Eksyin kyseisen laulu- ja soitinyhtyeen keikalle ensimmäisen kerran uuden vuoden aatonaattona vuonna 2009, jolloin elämäni oli hieman erilaista. Tarkoituksenani oli tuolloin katsastaa V for Violencen keikka ja CCG tuntui lähinnä välttämättömältä pahalta, jonka setti piti vain kestää ennen V:tä. En oikein inspiroitunut vielä silloin poppoon musiikista, mutta onnistuin kuitenkin kyseisenä iltana juottamaan exäni järkyttävään kaatokänniin, koska en oikein tajunnut ettei sitä kaljaa välttämättä voi kiskoa samalla tahdilla kuin itse vedin alkoholittomia virvokkeita. Myöhemmin päädyin kuitenkin CCG:n keikoille, ja muutamien kuuntelukertojen jälkeen tukka ja koko nainen heiluivat settien tahdissa. Oman osansa musiikkielämykseen toivat toki miesten omintakeinen tyyli maskeerata. Sittemmin elämäni muuttui radikaalisti, mutta onnistuin kuitenkin tykästyttämään nykyisen avopuolisoni Cold Cold Groundin musiikkiin ja sain tämän raahattua mukaani jopa keikoille saakka. Vastavuoroisesti karvaisempi puoliskoni sai minut rakastumaan nk. old school heavyyn kuten Iron Maideniin ja Dioon.
Olin eilisaamuna hereillä jo ennen puoli viittä, koska olin menossa peräti yhdeksi päiväksi töihin tällä viikolla. Älkää kysykö miksi heiluin ylhäällä jo ennen sianpieremää. Voinee johtua flunssan aikana tupla-annoksella vetämistäni inhaloitavista kortikosteroideista ja keuhkoputkia avaavan lääkkeen aiheuttamista ylimääräisistä sydämentykytyksistä. Lähdin joka tapauksessa töihin seitsemäksi, olin kotona neljän jälkeen iltapäivällä ja löysin toistaiseksi työttömänä olevan toisen puoliskoni jo sangen iloisissa tunnelmissa heviä luukuttamasta. Allekirjoittaneen täytyi kuitenkin ennen korkkaamista syödä, meikata itsensä ihmisen näköiseksi ja hönkäillä astmalääkkeet. Pian kuitenkin pääsin korkkaamaan, ja ilta alkoi vaikuttaa epäonnistuneelta heti aluksi. Toisen lonkeron jälkeen ensimmäisenä tuli mieleen ajatus: "Ei vittu, ei saatana, ei helvetti, mua väsyttää niin paljon että vitut mä minnekään lähde". Lähdimme kuitenkin. Bussipysäkille päästyämme bussi oli iloisesti melkein 10 minuuttia myöhässä, ja siinä vaiheessa fiilikseni oli niin latistunut että ajattelin illasta tulevan jäätävää paskaa jos ihan suoraan sanotaan.
Baarissa törmäsimme pariin tuttuun heti kättelyssä, muun muassa Reettaan, mutta parempi puoliskoni olisi halunnut linnoittautua baarin perimmäiseen nurkkaan mököttämään. Vessakäynnillä sankarini oli törmännyt CCG:n tyyppeihin ja pääsi maskeerausavuksi. Mieheni kiskoi minutkin miestenvessan puolelle sanoen: "Kato mitä mä löysin!" Joo, löysit meikattuja miehiä. Hienoa! ;) Sain mörököllini vessakäynnin ja baarin takanurkkaan linnoittautumisaikeiden sijaan kiskottua lähemmäs lavaa, ja pian CCG saikin settinsä käyntiin. Model Citizenin pärähtäessä soimaan mieheni näytti erittäin taidokkaan perseenkeikutusnäytteen, ja itsekin moshailin ja jammailin niissä rajoissa kuin laantumassa oleva flunssani ja ajoittain oireileva niska-hartiaseutuni antoivat myöten. Bändin uusi biisi Welcome to Hell vaikutti todella hyvältä, ja tuskin maltan odottaa uutta levyä. Pakkohan se on saada levyhyllyyn, samalla kun tulee tukeneeksi kotimaista musiikkia ja pienemmän kokoluokan bändejä. CCG:n rumpali onkin aivan omaa luokkaansa, kova tekijä joka näyttää maskeerattuna aivan Batmanin Jokerilta. Liekö tarkoituskin? Se, että kyseisen bändin kitaristi pupunaamarissaan on toistaiseksi sairaslomalla bändistä harmittaa hieman, mutta onneksi V for Violencen solisti teki varsin vakuuttavan debyytin kitaran varressa omana itsenään. On myös pakko kehua solistin ja basistin energistä lavameininkiä. Sellaista sen pitää punk-industrial-rock-keikalla ollakin, paikallaan pönöttämisen katselu olisi nimittäin varsin tylsää. Disintegratingin aikana sai vähän rauhoittuakin, kappale kun on yksi bändin harvoista hitaammista fiilistelykappaleista.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös keikka. Pääsimme keskittymään muihin bändeihin ja myös juomapuoleen, juttelimme tuttujen kanssa ja tutustuimme uusiin ihmisiin, mieheni kaulaili varsin vakuuttavan näköisesti muutamien miesten kanssa, yksi kaveri sai baarijakkaran päällysosan irtoamaan ja aiheutti spontaanit naurunpurkaukset seurueessa, joimme, nauroimme ja juttelimme vähän kaikesta taivaan ja maan välillä. Erään pöytäseuralaisen kanssa juttu meni varsin syvälliseksi kummankin seurakuntanuoritaustasta johtuen. Pääsin myös poseeraamaan itse solistin kanssa hyvin kauniisti hymyillen, kas näin:
No okei, ehkä tuo on enemmän irvistys kuin hymy, mutta joka tapauksessa hauskaa oli. Tai hyi kun oli hyvä keikka? Oli joka tapauksessa mahtavaa päästä pitkästä aikaa kunnolla radalle, vaikka nyt tuntuukin siltä kuin tarvitsisin vähintään Norflexia ja Sirdaludia sekaisin, Duactia tupla-annoksella äänen käheyteen ja mojovan muna-pekoniaamiaisen. Huomaa kyllä, että mitä harvemmin käy ulkona, sen hauskempaa se on lässähtäneen oloisesta alusta huolimatta. Ilta päättyi lopulta siihen, että juoksimme kieli vyön alla puolisoni kanssa viimeiseen bussiin, joka lähti kotiin päin.
Huomenna onkin luvassa lisää menoa ja meininkiä mennessämme ihanan Mystralin kanssa aiheuttamaan pahennusta varsinaisille Trash Festeille, jonne lähden tällä kertaa ilman toista puolikastani. Mietin jo, mitähän siitä seuraa, mutta ihanaa Mystistä lainatakseni: "Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, siitä seuraa: sanomista, alastomuutta, armoton krapula ja elämää suurempi morkkis." Enough said!
Näin täällä, kuinkas siellä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti