Monessa suomalaisessa perheessä on vain kaksi perheenjäsentä, puolisot jotka toivoisivat yli kaiken omaa vauvaa mutteivät voi saada sitä joko jonkin fyysisen sairauden seurauksena tai sitten kohdalle on vain osunut paska lottovoitto, selittämätön lapsettomuus. Joissakin kodeissa raskaus alkaa helposti mutta keskenmeno seuraa toistaan eikä raskaudessa koskaan päästä edes viikolle 12+, jolloin useimmat voivat huokaista edes hetkeksi helpotuksesta. Blogissa 47 Palasta oli tartuttu aiheeseen joka on aina aika ajoin esillä mediassa: tahattomaan lapsettomuuteen. Suomi on hyvä maa olla raskaana, synnyttää ja kasvattaa lapsia, mutta samalla tässä maassa on lukuisia pariskuntia jotka eivät saa lapsia vaikka kuinka haluaisivat. Lapsettomuus voi olla joko primääristä tai sekundääristä, mutta kummassakin tapauksessa se satuttaa lujaa. Ehdottomasti hirveimmältä tuntuvat lapsettomista pariskunnista joko utelut siitä, koska tulee lapsia tai kömpelöt lohdutusyritykset: "Mä tunsin pariskunnan joka yritti vuosia hoidoilla, mutta sitten kun ne lakkasivat yrittämästä, ne saivatkin vauvan!" Totta kai näitä tapauksia riittää, mutta kaikille ei käy yhtä onnellisesti.
Kuvitellaanpa skenaario, jossa vauvaa toivova äiti on tullut ensiyrittämällä raskaaksi, mutta kaikenlaisten vaiheiden jälkeen vauva kuoleekin kohtuun kuukausi ennen laskettua aikaa. Sen jälkeen alkaa vähitellen nousta toivo uudesta raskaudesta, ehkäisy jätetään pois ja aletaan toivoa. Kuluu kuukausi, toinen, kolmas, ja pian on mennyt vuosi ilman plussan plussaa testissä. Samaan aikaan kaveripiiri lisääntyy, kaikki tuntuvat saavan sen kauan tai vähemmän aikaa kaivatun plussan testiin, ja vauvaa toivovan naisen menkat alkavat aina enemmän tai vähemmän kellontarkasti. Tulee joulu, tulee toinen ja nainen käy hautausmaalla kuolleen vauvansa haudalla. Seksielämä kuihtuu, koska eihän sen seurauksena tule raskautta, parisuhde kärsii kun nainen itkee suruaan siitä, ettei tämän kroppa pysty samaan kuin monien muiden naisten kropat, ja samalla joka paikassa tuntuu tulevan vastaan raskaana olevia naisia. Lopulta parisuhde päättyy eroon ja mies tapaa toisen naisen, naisen joka on nuori ja hedelmällinen ja haluaa vieläpä lapsia. Lapsettomuudesta kärsinyt nainen itkee sisäänpäin suruaan ja miettii, että kohta exäkin on tulossa isäksi, mutta milloin hän löytäisi miehen jonka kanssa perustaa perhe? Biologinen kello ei enää tikitä vaan se huutaa, vaatii ja kirkuu: "MINÄ HALUAN VAUVAN!" Lapsettomuudesta ei voi puhua kenellekään. Äiti ei ymmärrä ja kaverit lohduttavat: "Kyllä sinäkin vielä..." Niin, mutta entä jos ei koskaan? Mitä sitten pitää tehdä? Toinen paska lohdutusyritys on, kun sanotaan: "No mutta sä tulit eka kerrallakin helposti raskaaksi, kyllä sulla vielä tärppää". Entä jos ei tärppää? Eihän se ole tärpännyt vuosiin vaikka olisi pantu edestä, takaa, joka päivä, joka toinen päivä tai monta kertaa päivässä. Entä jos ne kuukautiset vain alkavat aina?
Tulee äitienpäivä, tulee toinen ja tulee kolmas. Lapseton nainen menee hautausmaalle viemään kynttilän esikoisensa ja ainokaisensa haudalle ja itkee katkeria kyyneliä. Kyyneliin sekoittuu ikävää, kaipausta, surua ja katkeruutta. Ex on suunnittelemassa jo täyttä häkää vakavaa seurustelua uuden naisen kanssa, naisen josta lapsensa menettänyt nainen ei ole vielä edes tietoinen. Nainen itkee sitä, ettei enää voi kelvata kenellekään koska on niin vanha ja ruma, eikä luonteessakaan ole kehumista. Nainen tajuaa, ettei hänestä välttämättä koskaan tule elävän lapsen äitiä. Suru korventaa ruokatorvea, kivistää sydänalassa ja hakkaa jyskyttävänä päänsärkynä ohimoilla. Suru ja kaipaus tappavat naurun ja vievät työmotivaation. Kun nainen vielä saattelee äitinsä viimeiselle matkalle koska äiti on hävinnyt syövälle 100-0, tulevaisuus tuntuu toivottomalta.
