Oman pikantin lisänsä näihin fiiliksiin tuo totta kai äitini sairaus, sairaus jota on yritetty nujertaa mitä mielikuvituksellisimmin sytostaattikombinaatioin ja aina se pirun mamma ca cum metastasis vain nauraa paskaisesti ja kasvaa vain hoidosta huolimatta. Lääkärit ovat jo levittelemässä käsiään äitini kanssa. Onhan äitini syöpä toki ainutlaatuinen: metastaasit sopivat rintasyövän etäpesäkkeiksi mutta itse rintasyöpää ei näy missään. Tämä oman elämänsä lääketieteilijä toki kaivoi kaiken maailman tutkimustiedot tällaisista tapauksista, eivätkä ne luvanneet hyvää. Kuulemma vain pieni prosentti tällaisista selviää hengissä ja syöpä saadaan remissioon. Oi miten kiva.
Yritän ajatella tulevan joulun niin, että menen käymään vanhempieni luona ja vietän aikaa heidän kanssaan. Yritän olla miettimättä onko tämä joulu kenties äitini viimeinen. Ehkä on, ehkä ei, vain Luoja tietää. Yritän olla miettimättä ja tutkimatta asioita liikaa, mutta en voi itselleni mitään. Yritän valaa uskoa äidin paranemisesta isääni, joka haluaa vieläkin luottaa HUS:n Syöpätautien klinikan osaavaan henkilökuntaan. Isä puhuu myös paljon rukouksen parantavasta voimasta. Saahan siihenkin uskoa jos tahtoo, mutta minä uskon että jokaisella meillä on täällä aikamme ja paikkamme. Elämästä ei selviä hengissä, ei vaikka kuinka tahtoisi. Lapsena ajatus vanhempien menetyksestä tuntuu kirpaisevalta vaikka kuinka olisi joutunut hautaamaan ensin oman lapsensa. Vanhemmat ovat kuitenkin aina merkinneet ainakin minulle tietynlaista pysyvyyttä ja perusturvaa, mutta entäs kun toinen potkaiseekin tyhjää ja toinenkin alkaa jo ikääntyä ja harmaantua? Jokainen meistä ikääntyy ja lopulta kuolee pois, mutta en haluaisi äitini lähdön olevan ihan lähellä. Kuvittelin vielä pari vuotta sitten äitini olevan teräsmummo joka elää vähintään 90-vuotiaaksi ellei vanhemmaksikin. Nyt hän on 72-vuotias ja taistelee metastasoinutta syöpää vastaan. Kuinka kauan hän jaksaa taistella ennen valkoisen lipun heiluttamista? Kuinka kauan lääkärit jaksavat keksiä uusia hoitokeinoja joilla syöpä voitaisiin ehkä saada remissioon, ja kuinka äiti kestää hoitojen sivuvaikutukset? En tiedä.
Oman pikantin lisänsä tähän soppaan tuovat toki oman henkilökohtaisen elämäni ongelmat, ja kun paska alkaa kasaantua, sehän jatkaa kasaantumistaan. Revipä tässä nyt sitten joulumieltä. Mistä sen repisin? En tiedä. Saattaa olla että pakollisen vanhempieni luona vierailun jälkeen luukutan black metallia koko joulunpyhät ja hakkaan päätäni seinään. Yritän kuitenkin aloitella iloisen synkkää joulua ylihuomenna (mikäli flunssani näyttää paranemisen merkkejä) Turmion Kätilöiden keikalla. Nehän voisivat vaikkapa soittaa biisin "Kärsi!", sopisi ainakin omiin fiiliksiini kuin nenä päähän:
Minne katosivat kepeän huolettomat lapsuuden joulut? Montako joulua olen viettänyt onnellisena? Odottakaas... vuoden 2005 jälkeen en kovinkaan montaa. Vuoden 2008 joulu meni avioeroprosessin ja syömishäiriöstä toipumisen kourissa, vuonna 2009 olin raskaana ja vuodin kuin seula, vuonna 2010 olin äiti ilman lasta... ja sitä rataa. En halua olla marttyyri ja valittaa siitä kuinka kaikki menee huonosti aina vain, mutta joskus vain tulee näitä mustia hetkiä jolloin kaikki elämänilo on hukassa.
Kenellekään ei kuulemma anneta enempää kuin se jaksaa kantaa.
Entä jos en jaksaisi enää kantaa yhtään mitään? Kuka minua silloin kantaa?
Onneksi pääsen huomenna töihin arkisten rutiinien ympäröimänä. Työ on tällä hetkellä se ainoa asia elämässäni joka pitää minut jollakin lailla kiinni tässä maailmassa ja estää vajoamasta mielen pohjamutiin vielä tehokkaammin. Ehkäpä saan vielä joulufiilistäkin kasattua sisälleni, mutta ainakin Charlie Brown Tourniquetin suosiollisella avustuksella haluan toivottaa hyvää ja heviä joulua kappaleella "A Perfect Night For Hanging":
Voi Annis, jotakin haluaisin kirjoittaa tähän. Jotakin viisasta ja lohduttavaa. Mutten osaa, ei löydy sanoja. Enkä usko, että mikään jo ennenkin kuultu klisee nyt tähän sopisi... Voimia ja halauksia nyt kuitenkin! <3 Olet mielessä.
VastaaPoistaEn oikein usko että kukaan osaa sanoa mitään viisasta ja lohduttavaa.
PoistaNo, tavallaan ainakin on ihan kiva ettei raskaus mennyt päin vittua vaan pois päin sieltä, muttei se paljon lohduta kun lapsi kuoli ja uutta ei näy vaikka kuinka on yritetty. :P
Haluaisin uskoa että jonain jouluna minäkin saan vielä laittaa pikkutontun kuvia Facebookiin ja hehkuttaa onneani ja kirota niitä arkisia lapsiperheen pattitilanteita, mutta tällä hetkellä kaikki tuntuu kovin toivottomalta. Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu kenenkään äidiksi.
Halaus ja paljon voimia ku siul on vaikeAA
VastaaPoista