallia koko joulunpyhät ja hakkaan päätäni seinään. Yritän kuitenkin aloitella iloisen synkkää joulua ylihuomenna (mikäli flunssani näyttää paranemisen merkkejä) Turmion Kätilöiden keikalla. Nehän voisivat vaikkapa soittaa biisin "Kärsi!", sopisi ainakin omiin fiiliksiini kuin nenä päähän: 



Minne katosivat kepeän huolettomat lapsuuden joulut? Montako joulua olen viettänyt onnellisena? Odottakaas... vuoden 2005 jälkeen en kovinkaan montaa. Vuoden 2008 joulu meni avioeroprosessin ja syömishäiriöstä toipumisen kourissa, vuonna 2009 olin raskaana ja vuodin kuin seula, vuonna 2010 olin äiti ilman lasta... ja sitä rataa. En halua olla marttyyri ja valittaa siitä kuinka kaikki menee huonosti aina vain, mutta joskus vain tulee näitä mustia hetkiä jolloin kaikki elämänilo on hukassa.

Kenellekään ei kuulemma anneta enempää kuin se jaksaa kantaa.
Entä jos en jaksaisi enää kantaa yhtään mitään? Kuka minua silloin kantaa? 

Onneksi pääsen huomenna töihin arkisten rutiinien ympäröimänä. Työ on tällä hetkellä se ainoa asia elämässäni joka pitää minut jollakin lailla kiinni tässä maailmassa ja estää vajoamasta mielen pohjamutiin vielä tehokkaammin. Ehkäpä saan vielä joulufiilistäkin kasattua sisälleni, mutta ainakin Charlie Brown Tourniquetin suosiollisella avustuksella haluan toivottaa hyvää ja heviä joulua kappaleella "A Perfect Night For Hanging":

torstai 5. joulukuuta 2013

FALLING INTO SMALL PIECES

Blogini tullee jatkossa viettämään melkoista hiljaiseloa koska ei ole oikein mitään sanottavaa.

Ei, sanottavaa olisi paljonkin, mutta kaikki asiat liittyvät yksityiselämääni ja sen kiemuroihin enkä haluaisi huudella mistään mitään ennen kuin on pakko.

Ei, en ole raskaana. Jos olisin, olisin hihkunut asiasta jo tovi sitten ainakin sadassamiljoonassa eri paikassa ja muuttunut todennäköisesti juuri sellaiseksi ärsyttäväksi mammaksi joita itse inhoan. ;)

Joskus on vain aika olla hiljaa, ja se aika on nyt. 

Jos tulee jotain päivitettävää mieleen jostain tapahtumista tai vastaavasta, kirjoittelen varmasti. Tällä hetkellä kaikki ajatukseni heittelevät kuitenkin mielessäni kuin kiukustunut herhiläislauma konsanaan, ja tuntuu etten osaisi edes pukea sanoiksi mitään. En haluakaan vielä, koska kaikkiin elämässäni tällä hetkellä meneillään oleviin asioihin liittyy muitakin ihmisiä. 

Ihanaa joulun odotusta kaikille blogini lukijoille! Pitäkää lippu korkealla. Toivon ensi vuodesta tulevan hurjasti tätä mennyttä vuotta parempi.

maanantai 18. marraskuuta 2013

AHDISTUS

En ole jaksanut viime aikoina päivittää blogiani kauhean aktiivisesti, ja siihen on syynsäkin. Aikani on mennyt paitsi töissä, Cold Cold Groundin julisteita ja flyereita jaellen ympäriinsä, mutta nuo seikat eivät ole syypäitä ahdistukseeni. 

Lupasin jossain vaiheessa etten tee tästä lapsettomuus-, kohtukuolema- tai syöpäblogia, mutta äidin syövän tiimoilta kuuluu aika ikäviä uutisia. Viimeisinkään sytostaattihoito (paklitakseli) ei ollut auttanut metastaaseihin ollenkaan, päin vastoin: metastaasit olivat paitsi villiintyneet kasvamaan, niitä oli tullut myös lisää. Uutinen tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä en ole päässyt toiden vuoksi hetkeen äidin mukaan lääkärin vastaanotolle. Yleisesti ottaen HUS:n Syöpätautien klinikalla on ollut ihan huippua henkilökuntaa, omaiset saavat tulla vastaanotoille ja potilaalle annetaan aikaa ihan aidosti. En kuitenkaan pidä siitä, ettei potilaalla välttämättä ole omalääkäriä ollenkaan, vaan lääkäri vaihtuu joskus jopa joka kerran kun on tiedossa vastaanottotilanne. 

Olin varautunut henkisesti huonompiin uutisiin, mutten olisi silti uskonut että näin käy. Jossain syvällä sisimmässäni halusin, HALUSIN uskoa siihen että paklitakseli olisi auttanut. Halusin uskoa että tuon hoidon jälkeen äiti pääsisi käymään ne sädehoidot läpi ja sen jälkeen olisi jopa remissiotilanne (=syöpä olisi toisin sanoen ottanut hatkat), mutta ei tietenkään. Hyvä uutinen on totta kai se, ettei sitä syövänperkelettä ollut tullut sisäelimiin tai luustoon, mutta paskaltahan tämä nyt näyttää. Seuraavaksi lääkärit haluavat kokeilla VMF-hoitoa, eli taas äiti saa lisää yhdistelmäsytostaatteja. Täällä on tietoa rintasyövästä ja sen eri hoitovaihtoehdoista mikäli jotain sattuu kiinnostamaan. Tuo uusin tilannetiedotus tuntuu aikamoisen musertavalta ja äidin mieli on ymmärrettävästi aika musta.

Nämä tilanteet ovat aivan perseestä. 
Olen myös miettinyt paljon sitä, kumpi on helpompaa: luopua toisesta ihmisestä äkkikuoleman kautta valmistautumatta (been there, done that koska kohtukuolema) vai valmistautua henkisesti läheisen ihmisen menetykseen? Kummassakin lienee puolensa. Äkkikuolemaa ei osaa surra niin paljon etukäteen, mutta toisaalta kun "pääsee" saattamaan rakasta ihmistä vähä vähältä viimeiselle matkalle, saa tilaisuuden olla tukena, lähellä ja valmistautua henkisesti irti päästämiseen. Tietenkin vanhempien menettäminen on asia, joka jokaisen meistä täytyy kohdata jossain vaiheessa elämäänsä. Ei siihen kuitenkaan haluaisi valmistautua, eikä sitä asiaa haluaisi ajatella kovinkaan aktiivisesti. Huomasin kuitenkin tässä päivänä eräänä suunnittelevani äidin hautajaisia. Huomasin myös miettiväni millaista elämä on sitten kun äitiä ei enää ole. Ajatuskin siitä sai itkun kuristamaan kurkkuani vaikka välini äitiin ovatkin aika ambivalentit johtuen ehkä pienestä 44 vuoden ikäerosta. 

Minua ahdistaa hirveästi ajatus tulevasta äitienpäivästä. Onko äiti silloin vielä elossa? Entä jos ei ole? Se tarkoittaa sitä, että olen silloin sekä äiti ilman lasta että tytär ilman äitiä. Ajatuskin tuntuu musertavalta. Äiti saisi tietenkin rauhan, uskoipa kuka mihin hyvänsä. Minä haluan uskoa että äiti pääsisi aivan liian aikaisin lähteneen isosiskoni ja vielä liian paljon aikaisemmin lähteneen ainoan lapsenlapsensa luokse, mutta jäljelle jääneille jäisi vain suunnaton suru, tuska, ikävä ja kaipaus. Tietenkin uskovaisilla on aina toivo jälleennäkemisestä kuoleman jälkeen, mutta se ei silti lievitä kaipausta ja surua siinä määrin kuin sen toivoisi. 

On ehkä tyhmää kirjoitella jo tässä vaiheessa tällaisia asioita blogiinsa, mutta haluan edes jollain tasolla käsitellä asiaa mielessäni ennen kuin äiti ihan oikeasti tyrkätään saatto- ja oireenmukaiseen hoitoon. Ajatuskin äidistäni syövän riuduttamana sairaalassa vaipoissa hirveitä kipuja kärsien on kauhea. JOS noin kuitenkin käy, aion pitää huolen siitä että äiti saa morfiinitipan ja muutenkin kipulääkkeitä tarpeen mukaan, sillä syöpäkivun hoito on yksi saattohoidon tärkeimmistä kulmakivistä. Kukaan ihminen ei ansaitse lähteä täältä kärsien ja tuskiaan itkien. Muistan vieläkin erään hoitamani loppuvaiheen syöpäpotilaan tuskanhuudot jotka kaikuivat pitkin erään sairaalan osaston käytäviä. Se oli yksi elämäni traumaattisimmista kokemuksista ja aion pitää huolen, ettei äidilleni käy niin. 

Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin vielä toistaiseksi (mutta KUINKA KAUAN?) se, että äitiä yritetään hoitaa kuratiivisesti eli parantavasti.

Tällä hetkellä fiilikseni on kuitenkin jotakuinkin samanlainen kuin rakkaan pienen Peikkikseni menetyksen jälkeen: haluaisin mennä metsään, kiljua ja huutaa suoraa huutoa, potkia mäntyjä ja näyttää keskisormea taivasta kohti ja rääkyä Jumalalle, että MIKSI?! 

Saako tällaista edes sanoa? Saako näin edes kirjoittaa? Saanko edes olla ahdistunut ja peloissani jo nyt? 

Seuraavaksi lupaan kirjoitella jotain vähän kivempaa. 
Tänään kolahti postilaatikkoon Cold Cold Groundin uusin levy, ja ajattelin kirjoitella kyseisestä plätystä seuraavaksi jonkinmoisen blogitekstin. Viikonloppuna onkin levyjulkkarikeikka, jonne olen suuntaamassa vähän niin kuin hommiin. Onneksi siis tiedossa on paljon muutakin ajateltavaa kuin äidin tilanne.

lauantai 2. marraskuuta 2013

VIRTUAALINEN YSTÄVÄKIRJA

Kuka muistaa vielä ne ystäväkirjat, joita täyteltiin ala-asteella ja joissa kyseltiin mitä milloinkin? Minä muistan. Täyttelin useita ystäväkirjoja, mutta minulle ei koskaan ostettu sellaista. Nyt siis päätin repäistä Marjutin (Mustetahroja) innoittamana. 

Ystävät ovat elämän suola ja niiden kanssa on kiva poseerata ryhmäkuvissakin. 




Nytpä heitän teille jokaiselle haasteen ja teen myöhemmin postauksen vastauksista kysymyksiin. Olisi kiva, jos mahdollisimman moni osallistuisi!

1.Miten ja missä tapasimme?
2.Ensivaikutelma?
3.Paras yhteinen muisto?
4.Viimeksi nauroimme vatsa kippuralla, kun...
5.Kuinka kauan olet tuntenut minut?
6. Kuinka hyvin tunnet minut?
7.Mikä on paras luonteenpiirteeni?
8. Viisi asiaa, jotka tulee ekana mieleen, kun ajattelet minua?
9. Huonoin luonteenpiirteeni?
10. Millä nimellä kutsut minua?
11. Terveisesi minulle?


Lähettäkää vastauksenne minulle Facebookissa yksityisviestinä, niin teen postauksen ystäväkirjamaisessa muodossa myöhemmin. Meiliosoite poistettu tästä postauksesta. :) ÄLKÄÄ laittako vastauksianne blogin kommentointiosuuteen, kiitos!

KIITOS!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

RIMAKAUHUA, SOSIAALISTEN TILANTEIDEN PELKOA JA JÄNNITYSTÄ

"Sinut kutsutaan Xxxxxxxxx Ammattikorkeakoulun Radiografian ja sädehoidon koulutusohjelman valintakokeeseen." 

Ylläolevalla tekstillä varustettu kirje odotteli minua viime viikon keskiviikkona postilaatikossa, ja jännityskertoimet nousivat saman tien mittaamattomiin lukemiin. Olin kämmäillyt ajatuksissani osoitteeni päin sanonko mitä, joten kirje oli kierrellyt vähän missä sattuu. Löysi se kuitenkin perille, ja nyt kypsä 28-vuotias aikuinen nainen saa taas jännittää yksiä pääsykokeita. Ammatti olisi hyvä saada jossain välissä, sitä sanovat niin vanhempani, kumppanini kuin ystävänikin. Ainakin niiden papereiden hommaaminen nostaisi eläkekertymiäni saman tien noin viidellä prosentilla. Olen jättänyt parikin opinahjoa kesken vain koska en ole tiennyt mitä elämältäni haluaisin. Sairaanhoidon opiskelu tuntui tyssäävän viimeistään äidin syöpädiagnoosiin, ja muutenkin mietin kestäisikö pääni vuodeosastotyöskentelyä tai päivystyksen hulinaa. Sairaanhoitajat työllistyisivät myös hyvin erinäisille poliklinikoille, leikkureihin ja heräämöihin, mutten sitten tiedä siitäkään. Niinpä päätin repäistä ja hakea syksyn yhteishaussa opiskelemaan hoitoalan lähellä olevaa alaa. Onneksi en ole ainoa joka jännittää tällä hetkellä pääsykokeita, sillä työkaverini Maria on myös parhaillaan lukemassa toisen alan pääsykokeisiin.


