MURMELIPÄIVIÄ JA PÄIVIÄ ILMAN MURMELEITA

Joko äidin kuolemasta on yli 4 kuukautta aikaa? 
Joko Peikkiksen kuolemasta on jo 4,5 vuotta aikaa?
Minne tämä aika katoaa?

Tiedättekö sen tunteen kun kaikki muut sikiävät, valmistuvat, saavat uuden työpaikan, ostavat uuden kodin ja tuntuvat menevän omassa elämässä eteenpäin? Sen sijaan tuntuu kuin itse steppailisi paikoillaan eikä elämä etene ollenkaan. Rutiinit toistuvat samanlaisina päivästä toiseen ilman että saisi edes mahdollisuutta ilmoittaa pomolle äitiyslomasta tai muusta vastaavasta. Joskus tuntuu kuin elämä olisi silkkaa Murmelipäivää: herätyskello soi, napsautan kahvinkeittimen päälle, ryömin suihkuun tai pikkupesuille ja -pisuille, meikkaan jos jaksan, juon kahvia, syön aamupalaa, juon vähän lisää kahvia, hengailen hetken koneella, tajuan että pitää lähteä bussille, hyppään bussiin, junaan, metroon ja saavun töihin, napsautan kahvinkeittimen päälle... tajusitte varmaankin mitä tarkoitan. Mikään ei muutu, ainoastaan rypyt naamassa lisääntyvät. Onhan elämä muuttunut tietysti sen verran että äitini ei ole enää tässä maallisessa kodissa, mutta olen edelleenkin äiti ilman lasta. Nyt olen vain myös lapsi ilman äitiä. Murmelipäivä jatkuu jatkumistaan...

...eikä se kuitenkaan jatku, eivät ne päivät ihan niin samanlaisia ole. Paljonkin on muuttunut ja suuria muutoksia on jatkossakin luvassa. Uudet työtehtävät ovat alkaneet ja niiden myötä olen alkanut harkita aivan uusille urille hakeutumista. Pomoni ja coachini kannustaa hakeutumaan tiettyyn koulutusohjelmaan, olen innostunut asioista joista en olisi koskaan voinut edes kuvitella innostuvani (tradenomi, häh, mitä muka sellaisella tutkinnolla tekisi?) ja tajunnut etten ihan oikeasti ole niin tyhmä kuin olen aina kuvitellut vaan olen ruoskinut itseäni syyttä suotta ja tuntenut itseni huonommaksi kuin muut.

Yleensä karsastan kliseitä, mutta nyt voin allekirjoittaa lauseen "What doesn't kill you makes you stronger". En tunne itseäni aina vahvaksi ja urhoolliseksi, on päiviä kun sinnittelen töissä itku kurkussa koska äiti- tai Peikkisikävä tai jopa molemmat iskevät, raahaudun kotiin ja hautaudun sängylle vollottamaan kuin pieni lapsi. Ikävä ja suru ovat juuri sellaisia, mutta nekin ovat muuttaneet muotoaan. On kuitenkin myös päiviä kun tunnen olevani tehopakkaus töissä, oppivani koko ajan uutta ja kaupan päälle tunnen oloni vielä hyväksi vaimokkeeksikin. Sellaiset päivät erottuvat joskus toistuvien murmelipäivien joukosta ja syystäkin.

Joskus kuitenkin tarvitaan murmelipäiviä. Elämän rutiinit pitävät yllä turvaverkostoa: on työ, syy herätä aamuisin ja mielekästä tekemistä päiväksi. On myös aika levätä ja sulatella kaikkea päivän aikana tekemäänsä ja oppimaansa. Asioiden jatkuvuuden ei kuitenkaan pidä tuudittaa liialliseen turvallisuudentunteeseen. Mitä vain voi tapahtua koska vain, joten elämästä kannattaa ottaa kaikki irti kun vielä voi.

Oikeastaan olen aikatodella kiitollinen juuri nyt elämästä, työstä ja kaikesta. Voisin jopa kuvailla oloani onnelliseksi. Elämä on ottanut minulta paljon, pettänyt kerran julmimmalla mahdollisella tavalla ja vienyt pohjan kaikelta, mutta vastapainoksi olen myös saanut paljon.

Osaisinko edes olla onnellinen ja kiitollinen, jos en olisi ensin joutunut pulikoimaan syvissä vesissä? Hyvä kysymys, sillä en tiedä. Kukaan ei ole koskaan antanut minun kokea sellaista vaihtoehtoa, mutta minä haluan olla onnellinen ja kiitollinen niillä pelikorteilla jotka minulle on annettu. Katkeruus ei ainakaan auta mitään.

Ja kas, tänäänhän on jo perjantai ja bussiinkin pitää kohta ehtiä. Tästä taitaa tulla Murmelipäivä, eikä se haittaa ollenkaan.

(Termi "Murmelipäivä" on revitty tietenkin leffasta "Päiväni Murmelina, jos joku ei vielä tajunnut.)