"Sinut kutsutaan Xxxxxxxxx Ammattikorkeakoulun Radiografian ja sädehoidon koulutusohjelman valintakokeeseen."
Ylläolevalla tekstillä varustettu kirje odotteli minua viime viikon keskiviikkona postilaatikossa, ja jännityskertoimet nousivat saman tien mittaamattomiin lukemiin. Olin kämmäillyt ajatuksissani osoitteeni päin sanonko mitä, joten kirje oli kierrellyt vähän missä sattuu. Löysi se kuitenkin perille, ja nyt kypsä 28-vuotias aikuinen nainen saa taas jännittää yksiä pääsykokeita. Ammatti olisi hyvä saada jossain välissä, sitä sanovat niin vanhempani, kumppanini kuin ystävänikin. Ainakin niiden papereiden hommaaminen nostaisi eläkekertymiäni saman tien noin viidellä prosentilla. Olen jättänyt parikin opinahjoa kesken vain koska en ole tiennyt mitä elämältäni haluaisin. Sairaanhoidon opiskelu tuntui tyssäävän viimeistään äidin syöpädiagnoosiin, ja muutenkin mietin kestäisikö pääni vuodeosastotyöskentelyä tai päivystyksen hulinaa. Sairaanhoitajat työllistyisivät myös hyvin erinäisille poliklinikoille, leikkureihin ja heräämöihin, mutten sitten tiedä siitäkään. Niinpä päätin repäistä ja hakea syksyn yhteishaussa opiskelemaan hoitoalan lähellä olevaa alaa. Onneksi en ole ainoa joka jännittää tällä hetkellä pääsykokeita, sillä työkaverini Maria on myös parhaillaan lukemassa toisen alan pääsykokeisiin.
Ammattikorkeakoulun ja yliopistojen pääsykokeet eroavat toisistaan aika tavalla. Teologiseen hakiessani riitti kun painoi persauksensa penkkiin, pänttäsi, piirteli erinäisiä kaavioita opitusta, meni pääsykokeisiin, teki tentin ja odotteli tuloksia. Ammattikorkeakoulujen pääsykokeisiin on sen sijaan vaikeampi valmistautua, mikäli pääsykokeet sisältävät vain aineistokokeen (aineisto jaetaan vasta itse kokeessa) ja ryhmätilanteen, jossa viiden minuutin aikana pyritään erottelemaan jyvät akanoista. Kuinka muka kukaan pystyy tekemään viiden tai kymmenen minuutin aikana syväluotaavan analyysin opiskelijaksi hakevista ihmisistä? En tiedä, ja sehän tässä jännittääkin aivan hurjasti.
Monet minut tuntevat ihmiset pitäisivät minua sosiaalisena ja reippaana, mutta oikeasti olen aika ujo ja arka ihminen. Siksi tuollaisen kaltaiset pääsykokeet tuntuvat minusta pahemmilta kuin yliopiston Porthaniassa tehdyt pääsykokeet. Kirjallisissa pääsykokeissa sentään voi jotenkin arvioida omaa pärjäämistään, mutta ryhmähaastattelun tuloksista ei ole mitään käryä pääsykokeen jälkeen. Pärstäkerroin ratkaisee, ja nyt olenkin epävarma siitä, riittääkö oma pärstäkertoimeni. Lisäksi ryhmätilanteet ovat siitä ikäviä, että ryhmästä löytyy aina keskustelua dominoivia ihmisiä sekä niitä, jotka jäävät tuppisuiksi. Noiden kahden ominaisuuden välimaastossa luoviminen lienee helpoin ratkaisu, mutta riittääkö se sittenkään? Lisäksi aineistokokeen tekemiseen on aikaa 1,5 tuntia, ja siinä ajassa pitää ymmärtää kysymys, lukea aineisto läpi ja vielä kirjoittaa joku fiksu vastauskin. Siinä voi sentään arvioida omaa osaamistaan jotenkin.
Onneksi pääsykokeet ovat kuitenkin jo ylihuomenna. En ehdi kerätä liikaa stressiä niskoilleni. Lisäksi vahvuutenani on aiempi hoitoalan tuntemus sekä lääketieteen sanaston jonkinlainen osaaminen, eli ihan huonosti ne kokeet eivät voi mennä. Jännittää silti aivan hemmetisti, jos suoraan sanotaan.
Mitä sitten jos pääsen sisään?
Opinnot sisältävät fysiikkaa ja matikkaa, enkä tunnetusti ole kovin vahva kyseisissä aineissa. Miten opin ikinä magneettikuvauslaitteiden toimintatekniikoita tarpeeksi hyvin, puhumattakaan sitten sädehoitoannoksen oikeaoppisen suunnittelun ja potilaan tilan seurannan? Hyvä kysymys. Onneksi noihin saa kai koulusta jonkinlaista opetusta, ja kentällä oppii sitten lisää käytännössä. Toivoisin vain etteivät röntgenhoitajan opinnot sisältäisi liikaa hoitotiedehöttöä, sillä kliininen osaaminen on mielestäni paljon tärkeämpää kuin se, kuinka monikulttuurinen potilas kohdataan ja plaaplaa. Voisiko jopa sanoa hoitotieteen olevan vuoden pseudotiede? Ehkäpä.
Lisäksi sisäänpääsyssä jännittävät uudet opiskelukaverit ja kuviot. Minuun ei ole välttämättä helppoa saada kontaktia, vihaan kaikenlaisia tutustumisleikkejä yli kaiken ja pelkään mennä itse muiden juttusille torjumisen pelossa. Pelkään etten olekaan tarpeeksi in, tarpeeksi hauska, fiksu ja filmaattinen, pelkään ettei minua huolita ryhmätöihin mukaan... kiusaaminen jäi yläasteelle, mutta silti nuo pelot vainoavat ilmeisesti jopa ammattikorkeakouluun saakka. Pitäisi vain oppia luottamaan itseensä ja siihen, että elämä kantaa, löydän kyllä niitä Minun Ihmisiäni ryhmästä ja pyrin tulemaan toimeen muiden kanssa. Aina ei tarvitsekaan olla se suosituin, kunhan on ystäviä ja kavereita.
Olen myös päättänyt pyhästi osallistua erinäisiin opiskeluaktiviteetteihin ja opiskelijabileisiin, koska aiemmin olen kieltäytynyt jopa niistä. Jospa sillä tavalla pääsisin eroon omasta sosiaalisten tilanteiden pelostani ja oppisin luottamaan itseeni? Ennen tulosten tuloa pääsen kuitenkin harjoittelemaan peloistani eroon pääsemistä sinne levynjulkkarikeikalle, sillä lupauduin myyjäksi. A-P-U-A. Saanko pistää naamaani corpsepaintit, jottei kukaan VAIN tunnistaisi minua...?
Mitä te pelkäätte? Oletteko ottaneet uudet tilanteet voimaannuttavina kokemuksina vai vetäytyneet kuoreenne entisestään?
Minä olen ainakin itse todella surkea sosiaalisissa tilanteissa. Eniten pelkään sitä, että sanon jotain todella tyhmää ja että se leimaa minut lopullisesti. Siksi usein vaikenen ja yleensä myös jään ilman kavereita. Ammattikorkeakoulun ensimmäisenä vuotena minulla en saanut yhtään kaveria ja tunsin itseni ulkopuoliseksi. Enkä mennyt niihin opiskelijabileisiin mukaan. Minut unohdettiin ihan tyystin, sulauduin seinään. Esim. kerran teimme ryhmätyötä ja oma ryhmäni unohti kertoa minulle, että tapaammekin suunniteltua aiemmin. Tunsin itseni hölmöksi kun tulin tunnin myöhässä ja ryhmätyö oli jo liikkeellä. Kukaan ei vaan ollut minulle kertonut, kukaan ei muistanut, että kuuluin ryhmään. Ensimmäinen vuosi oli kyllä ihan hirveä, joten suosittelen, että tuppaat kaiken maailman kissanristiäisiin, mitä vaan järjestetään, ettei käy niin kuin mulle. Onneksi toisena kouluvuotena sain sitten yhden kaverin, kun valinnaiset aineet alkoivat ja niiden myötä mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin.
VastaaPoistaTsemppiä valintakokeeseen! :)
Kiitos tsempeistä, Miilosa!
PoistaItsekin olen pitänyt matalaa profiilia lähes kaikissa opinnoissani, ja kun vaihdoin koulua sh-opintojen aikana, päädyin säätämään opiskelukaverin kanssa ja näin ollen opinnot menivät vähän, no, penkin alle. Ei ollut mikään kauhean hyvä idea siis. Sitten kun yritin taas kaivaa uudelleen motivaatiota sh-opintoihin, tutustuinkin nykyiseen mieheeni ja ja ja... noh, jos pääsen nyt opiskelemaan, osallistun rientoihin, yritän olla ei-liian-ärsyttävä ja teen tehtävät ajallaan sekä luen tentteihin huolella. Eiköhän se siitä.