Tulee kesä joka on kaunis ja helteinen, tulee festivaaleja ja tulee uuden mahdollisuuden antamisen aika. Ex on tajunnut että haluaa sittenkin olla naisen kanssa, naisen jonka alun perin jätti toisen vuoksi. Nainen kokee olonsa loukatuksi. Miksi hän onkin yhtäkkiä parempi? Ex yrittää maanitella, houkutella ja vannoa rakastavansa. Vähitellen nainen alkaa pehmetä ja hän päättää antaa uuden mahdollisuuden. Pujotetaan sormukset uudelleen sormiin, suudellaan ja ollaan rakastuneita, kävellään käsi kädessä ja harrastetaan seksiä. Paljon seksiä. Seksin seurauksena ei tapahdu mitään. Tulee syksy ja tulee ensikäynti lapsettomuushoitoihin. Tutkitaan, hutkitaan, otetaan verikokeita ja spermanäytteitä, tehdään kivulias munanjohdinten aukiolotutkimus ja lopputulemana on selittämätön lapsettomuus. Vikaa ei löydy kummastakaan, joten ei löydy oikein mitään hoidettavaakaan. Sovitaan että aloitetaan inseminaatiot myöhemmin, koska samaan aikaan naisen on luotava uraa. Häitäkin pitäisi järjestellä.
Taival on pitkä ja kivinen. Lapsettomuus sattuu paitsi henkisesti myös fyysisesti. Tuleva äitienpäivä on naiselle ensimmäinen äitinä ilman lasta ja lapsena ilman äitiä, ja jo helmikuussa ajatuskin siitä saa suolaiset kyyneleet valumaan poskipäitä pitkin. Miksi se on joillekin niin helppoa, se lisääntyminen? Miksi jotkut joutuvat kärsimään? Nainen on usein miettinyt, että jonkun on täytynyt ampua vahingossa hänen haikaransa. Ei kai haikaran navigaattori voi olla niin susipaska, etteikö se olisi jo löytänyt perille? Lapsettomuudesta on nyt kärsitty yli 3 vuotta, ja vähitellen nainen on alkanut miettiä muitakin vaihtoehtoja, koska tiedostaa ettei hän välttämättä enää koskaan saa olla raskaana ja synnyttää, kasvattaa omaa lastaan. Nainen päättää keskittyä uransa luomiseen ja edes yrittää olla onnellinen. Vaikka lapsettomuusprosessissa pääsisikin eteenpäin, silti se kirpaisee.
Joku ampui haikaran, mutta kuka?
Tarinan opetus lienee se, ettei keneltäkään kannattaisi kysellä, milloin aikoo lisääntyä ja koska kuuluu pienten jalkojen tepsutusta, koska lasten saaminen ei ole itsestäänselvyys kaikille. Lapsettomuus sattuu ja oireilee, se koettelee parisuhdetta ja ennen kaikkea lapsettoman naisen psyykeä. Vielä hirveämpiä ovat lohdutusyritykset jotka kaikessa kömpelyydessään satuttavat. Mitä lapsettomuudesta kärsivälle (koska kärsimystähän se on, jos lapsettomuus on tahatonta) voi sitten sanoa? Ei tarvitse sanoa mitään jos tuntuu että sopivia sanoja ei löydy. Voi vain olla hiljaa, kuunnella ja halata, kulkea vierellä ja kysyä, miten jaksaa kaiken keskellä. Voi antaa vinkkejä tai jakaa kokemuksia, mutta tahaton lapsettomuus on niin herkkä aihe, että joskus ajattelemattomat kommentit satuttavat. Tärkeintä on silti se, että lapseton tuntisi itsensä kaikesta huolimatta kokonaiseksi naiseksi tai mieheksi vaikka ajatukset yrittäisivät väittää muuta.
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
lauantai 7. helmikuuta 2015
NAPS NAPS, STNA? -KIRJOITTAMISESTA JA LAHJOISTA
Hupsista.
Blogin päivitystauko venähtikin lähes kahden kuukauden mittaiseksi, mutta miksi olisin kirjoittanut mitään jos ei ole mitään sanottavaakaan? En vain jaksa edelleenkään kuvata päivän asua, meikkiä tai jotain. En jaksa kertoa jokaisesta päivästäni erikseen, sillä vaikka töissä yksikään päivä ei ole samanlainen, en uskalla kirjoitella siitä tarkemmin salassapitovelvollisuuden vuoksi. Voisin vahingossa paljastaa liikaa työstäni tai asiakkaista, eikä sitä ainakaan katsottaisi hyvällä.
Blogin päivitystauko johtuu siitä, etten ole jaksanut uhrata ajatustakaan vapaa-ajalla tapahtuvalle kirjoittamiselle. Kaikki energia on mennyt työpaikan viestintään ja erilaisten muistioiden kirjoittamiseen. Kaiken tuon jälkeen takki on tyhjä ja tuntuu kuin mitään päivitettävää ei olisi. Haaveilen edelleen kirjan kirjoittamisesta ja pääni on toisaalta täynnä ideoita, mutta toisaalta pelkään tarttua toimeen. Avomieheni kirjoittaa parhaillaan loistavan oloista romaania jonka toivon todella kustannettavan, ja siinäkin on yksi syy suureen arkailuuni oman projektini suhteen. Kun toinen on niin lahjakas ja taitava käyttämään sanoja sekä vielä luomaan uusia tutkimattomia maailmoja paperille, tunnen omat ideani todella typeriksi ja ala-arvoisiksi.
Minulla on silti idea kirjasta, hyvin inhorealistisesta sellaisesta. Kirja kertoisi elämän mustemmista puolista, ja päähenkilöllä olisi hyvinkin mustan huumorin sävyttämä suhtautuminen elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin. Kaikki varmaankin arvaavat jo nyt, että kirja tulisi käsittelemään kuolemaa. Sehän ei varsinaisesti ole kovin omaperäinen aihepiiri enkä tiedä olisiko minulla mitään uutta annettavaa sille maailmalle. Se kumpuaisi hyvin pitkälti omista kokemuksistani. Tiedän että kaikki me olemme menettäneet läheisiämme, ystäviämme, vanhempiamme, sisaruksiamme ja lapsiamme, eikä minun suruni ole yhtään sen suurempi kuin toisten. Silti mietin joka päivä, että haluaisin kääntää pienen Peikkiksen lyhyen elämän kohdussa tarinaksi joka pulppuilee mustaa huumoria, kauneutta, haikeutta, tunteita ja elämää, sellaiseksi tarinaksi joka saisi lukijan itkemään ja nauramaan, toivomaan ja tuntemaan.
Ystäväni oli kerran jättänyt työpöydälleni piirroksen:
Naps naps saatana!!!
Tarkoitus oli kylläkin kannustaa tekstinkäsittelyhommassa, mutta samaa periaatetta voi soveltaa muuhunkin kirjoittamiseen, luovaan sellaiseen. Minulla on vain tyhjän paperin fobia. Avatessani uuden tiedoston kirjoittamista varten saatan tuijottaa läppärin ruutua tunnin verran, kirjoittaa rivin, lukea kirjoittamani ja pyyhkiä suutuspäissäni kaiken pois. "En minä osaa, ihan paskaa, ihan HIRVEETÄ paskaa!", ajattelen. Ei kirjailijaksi tulla tällä mentaliteetilla.
Ironisinta on se, että olen aina rakastanut kirjoittamista, ja jo ala-asteella uhosin kaikille kirjoittavani jonain kauniina päivänä kirjan. Joku viisas sanoi joskus, että ihminen kirjoittaa aina siitä, mistä tietää parhaiten. Elämä on lyönyt eteeni paljon kokemuksia joista voisi hyvinkin olla kirjaksi, mutta minä olen liian itsekriittinen perfektionisti enkä uskalla vain antaa mennä. Jos jonain kauniina päivänä avaisin tiedoston ja alkaisin vain kirjoittaa, se saattaisi muuttua helpommaksi. Pelkään vain, että lukiessani kaiken kirjoittamani deletoisin koko tiedoston saman tien.
Luomisen tuskasta puhuminen osuu ja uppoaa.
Ehkä minä vielä kuitenkin joku kaunis päivä kirjoitan kirjan joka julkaistaan, mene ja tiedä! Onhan tässä 30 vuotta tallusteltukin unelman kanssa. Unelmani toteutumiseen saakka naputtelen kuitenkin niitä palaverimuistioita ja työmeilejä. Jonain päivänä minulla on ehkä energiaa aloittaa työpäivän jälkeen kirjoittaminen ja nauttia luomistani henkilöhahmoista, kuljettaa tarinaa ja dialogia, ja ehkä jonain kauniina päivänä saan sen kustannussopimuksenkin.
