Hupsista.
Blogin päivitystauko venähtikin lähes kahden kuukauden mittaiseksi, mutta miksi olisin kirjoittanut mitään jos ei ole mitään sanottavaakaan? En vain jaksa edelleenkään kuvata päivän asua, meikkiä tai jotain. En jaksa kertoa jokaisesta päivästäni erikseen, sillä vaikka töissä yksikään päivä ei ole samanlainen, en uskalla kirjoitella siitä tarkemmin salassapitovelvollisuuden vuoksi. Voisin vahingossa paljastaa liikaa työstäni tai asiakkaista, eikä sitä ainakaan katsottaisi hyvällä.
Blogin päivitystauko johtuu siitä, etten ole jaksanut uhrata ajatustakaan vapaa-ajalla tapahtuvalle kirjoittamiselle. Kaikki energia on mennyt työpaikan viestintään ja erilaisten muistioiden kirjoittamiseen. Kaiken tuon jälkeen takki on tyhjä ja tuntuu kuin mitään päivitettävää ei olisi. Haaveilen edelleen kirjan kirjoittamisesta ja pääni on toisaalta täynnä ideoita, mutta toisaalta pelkään tarttua toimeen. Avomieheni kirjoittaa parhaillaan loistavan oloista romaania jonka toivon todella kustannettavan, ja siinäkin on yksi syy suureen arkailuuni oman projektini suhteen. Kun toinen on niin lahjakas ja taitava käyttämään sanoja sekä vielä luomaan uusia tutkimattomia maailmoja paperille, tunnen omat ideani todella typeriksi ja ala-arvoisiksi.
Minulla on silti idea kirjasta, hyvin inhorealistisesta sellaisesta. Kirja kertoisi elämän mustemmista puolista, ja päähenkilöllä olisi hyvinkin mustan huumorin sävyttämä suhtautuminen elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin. Kaikki varmaankin arvaavat jo nyt, että kirja tulisi käsittelemään kuolemaa. Sehän ei varsinaisesti ole kovin omaperäinen aihepiiri enkä tiedä olisiko minulla mitään uutta annettavaa sille maailmalle. Se kumpuaisi hyvin pitkälti omista kokemuksistani. Tiedän että kaikki me olemme menettäneet läheisiämme, ystäviämme, vanhempiamme, sisaruksiamme ja lapsiamme, eikä minun suruni ole yhtään sen suurempi kuin toisten. Silti mietin joka päivä, että haluaisin kääntää pienen Peikkiksen lyhyen elämän kohdussa tarinaksi joka pulppuilee mustaa huumoria, kauneutta, haikeutta, tunteita ja elämää, sellaiseksi tarinaksi joka saisi lukijan itkemään ja nauramaan, toivomaan ja tuntemaan.
Ystäväni oli kerran jättänyt työpöydälleni piirroksen:
Naps naps saatana!!!
Tarkoitus oli kylläkin kannustaa tekstinkäsittelyhommassa, mutta samaa periaatetta voi soveltaa muuhunkin kirjoittamiseen, luovaan sellaiseen. Minulla on vain tyhjän paperin fobia. Avatessani uuden tiedoston kirjoittamista varten saatan tuijottaa läppärin ruutua tunnin verran, kirjoittaa rivin, lukea kirjoittamani ja pyyhkiä suutuspäissäni kaiken pois. "En minä osaa, ihan paskaa, ihan HIRVEETÄ paskaa!", ajattelen. Ei kirjailijaksi tulla tällä mentaliteetilla.
Ironisinta on se, että olen aina rakastanut kirjoittamista, ja jo ala-asteella uhosin kaikille kirjoittavani jonain kauniina päivänä kirjan. Joku viisas sanoi joskus, että ihminen kirjoittaa aina siitä, mistä tietää parhaiten. Elämä on lyönyt eteeni paljon kokemuksia joista voisi hyvinkin olla kirjaksi, mutta minä olen liian itsekriittinen perfektionisti enkä uskalla vain antaa mennä. Jos jonain kauniina päivänä avaisin tiedoston ja alkaisin vain kirjoittaa, se saattaisi muuttua helpommaksi. Pelkään vain, että lukiessani kaiken kirjoittamani deletoisin koko tiedoston saman tien.
Luomisen tuskasta puhuminen osuu ja uppoaa.
Ehkä minä vielä kuitenkin joku kaunis päivä kirjoitan kirjan joka julkaistaan, mene ja tiedä! Onhan tässä 30 vuotta tallusteltukin unelman kanssa. Unelmani toteutumiseen saakka naputtelen kuitenkin niitä palaverimuistioita ja työmeilejä. Jonain päivänä minulla on ehkä energiaa aloittaa työpäivän jälkeen kirjoittaminen ja nauttia luomistani henkilöhahmoista, kuljettaa tarinaa ja dialogia, ja ehkä jonain kauniina päivänä saan sen kustannussopimuksenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti