sunnuntai 21. joulukuuta 2014

SURUTONTA JOULUA?

On taas se aika vuodesta kun perheet istuvat yhteiseen joulupöytään - lapset, vanhemmat ja isovanhemmat syövät itsensä ähkyyn, vanhemmat ihailevat lapsensa oppimia temppuja ja isovanhemmat hellivät suvun pienimmät lähes pilalle. On taas se aika vuodesta, kun kuusen alla on kosolti lahjapaketteja, joulupukki tulee kylään ja on kystä kyllä, rauha maassa ja ihanan seesteistä. On jälleen kerran se aika vuodesta, kun tehdään harmista huokaillen pikku visiitti hautausmaalle, viedään kynttilä poisnukkuneiden haudoille ja lähdetään helpotuksesta huokaisten pois - kukapa haluaisi ilon ja valon juhlana pohtia kuolemaa?

Minulle tämä aika vuodesta tulee olemaan aika surkeaa aikaa.

Onhan minulla isä ja avopuoliso, mutta eipä ole enää äitiä. Lapsikin on ollut haudassa jo jokusen vuoden, ja niinpä oman jouluni kohokohta tuleekin olemaan hautausmaavisiitti. Silloin saan itkeä tihrustaa ihan luvan kanssa menetettyjen rakkaideni perään.

Toivon niin kovin, että ensi joulu ei olisi tematiikaltaan näin surullinen.

Nyt vain muistot puskevat jälleen mieleen.

Pienen Peikkiksen lisäksi muistelen paljon äitiä, sitä millainen hän on oli ja miten suussa sulavaa karjalanpaistia hän aina joulupöytään teki. Muistelen tuon ihanan, rakkaan karjalaisäidin sitkeyttä ja tyyneyttä, kykyä hyväksyä asiat sellaisina kuin ne olivat ja rakkautta, jota hänestä huokui. Muistelen miltä tuntui halata äitiä ja kuulla äidin sanovan: "Älä itke, minä rakastan sinua". Muistelen sitä, kuinka äiti vielä ennen kuolemaansa sanoi: "Kyllä sinä ja isä pärjäätte hyvin", tai saattohoito-osastolle siirtyessään totesi: "Tämä on sitten minun viimeinen kotini. Kaikki nämä vuodet minä olen palvellut ja nyt minua palvellaan".

Niin. Äiti sai lähteä hyvissä ja osaavissa käsissä läheistensä ympäröimänä. Äiti jos kuka oli eläessään juuri palvelija, nöyrä ja hiljainen nainen joka ei koskaan tehnyt itsestään suurta numeroa. Äiti osasi aina valita lopulta oikeat sanat lohdutukseksi (vaikka päästeli hänkin joskus sammakoita suustaan), ja äidin halaus viimeistään sai kyyneleet kuivumaan. Äiti oli diplomaatti joka monta kertaa selvitteli minun ja isän riitoja, ja äiti oli se, joka aina huolehti: "Onhan sinulla nyt kaikki hyvin? Sinä olet meidän rakas tyttäremme ja haluamme että sinä olet onnellinen".

Miltähän mahtaa maistua isän tekemä karjalanpaisti? Millainenhan tunnelma joulupöydässä on tänä vuonna, kun äitiä ei enää ole - paitsi muistoissamme? Miltähän tuntuu nyt visiitti hautausmaalle kun Peikkiksen lisäksi sytytämme kynttilän äitini muistolle? Miten tästä selvitään? 


Suru on ollut jo monen vuoden ajan kunniavieraanani joulupöydässä.


Toivon silti, että edes ensi joulu ja sitä seuraavat joulut voisivat olla suruttomampia. Toivon, että jonain päivänä huomaan olevani oikeasti onnellinen ja että suru olisi muuttanut lopullisesti muotoaan.

Se ensimmäinen joulu ilman rakasta on kuulemma pahin.


Halauksia kaikille teille vertaisilleni joiden jouluiloa läheisen menetys himmentää. <3 Onneksi muistot kuitenkin elävät.

1 kommentti:

  1. Kyllä kun kummituksia kertyy, niin ne ovat Jouluna aina kouriintuntuvammin mielessä läsnä. Voimia! T:toinen äiditön

    VastaaPoista