Ammattikorkeakoulun ja yliopistojen pääsykokeet eroavat toisistaan aika tavalla. Teologiseen hakiessani riitti kun painoi persauksensa penkkiin, pänttäsi, piirteli erinäisiä kaavioita opitusta, meni pääsykokeisiin, teki tentin ja odotteli tuloksia. Ammattikorkeakoulujen pääsykokeisiin on sen sijaan vaikeampi valmistautua, mikäli pääsykokeet sisältävät vain aineistokokeen (aineisto jaetaan vasta itse kokeessa) ja ryhmätilanteen, jossa viiden minuutin aikana pyritään erottelemaan jyvät akanoista. Kuinka muka kukaan pystyy tekemään viiden tai kymmenen minuutin aikana syväluotaavan analyysin opiskelijaksi hakevista ihmisistä? En tiedä, ja sehän tässä jännittääkin aivan hurjasti. 

Monet minut tuntevat ihmiset pitäisivät minua sosiaalisena ja reippaana, mutta oikeasti olen aika ujo ja arka ihminen. Siksi tuollaisen kaltaiset pääsykokeet tuntuvat minusta pahemmilta kuin yliopiston Porthaniassa tehdyt pääsykokeet. Kirjallisissa pääsykokeissa sentään voi jotenkin arvioida omaa pärjäämistään, mutta ryhmähaastattelun tuloksista ei ole mitään käryä pääsykokeen jälkeen. Pärstäkerroin ratkaisee, ja nyt olenkin epävarma siitä, riittääkö oma pärstäkertoimeni. Lisäksi ryhmätilanteet ovat siitä ikäviä, että ryhmästä löytyy aina keskustelua dominoivia ihmisiä sekä niitä, jotka jäävät tuppisuiksi. Noiden kahden ominaisuuden välimaastossa luoviminen lienee helpoin ratkaisu, mutta riittääkö se sittenkään? Lisäksi aineistokokeen tekemiseen on aikaa 1,5 tuntia, ja siinä ajassa pitää ymmärtää kysymys, lukea aineisto läpi ja vielä kirjoittaa joku fiksu vastauskin. Siinä voi sentään arvioida omaa osaamistaan jotenkin. 

Onneksi pääsykokeet ovat kuitenkin jo ylihuomenna. En ehdi kerätä liikaa stressiä niskoilleni. Lisäksi vahvuutenani on aiempi hoitoalan tuntemus sekä lääketieteen sanaston jonkinlainen osaaminen, eli ihan huonosti ne kokeet eivät voi mennä. Jännittää silti aivan hemmetisti, jos suoraan sanotaan.

Mitä sitten jos pääsen sisään?

Opinnot sisältävät fysiikkaa ja matikkaa, enkä tunnetusti ole kovin vahva kyseisissä aineissa. Miten opin ikinä magneettikuvauslaitteiden toimintatekniikoita tarpeeksi hyvin, puhumattakaan sitten sädehoitoannoksen oikeaoppisen suunnittelun ja potilaan tilan seurannan? Hyvä kysymys. Onneksi noihin saa kai koulusta jonkinlaista opetusta, ja kentällä oppii sitten lisää käytännössä. Toivoisin vain etteivät röntgenhoitajan opinnot sisältäisi liikaa hoitotiedehöttöä, sillä kliininen osaaminen on mielestäni paljon tärkeämpää kuin se, kuinka monikulttuurinen potilas kohdataan ja plaaplaa. Voisiko jopa sanoa hoitotieteen olevan vuoden pseudotiede? Ehkäpä. 

Lisäksi sisäänpääsyssä jännittävät uudet opiskelukaverit ja kuviot. Minuun ei ole välttämättä helppoa saada kontaktia, vihaan kaikenlaisia tutustumisleikkejä yli kaiken ja pelkään mennä itse muiden juttusille torjumisen pelossa. Pelkään etten olekaan tarpeeksi in, tarpeeksi hauska, fiksu ja filmaattinen, pelkään ettei minua huolita ryhmätöihin mukaan... kiusaaminen jäi yläasteelle, mutta silti nuo pelot vainoavat ilmeisesti jopa ammattikorkeakouluun saakka. Pitäisi vain oppia luottamaan itseensä ja siihen, että elämä kantaa, löydän kyllä niitä Minun Ihmisiäni ryhmästä ja pyrin tulemaan toimeen muiden kanssa. Aina ei tarvitsekaan olla se suosituin, kunhan on ystäviä ja kavereita.

Olen myös päättänyt pyhästi osallistua erinäisiin opiskeluaktiviteetteihin ja opiskelijabileisiin, koska aiemmin olen kieltäytynyt jopa niistä. Jospa sillä tavalla pääsisin eroon omasta sosiaalisten tilanteiden pelostani ja oppisin luottamaan itseeni? Ennen tulosten tuloa pääsen kuitenkin harjoittelemaan peloistani eroon pääsemistä sinne levynjulkkarikeikalle, sillä lupauduin myyjäksi. A-P-U-A. Saanko pistää naamaani corpsepaintit, jottei kukaan VAIN tunnistaisi minua...? 

Mitä te pelkäätte? Oletteko ottaneet uudet tilanteet voimaannuttavina kokemuksina vai vetäytyneet kuoreenne entisestään?

lauantai 19. lokakuuta 2013

SOLU ON BIOLOGIAA, MUTTA SOLU ON MYÖS JOTAIN AIVAN MUUTA

Olen vihdoinkin tervehtynyt tarpeeksi voidakseni lähteä vähän ulkoilemaan. Eilen olimme kantapaikkamme 4-vuotisbileissä, ja ruokahan oli hyvää, juoma juojalle ilmaista ja sitä rataa. Tänään on kuitenkin luvassa jotain aivan muuta, menen nimittäin pitkästä aikaa metallisoluilemaan. Solu on biologiaa, mutta solu tarkoittaa myös uskovaisten hevi-ihmisten kokoontumista aika-ajoin kahvin, pienen purtavan, Coca-Colan, rupattelun, biljardin pelaamisen ja pienen hartaushetken äärelle ihmettelemään maailmaa, elämää, uskoa ja Jumalaa. 

Olen käynyt metallisoluissa siitä saakka kun minusta tuli hevari. Tämä pienoinen ihme tapahtui jo vuonna 2004 kun uskaltauduin ostamaan Nightwishin levyn, mutta sitä ennen tutustuin hevimusiikkiin Venian kautta. Vuonna 2006 (vai oliko se jo 2005?) metallisoluja alettiin pitää ensin ihmisten kodeissa, mutta sittemmin erittäin hyväksi ystäväkseni tullut M alkoi koota uskovaista hevarikansaa koolle Töölön bunkkeriin, missä iltaa ryydittää hyvä musiikki ja valaistuskin on tunnelmallinen koostuen kynttilöistä ja ihastuttavan hämäräperäisistä ihmisistä. Olin jonkin aikaa poissa kuvioista avioerostani johtuen, koska pelkäsin ihmisten arvosteluja ja pahansuopia katseita. Yhteyteni yläkertaankin oli jokseenkin katveessa, kunnes löysin reilu pari vuotta sitten uskon ja metallisolut uudelleen. Luterilaisuus on lähellä sydäntäni, eikä usko tarkoita minulle tiukkoja kaavoja ja ilotonta meininkiä. Metallimessut ovat vettä sielulle, ja joskus on hyvä kokoontua samanhenkisten ihmisten kanssa yhteen keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia. Enää en välitä menneisyydestäni tai siitä mitä ihmiset ajattelevat minusta. 

Yleensä soluissa soi hyvä hengellinen metallimusiikki, ja tästä saadaankin kätevästi hyvä aasinsilta bändeihin, jotka ovat edelleen lähellä sydäntäni. Ensimmäinen tosirakkauteni kristillisen metallimusiikin tiimoilta on Tourniquet, jonka keikallakin pääsin käymään vuonna 2005 Ruotsissa. Bändin rumpali Ted Kirkpatrick on melkoinen guru, ja onpa häntä kosiskeltu Slayeriinkin paukuttelemaan joskus. Pidän bändin musiikista siksi, koska se on hyvin vaihtelevaa, kikkailevaa ja monimutkaista, eivätkä sanoituksetkaan jätä tätä naista kylmäksi, kas näin:



Toinen hengellinen metallibändi jonka musiikki on lähellä sydäntäni on Extol:


Eräs ikisuosikeistani on suomalainen hengellisen death metallin uranuurtaja Deuteronomium. Bändin nimihän tulee suoraan Raamatusta viidennestä Mooseksen kirjasta. En jaksa muistaa mitä sana tarkoittaa, mutta bändiltä on ilmestynyt useampikin pitkäsoitto. Spell of Hell on klassikkobiisi, mutta uusin kappale Amen on melkoista rautaa! Pistän tähän nyt kuitenkin yhden toisen suosikkikappaleeni, nimittäin Northern Praisen:


Vaikka tulenkin kuunnelleeksi nykyään enemmän sekulaaripuolen musiikkia, tietyt bändit ovat sellaisia joiden musiikkiin haluan palata yhä uudelleen. Terapia ja The Rain ovat ensimmäisiä hieman rankemman musiikin yhtyeitä joita olen kuunnellut jo esiteini-ikäisestä asti, ja The Rainin Tuuli kulkee on aina yhtä koskettava ja ihana kappale: 


Tähän onkin hyvä lopetella tämä vähän erilainen musiikkipitoinen postaus. Seuraavaksi odottelen suosikkibändini V for Violencen pitkäsoittoa (jätkät hei, nyt sitä levyä tulille!) päästäkseni kirjoittelemaan siitäkin jotain. 

Ihanaista ja rauhallista viikonlopun jatkoa kaikille lukijoilleni, älkää tehkö mitään mitä minä en tekisi. ;)

torstai 17. lokakuuta 2013

"ÄLÄ USKO, ÄLÄ TOIVO, ÄLÄ RAKASTA"

Tämän tekstin otsikko ei kumpua omista ideoistani vaan kopioin sen tylysti erään kirjan nimestä. Tykkään kirjoittaa välillä kieli poskessa ja itseironialla maustettuna kaikenlaisista asioista. Jopa oman lapseni kuolemasta tai äidin syövästä voi repiä mustaa huumoria, sellaista että heikompia hirvittää ja osa kanssakulkijoista joko poistuu paikalta tai heittää paheksuvia silmäyksiä allekirjoittanutta kohti. Hugleikur Dagsson onkin tietyssä mielessä idolini, sillä hän ei kunnioita sarjakuvissaan mitään eikä ketään, eikä mikään aihe ole liian pyhä käsiteltäväksi. On kuitenkin yksi aihe johon en kykene vieläkään suhtautumaan huumorilla, en edes mustimmalla mahdollisella. Aihe ja sen kokeminen ovat vaikuttaneet koko persoonaani eivätkä ne ole välttämättä vaikuttaneet siihen positiivisimmalla mahdollisella tavalla.

Rakkaat lapsetlukijat, tänään askarrellaan paskarrel... siis puhutaan kiusaamisesta. Sitä on tapahtunut aina ja tulee aina tapahtumaankin, eikä se rajoitu pelkästään lastentarhaan tai peruskouluun. Sitä tapahtuu niin lasten, teinien kuin aikuistenkin piireissä, ja aina joku joutuu uhriksi ja joku valikoituu kiusaajaksi. Kiusaaminen, olipa se sitten fyysistä, verbaalista tai elekielellä tapahtuvaa, on aina väärin ja se vaikuttaa kiusatun itsetuntoon ja persoonaan kokonaisvaltaisesti. Mikään ei ole kauheampaa kuin kokea aina olevansa persona non grata eli ei-toivottu henkilö. Ne ihmiset jotka tuntevat minut nyt joko netin kautta tai ihan "tosielämässä" eivät välttämättä edes tiedä taustojani, mutta tietyissä tilanteissa se näkyy ja kuuluu kauas.

Olen entinen koulu- ja työpaikkakiusattu.
Noin, nyt asiasta on mustaa valkoisella.

En edes muista kuinka kiusaamiseni alkoi, mutta sen jälkeen tulin identifioineeksi itseni aina siihen ei-toivottujen henkilöiden, rumien luusereiden ja idioottien kastiin. Kiusaamiseni alkoi ala-asteella ja loppui vasta lukioon. Noin pitkä kiusaaminen jätti jälkensä persoonaani. Minua kiusattiin kaikesta mahdollisesta, mutta pahimmin mieleeni ovat jääneet erinäiset haukkumanimet ja eräs "hassunhauska" jekku, joka minulle tehtiin. Palaisimmeko hetkeksi ajassa taaksepäin vuoteen 1997, jolloin muun muassa Hansons ja Backstreet Boys olivat kuuminta hottia, jokaisella tytöllä oli napapaita ja nappiverkkarit olivat kuuminta hottia? Ai ei kiinnosta vai? Siitä huolimatta aloitan kertomukseni 12-vuotiaan Anniksen maailman murenemisella.

Ala-asteen loppupuolella oppilaiden hormonit alkoivat hiljalleen hyrrätä, ja niin tekivät umpiuskovaisen perheen kasvatin Anniksenkin. Olin järjettömän ihastunut viidennellä luokalla erääseen luokka-astetta ylempänä opiskelevaan poikaan, ja käsitin tämän eleistä ja juttusilleni hakeutumisesta tämänkin olevan vähän ihastunut. Tuossa iässähän porukka oli alkanut jo "olla kimpassa" milloin kenenkin kanssa, ja kun luokan top 10 tytöt -listoja tehtiin, en edes mahtunut listalle. Kertonee jotain siitä, kuinka suosittu olin? Joka tapauksessa tämä poika hakeutui seuraani välitunneilla ja pieni sydämeni pamppaili lähestulkoon kammiotakykardian taajuudella. Sitten tuli vappu vuonna 1997 ja koulussamme järjestettiin kaikille oppilaille vappudisco. Tämä poika tuli hakemaan minua tanssimaan mutta luisti sittenkin hommasta. Myöhemmin koko koulu sai tietää ihastuksestani ja siitähän se paskamyrsky repesi. Muistan vieläkin sen naurunremakan ja huudot: "Luulitko sä tosiaan että se olisi tosissaan? Se oli VITSI, VITSI! Eihän kukaan, siis KUKAAN, haluaisi ikinä olla tuollaisen ruman ja läskin kanssa!"

Tuo pieni tapahtuma muutti persoonani hiljaiseksi ja vetäytyneeksi. Yläasteella en saanut yhtäkään uutta kaveria, ja aina aika-ajoin koulukaverit muistuttivat minua tuosta onnettomasta ihastumisepisodista. Ihastuin kyllä edelleenkin, mutta minulla ei ollut ketään kenelle asioista olisi voinut kertoa. Eipä kukaan ihastunutkaan minuun, joten yläasteaika ja lukiokin menivät melkoisena harmaavarpusena tallaillen. Pian tutustuinkin entiseen aviomieheeni ja yritin sopeutua tiettyihin muotteihin, muttei siitä tullut mitään. Lopulta menneisyydessäni tulleet haavat alkoivat oireilla sen verran pahasti että sairastuin syömishäiriöön. Onneksi sain kuitenkin HUS:n Syömishäiriöyksikössä ammattimaista ja esimerkillistä hoitoa ennen kuin olin vajonnut liian syvälle anoreksian syövereihin. Minusta on otettu tasan yksi kuva niiltä ajoilta, eikä se ole julkaisukelpoinen. Olen siinä vain ihmisraunion näköinen, pelkkää luuta ja nahkaa. Muistelen vieläkin omaa sairaanhoitajaani lämmöllä, sillä ilman häntä olisin tuskin koskaan parantunut. Oman lisänsä soppaan toi tietenkin avioeroprosessi ja se, että tutustuin muihinkin maailman miehiin ja sain vihdoinkin positiivista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Rumasta ankanpoikasesta oli ehkä tullut ulkoisesti joutsen, mutta sisimmässään se joutsen kokee itsensä edelleen rumaksi ankanpoikaseksi.

Kiusaaminen jätti jälkensä minuun.
Jos joku katsoo minua baarissa pitkään, hakeudun peilin eteen ja etsin kahvi- tai kaljaviiksiä naamastani.
Jos joku hymyilee ja iskee silmää, miellän sen automaattisesti vittuiluksi.
Jos minua sanotaan kauniiksi, en osaa ottaa kohteliaisuutta vastaan.
Jos minua kehutaan hyväksi jossain, vähättelen omia kykyjäni.
Yleensä olen se, joka hakeutuu liian selvinpäin ollessaan lähinnä omiin oloihinsa ja pyrkii tarkkailemaan muita ihmisiä ottamatta itse osaa keskusteluihin. Pidän seinäruusuna olemisesta, sillä silloin kukaan ei voi tarttua persoonaani negatiivisella tavalla. Helpoksi seinäruusuuntumisen tekee Ukkometson avoin ja ulospäin suuntautunut persoona: kun hän on äänessä, minä voin vain mieluiten olla omissa oloissani. Se ei ole mököttämistä tai tahallista tunnelman pilaamisen yritystä vaan yksinkertaisesti ujoutta ja epävarmuutta. 28-vuotias Annis taantuu henkisesti silloin ala-asteikäisen koulukiusatun esiteinin tasolle.

Kiusaaminen voi loppua, mutta kiusatun identiteetistä ei välttämättä pääsekään kovin helposti eroon. Olen yrittänyt työstää omaa persoonaani, ja seuraava koitos onkin luvassa marraskuussa kun teen debyyttini erään bändin levynjulkaisukeikalla paitojen ja levyjen myyjänä. Silloin on pakko tulla ulos kuoresta, hymyillä, olla sosiaalinen ja ennen kaikkea myydä hyvin. Silloin ei voi juosta karkuun ihmisiä eikä ainakaan pohtia, mitä muut minusta ajattelevat.
Pelottaa jo etukäteen, mutta uskon että tuollainen tempaus on yksi niistä asioista jotka pikemminkin kasvattavat itseluottamustani kuin lyttäävät sitä.

Älkää kiusatko.
Jos näette kiusatun, puolustakaa sitä! Tehkää niin kuin haluaisitte itsellenne tehtävän. 

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

IKÄKRIISEJÄ JA NYRJÄHDYKSIÄ

14-vuotiaana minulla oli elämäni suhteen aika selvät sävelet. Aioin kirjoittaa ylioppilaaksi, löytää jonkun kivan pojan, mennä naimisiin ja hankkia lapsia. 

18-vuotiaana minulla oli vieläkin elämäni suhteen aika selvät sävelet: aioin kirjoittaa ylioppilaaksi, päästä opiskelemaan ja naimisiin.

21-vuotiaana olin opiskelija jolla oli valkolakki ja kaiken kukkuraksi olin päässyt naimisiinkin. Harmikseni ex-mieheni ei vain halunnut lapsia (ainakaan vielä silloin) kanssani. Kaikkeahan ei voi saada, eihän?

25-vuotiaana olin avioeronnut, toipunut anoreksiasta ja opiskelin toista alaa ja olin onnellisesti raskaana ex-avomiehelleni. Harmikseni se vauva vain sattui kuolemaan kohtuuni kuukautta ennen laskettua aikaa. Kuten edellä jo totesin, kaikkea ei voi saada, eihän?

Nyt 28-vuotiaana (helmikuussa mittariin pärähtää 29 vuotta, apua) minulla on edelleen se valkolakki muttei tutkintoa, en ole uudelleen naimisissa ja se tähän mennessä ainoa lapsikin on mullan alla. Hain opiskelemaan syksyn yhteishaussa uutta alaa, jaan yksiön avomieheni kanssa ja mietin mitä haluan elämältäni. Joskus palaan haikeana muistelemaan teinivuosiani, jolloin tulevaisuus tuntui ah niin selkeältä. Oikeasti teinivuoteni olivat kyllä aika perseestä, mutta silloin ei ainakaan tarvinnut maksaa kaikkia laskuja itse tai miettiä sitä ammatin hankkimista ihan oikeasti.

Mitä h****ttiä ikävuosien 14 ja 28 välillä tapahtui? Mikä meni vikaan? Olen vasta viimeisten parin kuukauden aikana tajunnut olevani ihan oikeasti lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä. Olen myös tajunnut ettei minulla ole edelleenkään tutkintoa, ensimmäinen avioliittoni päättyi aika rumasti, äiti olen vain omasta mielestäni (no, kukapa kalmon äitiä pitäisikään oikeana äitinä?) eikä elämä nyt noin muutenkaan ole mennyt ihan niin kuin eräässä kuuluisassa suomenruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa. Olen alkanut ikäkriiseillä, ja iltaisin tutkailen peilin edessä, ovatko hiukseni alkaneet jo harmaantua. Onneksi on keksitty hiusvärit. Mittailen myös rupsahtanutta kroppaani, ahdistun painostani ja mietin joskus olevani ihan kauhean näköinen. Tuo kaikki lienee enemmänkin oman pääkopan sisällä.

Ei kai tässä elämässä sinänsä mikään ole mennyt pahasti vikaan. Elämäni ei ehkä ole sattunut menemään niin kuin elokuvissa, monet asiat olisin voinut jättää kokemattakin ja olisin voinut tietenkin keskittyä yhden tutkinnon loppuun saattamiseen. Turha näitä on silti enää märehtiä kun vahinko on jo tapahtunut. Ikäkriisin keskellä olen saanut tahtoa ja sisua yrittää päästä opiskelemaan, sain hankittua työpaikan ja asuntokin löytyy. Sitä paitsi 30:hän on uusi 20, eikö niin? ;) 

Keuhkokuumetoipilas kiittää, kuittaa ja lupaa kirjoitella seuraavaksi jotain vähän mielenkiintoisempaa.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

VIIKONLOPUN HURVITTELUT

Tämän viikonlopun hurvittelut ovat sisältäneet järkyttävää yskimistä, kuumeista oloa, jalkojen lähes tulkoon kantamattomuutta, niistämistä, yskimistä, ruokahaluttomuutta ja tasaisin väliajoin suoneen saatavaa antibioottia. 

 

Mieheni oli jopa mietiskellyt, että olisimme voineet edes vähän rentoutua viinilasillisten äärellä, mutta häneen luomani mulkaisu taisi saada tuon toisen puoliskon toisiin ajatuksiin. Sitä paitsi meillä käy kotisairaalan hoitaja kolme kertaa vuorokaudessa laittamassa stoossina iv-antibioottia (kefuroksiimi) suoneeni, joten parempi nyt vain olla vain ja toipua. Tämän viikonlopun asu- ja naamakuvat eivät ole julkaisukelpoisia eikä niitä ole otettukaan. Olen hengaillut täällä nk. pieruverkkareissa tukka paskaisena ilman rintaliivejä, joten todennäköisesti kaikki vain järkyttyisivät ulkomuodostani. Kuvat olisivat luokkaa "The Real Me" tai omiaan jopa kauhuelokuvaan tai sairaaladraamaan potilaan rooliin.

Mökkihöperöityminenkin on meinannut uhata, mutta onneksi ihana Marjut  kävi kiikuttamassa toipilaalle kirjoja, Douglas Prestonin ja Lincoln Childin "Pendergast" -sarjan kolme ensimmäistä romaania itse asiassa. Olenkin ahminut tänään ensimmäistä osaa, "Ihmeiden kabinetti" niin, että silmät meinaavat vieläkin katsoa kieroon. Pian suunnittelin kähveltäväni keittiöstä yhden suklaahippukeksin, ja sen jälkeen ajattelin lösähtää takaisin sängylle lukemaan. Eilen pakotin myös mieheni katsomaan kanssani Disneyn Pienen Merenneidon, ja onhan se elokuva yhtä ihana kuin muistan sen olleen lapsuudessanikin. <3
Erään tuttavan mielestä tuollaisten elokuvien katselu ei ole miehekästä, epäilipä hän jopa mieheni suuntautumistakin, mutta vetosin potilaan oikeuteen valita katsottavat elokuvat ja tv-sarjat.

Ehkäpä keuhkokuumetoipilaana ei tarvitsekaan venyä tämän suurempiin suorituksiin. Sairaslomalla olo kolkuttelee silti omatunnossani vaikka tiedän järjellä sen, että jos on iv-antibioottikuurilla keuhkokuumeen vuoksi, on parempi vain levätä ja toipua kotona lähtemättä lähikauppaa kauemmas. Itse asiassa olen ulkoistanut lähikaupassa ravaamisenkin miehelleni, kutsuttakoon häntä nyt sitten vaikka Ukkometsoksi. 

