"ÄLÄ USKO, ÄLÄ TOIVO, ÄLÄ RAKASTA"

Tämän tekstin otsikko ei kumpua omista ideoistani vaan kopioin sen tylysti erään kirjan nimestä. Tykkään kirjoittaa välillä kieli poskessa ja itseironialla maustettuna kaikenlaisista asioista. Jopa oman lapseni kuolemasta tai äidin syövästä voi repiä mustaa huumoria, sellaista että heikompia hirvittää ja osa kanssakulkijoista joko poistuu paikalta tai heittää paheksuvia silmäyksiä allekirjoittanutta kohti. Hugleikur Dagsson onkin tietyssä mielessä idolini, sillä hän ei kunnioita sarjakuvissaan mitään eikä ketään, eikä mikään aihe ole liian pyhä käsiteltäväksi. On kuitenkin yksi aihe johon en kykene vieläkään suhtautumaan huumorilla, en edes mustimmalla mahdollisella. Aihe ja sen kokeminen ovat vaikuttaneet koko persoonaani eivätkä ne ole välttämättä vaikuttaneet siihen positiivisimmalla mahdollisella tavalla.

Rakkaat lapsetlukijat, tänään askarrellaan paskarrel... siis puhutaan kiusaamisesta. Sitä on tapahtunut aina ja tulee aina tapahtumaankin, eikä se rajoitu pelkästään lastentarhaan tai peruskouluun. Sitä tapahtuu niin lasten, teinien kuin aikuistenkin piireissä, ja aina joku joutuu uhriksi ja joku valikoituu kiusaajaksi. Kiusaaminen, olipa se sitten fyysistä, verbaalista tai elekielellä tapahtuvaa, on aina väärin ja se vaikuttaa kiusatun itsetuntoon ja persoonaan kokonaisvaltaisesti. Mikään ei ole kauheampaa kuin kokea aina olevansa persona non grata eli ei-toivottu henkilö. Ne ihmiset jotka tuntevat minut nyt joko netin kautta tai ihan "tosielämässä" eivät välttämättä edes tiedä taustojani, mutta tietyissä tilanteissa se näkyy ja kuuluu kauas.

Olen entinen koulu- ja työpaikkakiusattu.
Noin, nyt asiasta on mustaa valkoisella.

En edes muista kuinka kiusaamiseni alkoi, mutta sen jälkeen tulin identifioineeksi itseni aina siihen ei-toivottujen henkilöiden, rumien luusereiden ja idioottien kastiin. Kiusaamiseni alkoi ala-asteella ja loppui vasta lukioon. Noin pitkä kiusaaminen jätti jälkensä persoonaani. Minua kiusattiin kaikesta mahdollisesta, mutta pahimmin mieleeni ovat jääneet erinäiset haukkumanimet ja eräs "hassunhauska" jekku, joka minulle tehtiin. Palaisimmeko hetkeksi ajassa taaksepäin vuoteen 1997, jolloin muun muassa Hansons ja Backstreet Boys olivat kuuminta hottia, jokaisella tytöllä oli napapaita ja nappiverkkarit olivat kuuminta hottia? Ai ei kiinnosta vai? Siitä huolimatta aloitan kertomukseni 12-vuotiaan Anniksen maailman murenemisella.

Ala-asteen loppupuolella oppilaiden hormonit alkoivat hiljalleen hyrrätä, ja niin tekivät umpiuskovaisen perheen kasvatin Anniksenkin. Olin järjettömän ihastunut viidennellä luokalla erääseen luokka-astetta ylempänä opiskelevaan poikaan, ja käsitin tämän eleistä ja juttusilleni hakeutumisesta tämänkin olevan vähän ihastunut. Tuossa iässähän porukka oli alkanut jo "olla kimpassa" milloin kenenkin kanssa, ja kun luokan top 10 tytöt -listoja tehtiin, en edes mahtunut listalle. Kertonee jotain siitä, kuinka suosittu olin? Joka tapauksessa tämä poika hakeutui seuraani välitunneilla ja pieni sydämeni pamppaili lähestulkoon kammiotakykardian taajuudella. Sitten tuli vappu vuonna 1997 ja koulussamme järjestettiin kaikille oppilaille vappudisco. Tämä poika tuli hakemaan minua tanssimaan mutta luisti sittenkin hommasta. Myöhemmin koko koulu sai tietää ihastuksestani ja siitähän se paskamyrsky repesi. Muistan vieläkin sen naurunremakan ja huudot: "Luulitko sä tosiaan että se olisi tosissaan? Se oli VITSI, VITSI! Eihän kukaan, siis KUKAAN, haluaisi ikinä olla tuollaisen ruman ja läskin kanssa!"

