MÖRKÖ OLKAPÄÄLLÄ

Keväällä 2009 olin virallisesti parantunut anoreksiasta. 

Koko helvetti sai alkunsa sieluni synkimmistä ahdistuksista, aviokriisistä, entisten appivanhempien vaatimuksista ja perfektionismistani. Olin kerännyt hieman massaa avioliittoni aikana ja kun painoin eniten koko elämäni aikana, sain kimmokkeen alkaa laihduttaa, sanoivathan entiset appivanhempanikin koko ajan että entinen mieheni pitää hoikista tytöistä. Ensin lähtivät liikakilot ja olin normaalipainon ylärajoilla. Oli mieletön fiilis mahtua keväällä 2008 koon 36 farkkuihin, ja hurahdin liikuntaan. Valitettavasti se hurahdus sai minut tielle joka vei mielen mustimpiin syövereihin, vei ilon elämästä ja koko elämäni keskittyi lopulta vaa'an ja ruoan ympärille. Sen hurahduksen nimi on ICD-10-tautiluokituksessa F50.1, Anorexia Nervosa atypica. Kesällä 2008 sairastuin keuhkokuumeeseen ja siitähän koko homma lähti: ilahduin vaa'an näyttäessä yhä vähemmän ja nautin hallinnan tunteesta. Nautin nälän kurinasta vatsassa, paikkasin ruokailujani kahvilla, kävin järkyttävillä lenkeillä ja kesän jälkeen kouluun palattuani minusta oli jäljellä enää luuta ja nahkaa. En ymmärtänyt miksi ennen tutut ihmiset karttelivat seuraani ja eristivät minut luokkayhteisöstä. En ymmärtänyt olevani todella sairas. Kuukautiseni olivat loppuneet kokonaan ja vaaka ja syömisten välttely hallitsivat elämääni.

Pääsin opiskelijaterveydenhuollon kautta HUS:n Syömishäiriöyksikköön hoitoon enkä tajunnut silloinkaan kuinka vakavasti sairas olin. Tavoittelin alle 40 kg:n painoa ja astuessani sisään Syömishäiriöyksikön ovista vertailin itseäni muihin anorektikoihin: "Onpa tuokin hoikka, voi kun mä olisin tuollainen, pitää laihtua lisää!", ajattelin. Sairaanhoitaja mittasi verenpainettani eikä mansetti meinannut mennä olkavarteni ympärille edes kaksin kerroin. "Sulle pitäisi olla lasten mansetti", hän totesi. Olin pieni, palelin, selässäni kasvoi lanugoa ja istuminen sattui. Väsytti koko ajan ja paikkasin tilannetta kahvilla. Kuukautiset ottivat ja lähtivät ja olin pelkkä ihmisraunio. Poskeni olivat lommolla, vatsani kuopalla ja oli ihme, etten saanut pahoja rytmihäiriöitä. Pääsin sairaanhoitajan vastaanotolle keskustelemaan kerran viikossa, revin itseni irti avioliitostani ja paraneminen alkoi. Niinhän minä ainakin luulin.

Tänä vuonna olisi tullut täyteen viisi vuotta syömishäiriötöntä elämää. En ole omistanut vaakaa vuosiin vaan olen mitannut kokoani ja oloani sillä miltä minusta tuntuu. Olin oppinut jo jollakin tavalla hyväksymään synnyttäneen naisen kropan, sen että on vähän mahamakkaraa, persettä ja reittä, mutta jokin päässäni naksahti kuluvan syksyn aikana. Ensin tuli keuhkokuume ja sen seurauksena lähti ruokahalu. Vanha tuttu tunne palasi jostakin menneisyydestä sieluuni: syömättömyys tuntuu hyvältä. Kahvin juominen on kivaa. On hieno tunne kun vatsa kurisee. On hienoa mahtua tuumakoon 26 farkkuihin. Paino määrittää sen miten arvokas olen ihmisenä ja naisena. Paino määrittää kauneuteni, ruokailujen skippaaminen määrää, vaaka hallitsee, pitää mahtua pienempiin vaatteisiin, pitää olla tietyn kokoinen voidakseen olla rakastettu, mieheni kaikki entisetkin heilat ovat jotain vitun entisiä Miss Maitolaitureita... ja minä en ole heihin verrattuna mitään, en kaunis, en tärkeä, en arvokas jollen paina alle 50 kiloa...

Kuten aiemmin, en taaskaan tajunnut olevani luisumassa takaisin haitallisiin käyttäytymismalleihin ja tekeväni itselleni hallaa. Iloitsin mahduttuani tuumakoon 26 farkkuihin, aloin skippailla syömisiäni ja tuttu ahdistus ja hallinnan menetyksen tunne tulivat jälleen seurakseni. Hallinnan menetyksen tunnetta taas voi kompensoida tarkkailemalla syömisiään ja liikkumalla ainakin hyötyliikunnan muodossa mahdollisimman paljon, paiskia töitä niin että unohtaa syödä, ja näin noidankehä on jälleen valmiina. Mikä on syy, mikä on seuraus? En tiedä. Sen tiedän että ahdistaa, huimaa, saan rytmihäiriöitä jatkuvasti, kroppa käy ylikierroksilla, palelee, en nuku juuri ollenkaan, mietin miten saisin skipattua jouluruokailut ja laihduttua vielä vähän lisää ja mollaan itseäni jos olen antanut itseni repsahtaa herkkuihin. 

Mikä sai minut tajuamaan että vanha "ystäväni" syömishäiriö on tehnyt hitaan, vaivihkaisen paluun? 
En ehkä olisikaan tajunnut jolleivät ystäväni olisi ravistelleet minua.
Olen vielä normaalipainoinen mutta näytän silti kuulemma kuihtuneelta.
Mieleni tekisi haistattaa jokaiselle ulkonäköäni kehuvalle ja väittää näiden valehtelevan.
Peilistä katsoo ruma, lihava sika.
Syömishäiriöpolin opit alkavat muistua mieleen: mistä kaikki alkaa ja miksi? Ehkä tämä on nyt taas sitä.
Viiden vuoden välein onkin hyvä relapsoida syömishäiriö, pistää parisuhde paskaksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä. 
Viisi vuotta sitten mahduin koon XXS vaatteisiin, ja se tavoite on taas tullut tärkeäksi. 

Syömishäiriö ei aina näy päälle päin.
Syömishäiriö ei aina kroonistu. Joskus sen voi laukaista elämässä oleva kriisi, ja kriisejä tähän vuoteen onkin mahtunut kiitettävästi. Äidin sairastuminen ja kamppailu syöpää vastaan ovat vieneet voimavarojani, tahaton lapsettomuus on ahdistanut ja parisuhteessakin on massiivinen kriisi meneillään. Minun syömishäiriöni relapsointia on ehkä edesauttanut se vanha muistijälki joka kertoo että kun muuta elämässään ei voi hallita, syömisiään voi. Lopulta homma vain kääntyy niin päin, että syömishäiriö hallitsee ihmistä ja vaikka potilas luuleekin kontrolloivansa itseään ja syömisiään, oikeasti se peikko olkapäällä ja sielussa hallitsee potilasta. 

Tässä vaiheessa minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nöyrtyä ja tarttua puhelimeen, hakea apua itselleni. Enhän tahdo kuukautisteni taas loppuvan? Haluanhan saada vielä joskus lapsia? Haluan. Toivoisin vain saavani lääkärin joka ymmärtää ettei syömishäiriö aina näy heti päälle päin. Toivoisin lääkärin ymmärtävän että on parempi hakea apua ajoissa kuin liian myöhään. En tahdo päätyä osastohoitoon nenä-mahaletkuun. En halua näyttää keskitysleiriltä karanneelta. Haluan elämäniloni takaisin ja haluan oppia oikeasti rakastamaan itseäni. Nyt elämä vain tuntuu toivottomalta, itken lähes joka päivä ja pinnani on jatkuvasti kireällä. Vanhasta muistista tiedän että jos pitkitän avun hakemista, kohta tulee vaihe jolloin mikään ei tunnu miltään. Syömishäiriö ei ole vain laihuutta, se on koko persoonan muuttava sairaus joka saa ihmisen tunne-elämän kuolemaan. Ainoa asia joka merkkaa on paino ja sen saaminen alas. Ainoa rakkaus on laihdutus. Enhän minä sitä tahdo? En. 

Onneksi ystäväni lupasi tulla tuekseni lääkärin vastaanotolle.
En tiedä romahdanko vastaanotolla, mutta on korkea aika mennä lääkäriin jos saa rytmihäiriöitä, koko ajan palelee ja huimaa ja kuukautiskierto temppuilee. Enhän minä halua anoreksian voittavan tätä erää kun olen jo selvinnyt niin monista asioista? Mörkö olkapäälläni kuiskii edelleen inhottavia asioita mutta aion saada ammuttua sen alas, tapettua ja nitistettyä. Vielä en tiedä haluanko oikeasti apua, mutta sitä on pakko hakea ennen kuin on liian myöhäistä.

Syömishäiriö on perseestä.
Jos vain olisin voinut välttyä ensimmäiseltäkään sairastumiselta, olisin tehnyt sen.
Syömishäiriö, en anna sinun voittaa tätä erää. Minä en taivu!