"Mitenhän tuossa äidin sairaudessa nyt sitten mahtaa lopulta käydä", totesi isäni hiljaa autossa istuessamme. Sanoista huokuu surua, pelkoa, ahdistusta, toivottomuutta ja epätietoisuutta tulevasta. Haluaisin keksiä jotain lohduttavaa ja rohkaisevaa sanottavaa, mutta isolla S:llä on oma elämänsä eikä se kumarra tai tottele ketään. Se antoi hieman periksi yhdelle sytostaattihoidolle mutta otti sen jälkeen uuden kasvuspurtin kasvattaen yhä uusiin paikkoihin, jopa ihon alle, uusia metastaaseja. Tällä kertaa syöpää vastaan lähdettiin taistelemaan suurehkolla annoksella sädehoitoa, ja jos se auttaa tarpeeksi, siirrytään uudenlaisiin suun kautta napsittaviin sytostaatteihin. Lääketiede koettaa tehdä kaikkensa, mutta The Syöpä, mammakarsinooma imusolmukemetastaasien kera tuntuu olevan aina askeleen edellä.
Isän surua ja pelkoa tuntuu vaikealta käsitellä ja sietää, mutta toisaalta on lohdullista olla samassa veneessä. Kukaan ulkopuolinen ei voi käsittää millaista on kun läheinen sairastaa vakavaa ja hyvin todennäköisesti parantumatonta sairautta. Äidin syöpädiagnoosin varmistumisesta tuli kuluneeksi pari viikkoa sitten tasan vuosi, ja soitellessani äidille tämä kuulosti ihan pirteältä ja taistelutahtoiselta. Kuinka kauan hän jaksaa olla sitä? Minä en ole jaksanut enää vähään aikaan uskoa että äiti olisi enää ensi äitienpäivänä elossa. Jaksoin jonkin aikaa kieltää totuuden, mutta nyt en enää jaksa.
Äiti tuskin enää paranee. Nyt tuntuu siltä kuin isäkin olisi tajunnut sen. Aiemmin hän jaksoi luottaa lääketieteeseen ja äidin ihmeparantumiseen, mutta viimeisin keskustelumme oli täynnä surua ja pelkoa, totuuden myöntämistä. Ei voi tietää kuinka kauan menee ennen kuin olemme kaksihenkinen perhe, isä ja tytär ilman vaimoa ja äitiä. Pitäisi kyetä nauttimaan jäljellä olevasta ajasta täysillä, mutta pelko äidin sairauden etenemisestä on nykyään joka päivä kumppaninani. En ehkä pelkää äidin kuolemaa niin paljon kuin loppuaikoja: kipua, ahdistusta, kipua, kipua, kipua... tajuttomuutta, morfiinia, vähän lisää morfiinia, yleistilan romahtaminen, vaippoihin joutuminen... miten äitini kestää sen, äitini joka on ollut elinvoiman perikuva nämä kaikki vuodet? Miten me omaiset kestämme sen? En tiedä.
Totuutta voi paeta aikansa, mutta on aika jolloin sen joutuu hyväksymään.
Minulla ei ole oikein ketään jolle voisin purkaa tuntemuksiani, koska loppujen lopuksi pelkoni ja ahdistukseni äidin sairauden suhteen ovat turhaa nillitystä, vinkumista ja valitusta. Maailmassa on paljon pahempiakin juttuja, joten miksi valittaisin tästä? Jokainen meistä kuolee joskus, ja äitinikin on iäkäs... mutta kun TUNTUU NIIN PERKELEEN PAHALTA! Siksipä oksennankin ajatukseni blogiin, vaikkei kai tästäkään tekstistä ota mitään tolkkua.
Olen silti kiitollinen siitä, että äiti on saanut nyt yli vuoden lisäaikaa sairautensa kanssa. Se lisäaika on ollut kultaakin arvokkaampaa. Olen niin pahoillani siitä, etten koskaan ehtinyt antaa äidille elävää lapsenlasta ja että hän joutui hautaamaan esikoisensa lisäksi ensimmäisen lapsenlapsensakin. Olen pahoillani siitä, etten ole ollut parempi tytär. Olen pahoillani siitä, etten ole aina osannut kertoa rakastavani ja olen pahoillani, että olen tuottanut kohtuuttomasti huolta äidille sairauksieni ja syömishäiriöni kanssa. Kuinka osaisin koskaan kertoa sen äidille ennen kuin on liian myöhäistä?
Sanotaan, että totuus tekee vapaaksi. Joskus totuus voi myös satuttaa ja vetää maton jalkojen alta. Lohdutan itseäni sillä, että sitten KUN äiti kuolee, hänen ei enää tarvitse kantaa minusta huolta vaan hän pääsee lepoon ikuisiksi ajoiksi. Meille jäljelle jääville jää silti suru vieraaksi, mutta "onneksi" siihenkin voi sopeuttaa itseään etukäteen.
Kiitos ja anteeksi vol. 666.
Seuraava postaus on toivon mukaan taas vähän positiivisempi. Pitäisiköhän peräti räväyttää ja kirjoittaa postaus päivän asusta? :P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti