14-vuotiaana minulla oli elämäni suhteen aika selvät sävelet. Aioin kirjoittaa ylioppilaaksi, löytää jonkun kivan pojan, mennä naimisiin ja hankkia lapsia.
18-vuotiaana minulla oli vieläkin elämäni suhteen aika selvät sävelet: aioin kirjoittaa ylioppilaaksi, päästä opiskelemaan ja naimisiin.
21-vuotiaana olin opiskelija jolla oli valkolakki ja kaiken kukkuraksi olin päässyt naimisiinkin. Harmikseni ex-mieheni ei vain halunnut lapsia (ainakaan vielä silloin) kanssani. Kaikkeahan ei voi saada, eihän?
25-vuotiaana olin avioeronnut, toipunut anoreksiasta ja opiskelin toista alaa ja olin onnellisesti raskaana ex-avomiehelleni. Harmikseni se vauva vain sattui kuolemaan kohtuuni kuukautta ennen laskettua aikaa. Kuten edellä jo totesin, kaikkea ei voi saada, eihän?
Nyt 28-vuotiaana (helmikuussa mittariin pärähtää 29 vuotta, apua) minulla on edelleen se valkolakki muttei tutkintoa, en ole uudelleen naimisissa ja se tähän mennessä ainoa lapsikin on mullan alla. Hain opiskelemaan syksyn yhteishaussa uutta alaa, jaan yksiön avomieheni kanssa ja mietin mitä haluan elämältäni. Joskus palaan haikeana muistelemaan teinivuosiani, jolloin tulevaisuus tuntui ah niin selkeältä. Oikeasti teinivuoteni olivat kyllä aika perseestä, mutta silloin ei ainakaan tarvinnut maksaa kaikkia laskuja itse tai miettiä sitä ammatin hankkimista ihan oikeasti.
Mitä h****ttiä ikävuosien 14 ja 28 välillä tapahtui? Mikä meni vikaan? Olen vasta viimeisten parin kuukauden aikana tajunnut olevani ihan oikeasti lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä. Olen myös tajunnut ettei minulla ole edelleenkään tutkintoa, ensimmäinen avioliittoni päättyi aika rumasti, äiti olen vain omasta mielestäni (no, kukapa kalmon äitiä pitäisikään oikeana äitinä?) eikä elämä nyt noin muutenkaan ole mennyt ihan niin kuin eräässä kuuluisassa suomenruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa. Olen alkanut ikäkriiseillä, ja iltaisin tutkailen peilin edessä, ovatko hiukseni alkaneet jo harmaantua. Onneksi on keksitty hiusvärit. Mittailen myös rupsahtanutta kroppaani, ahdistun painostani ja mietin joskus olevani ihan kauhean näköinen. Tuo kaikki lienee enemmänkin oman pääkopan sisällä.
Ei kai tässä elämässä sinänsä mikään ole mennyt pahasti vikaan. Elämäni ei ehkä ole sattunut menemään niin kuin elokuvissa, monet asiat olisin voinut jättää kokemattakin ja olisin voinut tietenkin keskittyä yhden tutkinnon loppuun saattamiseen. Turha näitä on silti enää märehtiä kun vahinko on jo tapahtunut. Ikäkriisin keskellä olen saanut tahtoa ja sisua yrittää päästä opiskelemaan, sain hankittua työpaikan ja asuntokin löytyy. Sitä paitsi 30:hän on uusi 20, eikö niin? ;)
Keuhkokuumetoipilas kiittää, kuittaa ja lupaa kirjoitella seuraavaksi jotain vähän mielenkiintoisempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti