TYHJÄN SYLIN JOULU VOL IV

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Meidän lapsemme joko kohtukuolemalle tai muuten menettäneiden vanhempien keskuudessa elää kuitenkin myös lausahdus "On aika ennen ja aika jälkeen lapsen". Se on harvinaisen, kipeän, helvetin kipeän ja valitettavan totta. Oli aika kun tein elämäni ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan positiivisen raskaustestin. Oli joulunalusaika vuonna 2009, kun olin menossa harjoitteluun aamuvuoroon ja päätin tehdä omituisten kuukautisten jälkeen raskaustestin. Testiin pärähti kaksi viivaa, ja pakkohan se tulos oli varmistella vielä kerrannoin 10 kertaa. Olin shokissa. Minusta oli tulossa äiti vaikka olinkin edeltävän vuoden ajan kiduttanut kroppaani anoreksialla. Olin aina halunnut äidiksi, se oli ollut ensimmäinen haaveeni jo lapsesta saakka ja nyt se oli toteutumassa. Alkujärkytyksen jälkeen päätimme exäni kanssa suhteellisen tuoreessa parisuhteessa kuitenkin pitää vauvan, ja siitä raskausaika alkoi. Vuosin verta koko ensimmäisen kolmanneksen ajan, yrjösin pää pöntössä raskausviikolle 20+ saakka ja tunsin oloni kaikkea muuta kuin hehkeäksi. "Tyttö vie äidin kauneuden", sanotaan ja niin minullekin kävi: pieni Peikkis osoittautui rakenneultrassa tyttölapseksi joka nosti vielä peukkunsakin ylös. Rakenteet olivat kunnossa, myös maha-suolikanava josta olin erityisen huolissani koska minulla oli todettu sikiökaudella duodenaaliatresia (pohjukaissuolen tukkeuma) ja halusin varmistaa ettei Peikkiksellä ole samaa vikaa.

Raskausajasta jäi paljon onnellisia muistoja siitäkin huolimatta että oksentelu oli harvinaisen suolesta, naamani kukki ja hiukseni rasvoittuivat, verenvuodot pelottelivat koko ensimmäisen kolmanneksen ajan ja suurimman osan ajasta nukuin kuin tukki. Sain kokea lempibändini V for Violencen keikalla pienen jalan potkun suoraan käteeni raskausviikolla 22+4 biisin "Scream" aikana ja muistan vieläkin sen mielettömän onnellisen fiiliksen joka valtasi minut tuon napakan vatsanahkani läpi tuntuneen potkun jälkeen. Tunsin kuinka sulkeuduin johonkin aivan omaan pieneen kuplaani, hymyilin kuin idiootti ja näytin kyllä niin äitiyden onnea hehkuvalta naiselta kuin vain voi näyttää. Kanssani ollut kaverikin sanoi keikan jälkeen minun näyttäneen ihan järjettömän überonnelliselta. Olinpa kuulemma saanut paljon katseitakin sen hetken jälkeen kun vain silittelin vatsaani typerän näköisenä ja yritin herutella vielä vähän lisää pienen rakkaani potkuja. Olisi vissiin pitänyt juoda vielä vähän enemmän sokeripitoisia juomia silloin. Muistan kirjoittaneeni Facebookin statukseen oikein ällösiirappista tiineenä olevan naisen hehkutusta keikan jälkeen, ja muistanpa ko. bändin Facebook-profiilinkin käyneen painamassa "Tykkää".

Raskausviikolla 29+1 alkoi melkoinen piina, kun päädyin Jorvin äitiyspoliklinikalle huonovointisuuden, vannemaisen vatsan kiristyksen ja turvotusten sekä raskausviikkoihin nähden massiivisen sf-mitan vuoksi. Vatsaani palpoidessaan lääkäri totesi: "Sullahan on tosi paljon lapsivettä, tiesitkö sä sitä?" En tiennyt. Nuo sanat sanottuaan pelko jämähti vatsanpohjaani. Eihän Peikkiksellä vain sittenkin voisi olla tuota samaa suoliston seudun epämuodostumaa kuin minulla oli? Lääkäri väläytteli raskausdiabeteksen mahdollisuutta, ja ajattelin jo silloin että ottaisin niin paljon mieluummin sen kuin duodenaaliatresian, sillä vauvanihan joutuisi heti synnyttyään leikkaukseen eikä pääsisikään suoraan kotiin muutaman lapsivuodeosastolla vietetyn päivän jälkeen. Ultrassa näkyi liikalapsivetisyys AFI eli Amnion Fluid Index oli yli 40 kun se on normaalisti maksimissaankin vain vähän päälle 20 ja Peikkiksen pohjukaissuolessa näkyi ainakin päivystävän gynekologin mukaan duodenaaliatresialle tyypillinen kaksoiskuplamuodostelma. Lääkäri kysyi pärjäisinkö kotona ja taisi katua kysymystään, sillä pillahdin saman tien hervottomaan itkuun. En ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön ja tuo uutinen tuntui romahduttavan koko maailmani. Jorvin seikkailu venyikin parin päivän mittaiseksi Jorvissa oleiluksi ja arkena minut kärrättiin Naistenklinikalle tarkempiin tutkimuksiin ja lapsivedenpoistoihin. Sain myös kortisonipiikit kankkuuni sikiön keuhkoja kypsyttämään, sillä liikalapsivetisyydessä on vaarana vauvan ennenaikainen syntyminen, koska liika lapsivesi rasittaa kohdunsuuta ja saattaa aiheuttaa sen ennenaikaisen kypsymisen. 

Naistenklinikalla minua ultrattiin vähän lisää, lääkäri kävi töräyttämässä kromosomivian mahdollisuudesta ja lähti vain pois paikalta vaikka aloin itkeä siitäkin hysteerisesti. (Okei, noita raskaushormonien voimistamia tunteita en nyt niinkään kaipaa raskaudessa...) Sain nukkua yön yli ja olla ravinnotta aamusta, sillä minulle tehtiin lapsivedenpoisto ja samalla lapsivedestä otettiin kromosominäytteet. Lapsivedenpoistolla lapsivettä saatiinkin reilu litra pois kohtuontelosta ja silti AFI oli vielä yli 30. Hienoa. Sain kuitenkin samalla seurailla Peikkiksen edesottamuksia ultramasiinan ruudulta. Hän kaivoi muun muassa nenäänsä ja kyhnytti selkäänsä imukatetria vasten. Se oli varsin liikuttavaa. Kromosomit olivat onneksi normaalit, mutta jouduin lapsivedenpoistoihin kerran jos toisenkin olon tukaloitumisen ja lapsiveden kertymisen vuoksi. Eräässä lapsivedenpoistossa nenän kaivamisen taitojen esittely ei enää riittänytkään Peikkikselle, vaan hän tarttui reteästi imukatetriin ja alkoi nykiä sitä. Sain siitä hetkestä lääkäriltä muistoksi ultrakuvan, jossa imukatetrin ympärillä on pienet näpit.

Sitten koittikin päivä jolloin lääkäri totesi ettei sykettä enää löydy. Se oli sunnuntai 18.7.2010. Raskausviikkoja oli ehtinyt kertyä jo 35+2 ja olin toivonut pääseväni synnyttämään mahdollisimman pian. Muistan sen päivän ja lääkärin sanat: "Sykettä ei enää löydy" ikuisesti. Maailmani romahti pieniksi palasiksi, rikkoutui tuhansiksi sirpaleiksi ja sielustani tuntui kuolevan yksi suuri osa sinä iltapäivänä Naistenklinikan osastolla 42. Synnytyksen käynnistämisen ja yli vuorokauden mittaisen tuskaisen synnytyksen (ja infektion ja korkean kuumeen) jälkeen sain 20.7.2010 syliini niin kauniin ja pienen täydellisen tummatukkaisen tytön, jolla oli pituutta 50 cm ja painoa 2100 g. En koskaan unohda hetkeä jolloin sain koskettaa Peikkistä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Itkin lohduttomasti pieni nukkuvan näköinen vauva sylissäni, ja samalla hetkellä kun sain hänet syliini, toisesta synnytyssalista kuului ensimmäinen rääkäisy. Olisin antanut mitä hyvänsä jos se rääkäisy olisi kuulunut meidän synnytyssalistamme. 

Tuosta hetkestä alkoi painajainen josta en ole valitettavasti vieläkään herännyt. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut äiti ilman lasta. Erityisesti joulut tuovat kivun ja haikeuden rintaani, sillä jouluhan on leimattu ainakin länsimaisessa yhteiskunnassa lasten ja lapsiperheiden juhlaksi. Facebookin uutisvirta täyttyy pikkutonttujen kuvista, raskausuutiset julkistetaan juuri silloin ja lasten edesottamuksista kirjoitellaan pitkiä pätkiä. Kuinka se sattuukaan äitiin joka niin kovin haluaisi laittaa joulua omalle lapselleen! Kukaan joka ei ole kokenut samaa helvettiä ei voi edes kuvitella miltä tuntuu rattoisan lahjojen jakamisen sijaan suunnata kulkunsa hautausmaan muistolehtoon ja viedä lapsensa haudalle kynttilä ja itkeä lohduttomasti tyhjää syliään. Joka vuosi olen toivonut edes kantavani uutta pientä elämää sisälläni, mutta tänäkin jouluna menen pienokaiseni haudalle kohtu tyhjyyttään kumisten.

Onneksi minulla on Peikkiksestä muistona edes valokuvia, pienet käden- ja jalanjäljet ja hiustupsu. Onneksi on paikka jonne voin mennä muistamaan lastani jonka olisin niin kovin mielelläni suonut olevan täällä, äitinsä sylissä. Vanhempani sanoivat että Peikkiksen on hyvä olla Jeesuksen luona, mutta minä olen niin itsekäs paska että ajattelen toisin. Ajattelen, että Peikkiksen olisi hyvä olla myös täällä, äitinsä sylissä ja luona. Joskus jopa mietin, että olisinpa minä kuollut Peikkiksen sijaan. Ei pienen viattoman ihmisen pitäisi joutua suoraan kohdusta hautaan. Minä olen kuitenkin elossa, Peikkis ei. Minun on pakko yrittää jaksaa vaikken ole vieläkään ns. oikea äiti. Joulut eivät kuitenkaan enää koskaan tunnu samoilta kuin ennen Peikkistä. Joulumielen ja iloisen antamisen sijaan itken silmät päästäni kun mietin mitä minulla voisi olla, ja se tunne iskee joka joulu yhtä raskaana, painostavana ja surkeana kuin silloin ensimmäisenäkin jouluna Peikkiksen menetyksen jälkeen. Eihän meillä lasketa, mutta tämä joulu on jo neljäs äitinä ilman lasta ja lisää on vielä tulossa. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa!

Näistä raskaista fiiliksistä huolimatta yritän kuitenkin nauttia joulusta sen verran kuin kykenen. Aion lukea paljon, nautiskella ehkä hieman punaviiniglögiä, kuunnella juuri niitä biisejä kuin huvittaa ja rentoutua ennen töihin palaamista niin maan perusteellisesti.

Tahdon toivottaa ihanaa joulun aikaa jokaiselle blogini lukijalle. Erityisesti tahdon toivottaa voimia kohtalotovereilleni, sillä teidänkin joulustanne puuttuu aina se yksi ihminen vaikka olisikin sittemmin saanut lisää eläviä lapsia. Haluan myös toivottaa voimia niille, jotka juhlivat jouluaan lapsena ilman jompaa kumpaa tai kumpaakin vanhempaa ja niille, jotka ovat muusta syystä yksinäisiä. Sytyttäkää kynttilöitä ja itkekää jos itkettää. Sen jälkeen olo on jo helpompi, ainakin hieman.

Ehkä minäkin vielä joskus, joskus jossain olen ihan oikea äiti?