AHDISTUS

En ole jaksanut viime aikoina päivittää blogiani kauhean aktiivisesti, ja siihen on syynsäkin. Aikani on mennyt paitsi töissä, Cold Cold Groundin julisteita ja flyereita jaellen ympäriinsä, mutta nuo seikat eivät ole syypäitä ahdistukseeni. 

Lupasin jossain vaiheessa etten tee tästä lapsettomuus-, kohtukuolema- tai syöpäblogia, mutta äidin syövän tiimoilta kuuluu aika ikäviä uutisia. Viimeisinkään sytostaattihoito (paklitakseli) ei ollut auttanut metastaaseihin ollenkaan, päin vastoin: metastaasit olivat paitsi villiintyneet kasvamaan, niitä oli tullut myös lisää. Uutinen tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä en ole päässyt toiden vuoksi hetkeen äidin mukaan lääkärin vastaanotolle. Yleisesti ottaen HUS:n Syöpätautien klinikalla on ollut ihan huippua henkilökuntaa, omaiset saavat tulla vastaanotoille ja potilaalle annetaan aikaa ihan aidosti. En kuitenkaan pidä siitä, ettei potilaalla välttämättä ole omalääkäriä ollenkaan, vaan lääkäri vaihtuu joskus jopa joka kerran kun on tiedossa vastaanottotilanne. 

Olin varautunut henkisesti huonompiin uutisiin, mutten olisi silti uskonut että näin käy. Jossain syvällä sisimmässäni halusin, HALUSIN uskoa siihen että paklitakseli olisi auttanut. Halusin uskoa että tuon hoidon jälkeen äiti pääsisi käymään ne sädehoidot läpi ja sen jälkeen olisi jopa remissiotilanne (=syöpä olisi toisin sanoen ottanut hatkat), mutta ei tietenkään. Hyvä uutinen on totta kai se, ettei sitä syövänperkelettä ollut tullut sisäelimiin tai luustoon, mutta paskaltahan tämä nyt näyttää. Seuraavaksi lääkärit haluavat kokeilla VMF-hoitoa, eli taas äiti saa lisää yhdistelmäsytostaatteja. Täällä on tietoa rintasyövästä ja sen eri hoitovaihtoehdoista mikäli jotain sattuu kiinnostamaan. Tuo uusin tilannetiedotus tuntuu aikamoisen musertavalta ja äidin mieli on ymmärrettävästi aika musta.

Nämä tilanteet ovat aivan perseestä. 
Olen myös miettinyt paljon sitä, kumpi on helpompaa: luopua toisesta ihmisestä äkkikuoleman kautta valmistautumatta (been there, done that koska kohtukuolema) vai valmistautua henkisesti läheisen ihmisen menetykseen? Kummassakin lienee puolensa. Äkkikuolemaa ei osaa surra niin paljon etukäteen, mutta toisaalta kun "pääsee" saattamaan rakasta ihmistä vähä vähältä viimeiselle matkalle, saa tilaisuuden olla tukena, lähellä ja valmistautua henkisesti irti päästämiseen. Tietenkin vanhempien menettäminen on asia, joka jokaisen meistä täytyy kohdata jossain vaiheessa elämäänsä. Ei siihen kuitenkaan haluaisi valmistautua, eikä sitä asiaa haluaisi ajatella kovinkaan aktiivisesti. Huomasin kuitenkin tässä päivänä eräänä suunnittelevani äidin hautajaisia. Huomasin myös miettiväni millaista elämä on sitten kun äitiä ei enää ole. Ajatuskin siitä sai itkun kuristamaan kurkkuani vaikka välini äitiin ovatkin aika ambivalentit johtuen ehkä pienestä 44 vuoden ikäerosta. 

Minua ahdistaa hirveästi ajatus tulevasta äitienpäivästä. Onko äiti silloin vielä elossa? Entä jos ei ole? Se tarkoittaa sitä, että olen silloin sekä äiti ilman lasta että tytär ilman äitiä. Ajatuskin tuntuu musertavalta. Äiti saisi tietenkin rauhan, uskoipa kuka mihin hyvänsä. Minä haluan uskoa että äiti pääsisi aivan liian aikaisin lähteneen isosiskoni ja vielä liian paljon aikaisemmin lähteneen ainoan lapsenlapsensa luokse, mutta jäljelle jääneille jäisi vain suunnaton suru, tuska, ikävä ja kaipaus. Tietenkin uskovaisilla on aina toivo jälleennäkemisestä kuoleman jälkeen, mutta se ei silti lievitä kaipausta ja surua siinä määrin kuin sen toivoisi. 

On ehkä tyhmää kirjoitella jo tässä vaiheessa tällaisia asioita blogiinsa, mutta haluan edes jollain tasolla käsitellä asiaa mielessäni ennen kuin äiti ihan oikeasti tyrkätään saatto- ja oireenmukaiseen hoitoon. Ajatuskin äidistäni syövän riuduttamana sairaalassa vaipoissa hirveitä kipuja kärsien on kauhea. JOS noin kuitenkin käy, aion pitää huolen siitä että äiti saa morfiinitipan ja muutenkin kipulääkkeitä tarpeen mukaan, sillä syöpäkivun hoito on yksi saattohoidon tärkeimmistä kulmakivistä. Kukaan ihminen ei ansaitse lähteä täältä kärsien ja tuskiaan itkien. Muistan vieläkin erään hoitamani loppuvaiheen syöpäpotilaan tuskanhuudot jotka kaikuivat pitkin erään sairaalan osaston käytäviä. Se oli yksi elämäni traumaattisimmista kokemuksista ja aion pitää huolen, ettei äidilleni käy niin. 

Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin vielä toistaiseksi (mutta KUINKA KAUAN?) se, että äitiä yritetään hoitaa kuratiivisesti eli parantavasti.

Tällä hetkellä fiilikseni on kuitenkin jotakuinkin samanlainen kuin rakkaan pienen Peikkikseni menetyksen jälkeen: haluaisin mennä metsään, kiljua ja huutaa suoraa huutoa, potkia mäntyjä ja näyttää keskisormea taivasta kohti ja rääkyä Jumalalle, että MIKSI?! 

Saako tällaista edes sanoa? Saako näin edes kirjoittaa? Saanko edes olla ahdistunut ja peloissani jo nyt? 

Seuraavaksi lupaan kirjoitella jotain vähän kivempaa. 
Tänään kolahti postilaatikkoon Cold Cold Groundin uusin levy, ja ajattelin kirjoitella kyseisestä plätystä seuraavaksi jonkinmoisen blogitekstin. Viikonloppuna onkin levyjulkkarikeikka, jonne olen suuntaamassa vähän niin kuin hommiin. Onneksi siis tiedossa on paljon muutakin ajateltavaa kuin äidin tilanne.