Blogin päivitystauko venähtikin lähes kahden kuukauden mittaiseksi, mutta miksi olisin kirjoittanut mitään jos ei ole mitään sanottavaakaan? En vain jaksa edelleenkään kuvata päivän asua, meikkiä tai jotain. En jaksa kertoa jokaisesta päivästäni erikseen, sillä vaikka töissä yksikään päivä ei ole samanlainen, en uskalla kirjoitella siitä tarkemmin salassapitovelvollisuuden vuoksi. Voisin vahingossa paljastaa liikaa työstäni tai asiakkaista, eikä sitä ainakaan katsottaisi hyvällä.
Blogin päivitystauko johtuu siitä, etten ole jaksanut uhrata ajatustakaan vapaa-ajalla tapahtuvalle kirjoittamiselle. Kaikki energia on mennyt työpaikan viestintään ja erilaisten muistioiden kirjoittamiseen. Kaiken tuon jälkeen takki on tyhjä ja tuntuu kuin mitään päivitettävää ei olisi. Haaveilen edelleen kirjan kirjoittamisesta ja pääni on toisaalta täynnä ideoita, mutta toisaalta pelkään tarttua toimeen. Avomieheni kirjoittaa parhaillaan loistavan oloista romaania jonka toivon todella kustannettavan, ja siinäkin on yksi syy suureen arkailuuni oman projektini suhteen. Kun toinen on niin lahjakas ja taitava käyttämään sanoja sekä vielä luomaan uusia tutkimattomia maailmoja paperille, tunnen omat ideani todella typeriksi ja ala-arvoisiksi.
Minulla on silti idea kirjasta, hyvin inhorealistisesta sellaisesta. Kirja kertoisi elämän mustemmista puolista, ja päähenkilöllä olisi hyvinkin mustan huumorin sävyttämä suhtautuminen elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin. Kaikki varmaankin arvaavat jo nyt, että kirja tulisi käsittelemään kuolemaa. Sehän ei varsinaisesti ole kovin omaperäinen aihepiiri enkä tiedä olisiko minulla mitään uutta annettavaa sille maailmalle. Se kumpuaisi hyvin pitkälti omista kokemuksistani. Tiedän että kaikki me olemme menettäneet läheisiämme, ystäviämme, vanhempiamme, sisaruksiamme ja lapsiamme, eikä minun suruni ole yhtään sen suurempi kuin toisten. Silti mietin joka päivä, että haluaisin kääntää pienen Peikkiksen lyhyen elämän kohdussa tarinaksi joka pulppuilee mustaa huumoria, kauneutta, haikeutta, tunteita ja elämää, sellaiseksi tarinaksi joka saisi lukijan itkemään ja nauramaan, toivomaan ja tuntemaan.
Ystäväni oli kerran jättänyt työpöydälleni piirroksen:
Naps naps saatana!!!
Tarkoitus oli kylläkin kannustaa tekstinkäsittelyhommassa, mutta samaa periaatetta voi soveltaa muuhunkin kirjoittamiseen, luovaan sellaiseen. Minulla on vain tyhjän paperin fobia. Avatessani uuden tiedoston kirjoittamista varten saatan tuijottaa läppärin ruutua tunnin verran, kirjoittaa rivin, lukea kirjoittamani ja pyyhkiä suutuspäissäni kaiken pois. "En minä osaa, ihan paskaa, ihan HIRVEETÄ paskaa!", ajattelen. Ei kirjailijaksi tulla tällä mentaliteetilla.
Ironisinta on se, että olen aina rakastanut kirjoittamista, ja jo ala-asteella uhosin kaikille kirjoittavani jonain kauniina päivänä kirjan. Joku viisas sanoi joskus, että ihminen kirjoittaa aina siitä, mistä tietää parhaiten. Elämä on lyönyt eteeni paljon kokemuksia joista voisi hyvinkin olla kirjaksi, mutta minä olen liian itsekriittinen perfektionisti enkä uskalla vain antaa mennä. Jos jonain kauniina päivänä avaisin tiedoston ja alkaisin vain kirjoittaa, se saattaisi muuttua helpommaksi. Pelkään vain, että lukiessani kaiken kirjoittamani deletoisin koko tiedoston saman tien.
Luomisen tuskasta puhuminen osuu ja uppoaa.
Ehkä minä vielä kuitenkin joku kaunis päivä kirjoitan kirjan joka julkaistaan, mene ja tiedä! Onhan tässä 30 vuotta tallusteltukin unelman kanssa. Unelmani toteutumiseen saakka naputtelen kuitenkin niitä palaverimuistioita ja työmeilejä. Jonain päivänä minulla on ehkä energiaa aloittaa työpäivän jälkeen kirjoittaminen ja nauttia luomistani henkilöhahmoista, kuljettaa tarinaa ja dialogia, ja ehkä jonain kauniina päivänä saan sen kustannussopimuksenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)