Toivottavasti tulehdusarvot laskevat sen verran hyvin, että pääsisin jo suunnitellusti maanantaina 21.10. töihin. Eilen CRP oli vielä 104, joten ei ollut toivoakaan päästä tästä perhanan kanyylista eroon.


perjantai 11. lokakuuta 2013

NOTES TO MYSELF (SAIRASKERTOMUKSIA)

Viittaan ystävällisesti edellisiin teksteihini "Not that model citizen" ja "Flunssa pitkästä ilosta". Allekirjoittanut pääsijoutui nyt hieman pidemmälle sairaslomalle koska flunssa meni kuin menikin keuhkoihin. Diagnooseinani ovat nyt siis sekä J18.9 keuhkokuume että J01.0 akuutti poskiontelontulehdus. Mitä voimme oppia tästä? Minä ainakin opin sen, ettei pienestäkään flunssasta juuri ja juuri toipuneena kannata lähteä humpalle vaikka kuinka yrittäisi ottaa sivistyneesti. Ei ainakaan kannata seistä kello 03:45 pitkässä taksijonossa vesisateessa tai tanssia kovin pahasti keikalla. Pieni flunssa saattaa relapsoida ja kehittyä jopa kahdessa päivässä keuhkokuumeeksi.

Lähdin tiistaina aiemmin pois töistä hieman ikäväksi äityvän yskän vuoksi ja kävin sairaanhoitajan vastaanotolla. Sairaanhoitaja kuunteli keuhkoni, puhallutti PEFit ja kirjoitti sairaslomaa niin, että allekirjoittaneen olisi pitänyt olla töissä jo tänään. Kuinkas kävikään? Keskiviikon ja torstain välisenä yönä en tehnyt oikein muuta kuin yskin, ja kotimittarilla lämpöä oli 37.3 astetta. Päätin varata ajan lääkärille ihan just in case varmistaakseni ettei sairauteni vain ole mennyt keuhkoihin saakka. Lääkäri oli puoli tuntia myöhässä, ja sinä aikana ehdin yskiä keuhkojani pihalle useaan otteeseen. Lääkäri oli kuullut kyseisen köhän huoneeseensa saakka, ja vastaanotolle päästyäni kuumetta olikin jo 38.1 astetta, sinus-scan näytti positiivista tulosta vasemmalla, eli minulla oli ainakin poskiontelontulehdus. Keuhkoja lääkäri kuunteli mielestäni kohtuuttoman kauan, ja sisäänhengitys oli hankalaa häiritsevän ja pahan yskän vuoksi. Lopulta lääkäri sanoi kuulleensa sekä sisään- että uloshengityksessä ritinöitä ja passitti minut käymään ensin thorax-kuvassa (keuhkokuva) sekä pika-CRP:n mittauksessa sairaanhoitajalla. Tein nuo asiat, ja odotellessani keuhkokuvan tuloksia sain hengitellä spiralla keuhkoputkia avaavaa lääkettä. Pika-CRP oli 122, joten pian lääkäri tuli sanomaan kirjoittaneensa minulle kiireellisen lähetteen Jorvin sairaalan sisätautipäivystykseen diagnoosilla pneumonia eli keuhkokuume. Vasemmassa keuhkossani oli kuin olikin näkynyt basaalisesti juosteisuutta eli keuhkokuumeeseen sopivia muutoksia. Näitä tuloksia odotellessani vapisin järkyttävässä kuumehorkassa ja sain ennen sairaalaan lähtemistä parasetamolia kuumetta laskemaan. 

Jorvin sisätautipäivystykseen saavuttuani kuumetta oli vieläkin 38.5 astetta vaikka olin saanut kuumetta alentavaa lääkettä jo yli tuntia aiemmin. Olin todella kipeä. Pian labrahoitaja kävi ottamassa verikokeita, muun muassa veriviljelyt jotka otetaan kaikilta potilailta joiden kuume on yli 38 astetta sekä perusverikokeet, kuten tulehduarvot, pienen verenkuvan ja nestetasapainoarvot. Sain odotella lääkäriä yli tunnin, mutta hän totesi tutkimisen jälkeen sekä kliinisen kuvan, verikokeiden että keuhkokuvan perusteella kyseessä olevan keuhkokuumeen. Olin kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa (toisin sanoen jalkani kantoivat), että voisin siirtyä kotisairaalan asiakkaaksi, missä sairaanhoitaja kävisi tiputtamassa suoneeni antibiootit kolmesti päivässä. Sehän sopi minulle paremmin kuin mainiosti, ja nyt olen kotona toipumassa kanyyli kämmenselässäni suonensisäisten antibioottien voimalla. Minullahan on perinteinen Zinacef (kefuroksiimi) 1,5 grammaa x3 i.v. sekä Roxithromycin 150 mg 1x2 suun kautta lääkityksinä, eli aikamoinen hevoskuuri tässä on päällä. Onneksi kuume on sentään jo laskenut.

Mitä siis opimme tästä?
Ainakin sen, että pienikin flunssa kannattaa parannella rauhassa keuhkokuumeen tai sydänlihastulehduksen välttääkseen. Onni onnettomuudessa siis, että sain "vain" keuhkokuumeen ja poskiontelontulehduksen, kun olisin voinut saada sydänlihastulehduksenkin...

Tehkää siis kuten minä sanon, älkää kuten minä teen, ja LEVÄTKÄÄ se pienikin nuhakuume pois kaikessa rauhassa. Tällä sairaslomalla minä en ainakaan aio lähteä lähikauppaa kauemmaksi, koska saatoin jopa ottaa opikseni tästä hommasta. 

Onneksi en kuitenkaan joutunut osastohoitoon, siellä toipuminen olisi aika kurjaa kun ei saisi hetken rauhaa, ruoka olisi kamalaa ja huonekavereina voisi olla vaikka kuinka sekavia ja kipeitä dementiamummeleita... 