Tuo pieni tapahtuma muutti persoonani hiljaiseksi ja vetäytyneeksi. Yläasteella en saanut yhtäkään uutta kaveria, ja aina aika-ajoin koulukaverit muistuttivat minua tuosta onnettomasta ihastumisepisodista. Ihastuin kyllä edelleenkin, mutta minulla ei ollut ketään kenelle asioista olisi voinut kertoa. Eipä kukaan ihastunutkaan minuun, joten yläasteaika ja lukiokin menivät melkoisena harmaavarpusena tallaillen. Pian tutustuinkin entiseen aviomieheeni ja yritin sopeutua tiettyihin muotteihin, muttei siitä tullut mitään. Lopulta menneisyydessäni tulleet haavat alkoivat oireilla sen verran pahasti että sairastuin syömishäiriöön. Onneksi sain kuitenkin HUS:n Syömishäiriöyksikössä ammattimaista ja esimerkillistä hoitoa ennen kuin olin vajonnut liian syvälle anoreksian syövereihin. Minusta on otettu tasan yksi kuva niiltä ajoilta, eikä se ole julkaisukelpoinen. Olen siinä vain ihmisraunion näköinen, pelkkää luuta ja nahkaa. Muistelen vieläkin omaa sairaanhoitajaani lämmöllä, sillä ilman häntä olisin tuskin koskaan parantunut. Oman lisänsä soppaan toi tietenkin avioeroprosessi ja se, että tutustuin muihinkin maailman miehiin ja sain vihdoinkin positiivista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Rumasta ankanpoikasesta oli ehkä tullut ulkoisesti joutsen, mutta sisimmässään se joutsen kokee itsensä edelleen rumaksi ankanpoikaseksi.

Kiusaaminen jätti jälkensä minuun.
Jos joku katsoo minua baarissa pitkään, hakeudun peilin eteen ja etsin kahvi- tai kaljaviiksiä naamastani.
Jos joku hymyilee ja iskee silmää, miellän sen automaattisesti vittuiluksi.
Jos minua sanotaan kauniiksi, en osaa ottaa kohteliaisuutta vastaan.
Jos minua kehutaan hyväksi jossain, vähättelen omia kykyjäni.
Yleensä olen se, joka hakeutuu liian selvinpäin ollessaan lähinnä omiin oloihinsa ja pyrkii tarkkailemaan muita ihmisiä ottamatta itse osaa keskusteluihin. Pidän seinäruusuna olemisesta, sillä silloin kukaan ei voi tarttua persoonaani negatiivisella tavalla. Helpoksi seinäruusuuntumisen tekee Ukkometson avoin ja ulospäin suuntautunut persoona: kun hän on äänessä, minä voin vain mieluiten olla omissa oloissani. Se ei ole mököttämistä tai tahallista tunnelman pilaamisen yritystä vaan yksinkertaisesti ujoutta ja epävarmuutta. 28-vuotias Annis taantuu henkisesti silloin ala-asteikäisen koulukiusatun esiteinin tasolle.

Kiusaaminen voi loppua, mutta kiusatun identiteetistä ei välttämättä pääsekään kovin helposti eroon. Olen yrittänyt työstää omaa persoonaani, ja seuraava koitos onkin luvassa marraskuussa kun teen debyyttini erään bändin levynjulkaisukeikalla paitojen ja levyjen myyjänä. Silloin on pakko tulla ulos kuoresta, hymyillä, olla sosiaalinen ja ennen kaikkea myydä hyvin. Silloin ei voi juosta karkuun ihmisiä eikä ainakaan pohtia, mitä muut minusta ajattelevat.
Pelottaa jo etukäteen, mutta uskon että tuollainen tempaus on yksi niistä asioista jotka pikemminkin kasvattavat itseluottamustani kuin lyttäävät sitä.

Älkää kiusatko.
Jos näette kiusatun, puolustakaa sitä! Tehkää niin kuin haluaisitte itsellenne tehtävän.