Toivotan kaikille blogin lukijoille keuhkokuumeetonta syksyn jatkoa. ;)

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

FLUNSSA PITKÄSTÄ ILOSTA

Viime viikonloppu meni varsin vauhdikkaissa merkeissä ensin Trash Fest VI Kick Off -partyillen, vaikka pidimmekin lepopäivän perjantaina. Lauantaina tiedossa olivat aivan uudet kujeet, lähdin nimittäin etkoilemaan Trash Festeja Mystralin luokse muutama lonkero, viinipullo ja Ufoshottipullo kassissani kilisten. Mieheni meni viettämään kaverilleen miesten juhlailtaa ilman naisia, kun taas minä lähdin tekemään jotain aivan muuta. Illan tunnussana olikin eräissä hienostuneen pikanteissa tanssiliikkeissä:


Saatoimme pyörittää Mystiksen kanssa sinne päästyäni tuota videota useaan otteeseen, hioa illan tanssiliikkeitä ja nauraa itsemme kipeiksi. Iltahan kului mukavasti ysärihittien, ufoshottien, viinin, lonkeron ja muiden hyvien juomien voimalla, ja humalahan siitä seurasi. Suuntasimme pian bussipysäkille ja nappasimme bussin Helsingin keskustaan, josta tarvoimme Gloriaan. Törmäsimme useisiin tuttuihin ja tutustuimme uusiin ihmisiin, ja saatiinpa meistä kahdesta kaunottaresta oikein hyviä kuviakin:


Törmäsin muun muassa Maijaan jota en ollut nähnyt livenä pariin vuoteen, ja jumituimme keskustelemaan pitkäksi aikaa keskenämme. Olin vieläkin hieman puolikuntoinen flunssasta, mutten antanut sen pilata fiilistäni. Illan aikana ostin muun muassa Reettalta juomia, ja on pakko sanoa etten ole hetkeen saanut missään niin iloista ja ystävällistä palvelua! Toisaalta pohdimme, että ehkä gootti- ja hevaripiireissä asiakaskuntakin osaa promilleista riippumatta tervehtiä, hymyillä ja kiittää, eli kohteliaisuussäännöt ovat hanskassa. Tupakkapaikalla minua luultiin irlantilaiseksi, enkä tiedä pitäisikö asiasta olla imarreltu vai pahoillaan? Päätin myös tehdä Maijat ja istahtaa Gloriassa lampun eteen, kas näin:



Illan edetessä päätin kuitenkin lähteä PRKL-clubille Kaisaniemeen kultaani ja muita kavereita moikkaamaan, sillä Trash Festien bändit eivät oikein iskeneet ja ikävä iski. PRKLeessähän menikin sitten pilkkuun asti, ja sunnuntai oli aika ikävän krapulainen. Selostukseni illasta jäävät nyt aika lyhyiksi johtuen siitä, etten muista ihan kaikkea illasta. Emme kuitenkaan lentäneet baarista ulos, törmäsimme taas tuttuihin ja uusiin ihmisiin, ja allekirjoittanut ihaili kaikenlaisia ihania tatuointeja. Tutustuinpa PRKLeen tupakkakopissa myös kundiin joka on asunut Barcelonan lähistöllä pitkään, ja huokailin kyseisen kaupungin ihanuutta. Sinne on pakko päästä vielä joskus, sen verran pahasti ihastuin kyseiseen kaupunkiin vuonna 2009, kun reissasin aivan yksin. Sain myös vinkkejä seuraavaa matkaa ajatellen. Mietin vielä, lähteäkö yksin vai kaksin reissuun, sillä yksin reissaamisessa on kyllä paljon hyviä puolia!

Maanantai meni vielä joten kuten töissä, mutta eilen kaverikseni rantautui keuhkot irrottava yskä, jouduin lähtemään kotiin kesken työpäivän ja kävin nappaamassa sairaanhoitajalta sairaslomaa. Saattaa olla, että jollen olisi lähtenyt kesken päivän töistä, minut olisi häädetty sieltä, sen verran kovaäänistä ja pahan kuuloista yskimiseni oli. Se meinasi jo häiritä omia töitäkin hyvin tehokkaasti. Tänään olenkin lähinnä nukkunut, niistänyt, yskinyt, tärissyt lämmön noustessa ja nukkunut vähän lisää. Keuhkoputkeni tuntuvat olevan täynnä räkää, poskionteloita painaa ja olo on kaikkea muuta kuin hyvä. Keuhkoputkia avaavaa lääkettä kuluu, Vicks-salva on pelastus yöksi ja kaikki muu juoma paitsi vesi menevät alas. En kuitenkaan aio lähteä hakemaan antibiootteja virusflunssaan Kirvessyrjän terveyskeskuksen tyyliin, kas näin:


Itku pitkästä ilosta, pieru p*skan naurannasta? No, täällä se menee ennemmin näin: flunssa pitkästä ilosta... onneksi ei sentään virusgastroenteriitti, joka lukitsisi allekirjoittaneen kylpyhuoneeseen pöntölle istumaan pesuvati naaman edessä. Vatsataudin ei tarvitse tulla tähän osoitteeseen enää koskaan, sen verran huonoon kuntoon ne tuppaavat ihmisen vetämään. Flunssaisena voi sentään lueskella, roikkua netissä ja katsella elokuvia, vatsatauti taas vetää ihmisen nukkumaan kylpyhuoneeseen, jos siltä ololta saa edes unta. 

Muistakaahan, että jos flunssa iskee, ensisijainen lääke on lepo, ja oireita lievittämään voi käyttää peruskipulääkkeitä, Duactia, pulloonpuhallusta (on muuten toimiva keino!), nenähuuhtelukannua, juomalla paljon ja nukkumalla kun nukuttaa. Vasta jos oireet pitkittyvät, kuume ei laske ja yskä muuttuu todella purulentiksi eli märkäiseksi, yleistila laskee niin että sadan metrin matkallakin joutuu pysähtelemään, jompi kumpi kylki tai molemmat tulevat kipeiksi ja yskä jatkuu ja jatkuu vain, kannattaa hakeutua lääkäriin, virusflunssan jälkitautina kun voi saada jopa pneumonian eli keuhkokuumeen, joka voi pahimmillaan viedä sairaalahoitoon iv-antibiooteille. Been there, done that, ja siksipä aionkin nyt ottaa opikseni ja sairastaa loppuviikon kiltisti kotona. En oikein pala halusta ajatellakaan muutaman päivän lepäilyä keuhko-osastolla iv-antibioottikuurilla.

Viikonloppu oli siis hauska, mutta se kostautui nyt entistä hirveämmällä flunssalla. Painunpa siis petiin lukemaan Hohtoa ja odotan kieli pitkällä ikioman Master Chefini tekemää ruokaa.