Tuntuu uskomattomalta että äidin syöpädiagnoosin saamisesta on kulunut vain alle 1,5 vuotta ja nyt äidin maalliset jäännökset on laskettu siskoni jäännösten viereen hautausmaalle eräällä itäsuomalaisella paikkakunnalla.
Muistan sen päivän kuin eilisen kun äiti kertoi kainalostaan löytyneestä kyhmystä ja koetti rauhoitella minua sanomalla: "Ei se varmasti ole yhtään mitään". Olihan se sitten syöpä, triplanegatiivinen rintasyöpä ilman primäärikasvainta. Taistelu aloitettiin doketakselilla ja sen jälkeen jokainen kontrolli ja kuvausten tulosten odotteleminen oli täynnä pelkoa, toivoa ja epätoivoa. Ensin hoidolle tuntui tulevan vastetta, mutta tämän vuoden keväällä alkoi totaalinen alamäki. Äidin syöpä ei reagoinut enää solunsalpaajahoitoihin, ei sädehoitoon eikä edes vihoviimeiseen oljenkorteen, Xeloda-hoitoon. Xeloda ei ole varsinainen sytostaatti mutta sen koostumus muuttuu elimistössä pahanlaatuisia soluja tuhoavaksi. Sekään ei auttanut.
Menin äidin mukaan Syöpätautien klinikan sytostaattipoliklinikan vastaanotolle tiistaina 20.5. Järkytyin nähdessäni äidin ylävartalo paljaana lääkärin tutkimuspöydällä: inhottava, kavala syöpä oli kasvanut jopa iholle tehden jättimäisiä, punaisia, verta vuotavia ja kipeitä ihometastaaseja. Lääkäri tutki äidin huolellisesti ja sanoi lopulta, ettei parantavia hoitoja kannata enää jatkaa. Niin äiti siirrettiin palliatiivisen eli oireita lievittävän hoidon piiriin. Sekin hoito muuttui aika pian saattohoidoksi.
Helatorstaina menin silloisen exäni kanssa katsomaan äitiäni, koska isä oli lähtenyt Itä-Suomeen sukuloimaan. Äiti oli kauttaaltaan turvoksissa, hänen henkeään ahdisti ja kotona pärjääminen oli täpärällä. Saimme äidin neuvoteltua lähisairaalan terveyskeskusvuodeosastolle ja aavistin, ettei hän eläisi enää kauan. Äiti ei päässyt siltä reissulta enää edes kotilomalle vaan hänet siirrettiin saattohoito-osastolle yhden hengen huoneeseen. Oli hirveää seurata hänen yleistilansa heikkenemistä hetki hetkeltä. Tunsin olevani ihan kauhean yksin pelkoni ja suruni kanssa. Äidin kivut ja huonokuntoisuus ahdistivat ja tuntui etten voi tehdä mitään hänen oloaan helpottaakseni.
Onneksi saimme halattua monesti ja sanottua rakastavamme toisiamme.
Menin vielä päivää ennen äidin kuolemaa katsomaan tätä entisen exäni ja tämän tyttären kanssa, ja jo silloin äiti alkoi olla kuin toisissa maailmoissa. Hänen puheestaan ei oikein saanut selvää eikä hän oikein tuntunut käsittävän minun olevan paikalla. Tuntui kauhealta kun oma äiti, jonka syliin olin usein juossut itkien tai nauraen ei oikein ollut enää tässä maailmassa. Yritin pidätellä koko ajan itkuani, mutta jossain vaiheessa oli vain pakko lähteä puolijuoksua vessaan itkemään. Minun äitini oli kuolemassa, ihan oikeasti kuolemassa. Siitä ei mennyt aikaakaan kun puhelimeni soi seuraavana päivänä ja äidin kerrottiin menneen tajuttomaksi. Pian hän olikin henkäissyt viimeisen henkäyksensä isäni pitäessä häntä kädestä kiinni, ja niin meitä jäi jäljelle vain me kaksi, isä ja minä.
Äidin kuolemasta on nyt kulunut pari päivää reilu 2 kuukautta, mutta vieläkin mieleeni pälkähtää ajatus äidille soittamisesta. Elämässäni on tapahtunut niin hurjan paljon kaikkea, että haluaisin mennä käymään tai soittaa äidille ja kertoa mitä elämässäni on tapahtunut. Haluaisin halata ja kertoa kuinka paljon rakastankaan. Enhän minä enää voi, sillä äitini ei ole enää täällä.
Äitini kuolemasta seurasi kuitenkin jotain hyvääkin, sillä sinkkukesäni katkesi kuin kananlento konsanaan. Käytyämme katsomassa äitiäni päivää ennen tämän kuolemaa exäni oli alkanut ajatella asioita ja meidän suhdettamme, ja muutaman viikon päästä tästä (ja suolitukosepisodistani) palasimme jälleen yhteen. Se vaati paljon kyyneleitä, asioiden anteeksipyytämistä ja -antamista ja puhumista, puhumista ja puhumista, mutta se kannatti. Vaikka minulla ei ole enää äitiä, minulla on kuitenkin isä ja miesystävä jotka ovat ihan oikeasti kanssani tuli mitä hyvänsä vastaan.
Itse asiassa palasimme yhteen sen verran railakkaasti, että näillä näkymin vietämme häitämmekin ensi keväänä.
Vaikka äitini joutuikin viimeiselle rannalle ja sen yli, me muut jäimme tänne jatkamaan elämäämme. Jokaisen elämä päättyy joskus, mutta sitä odotellessa täytyy elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen.
Surusta ja ikävästä huolimatta voin nyt sanoa olevani onnellinen, kaikesta huolimatta. Toivon myös että isäkin löytäisi jossain vaiheessa naisen jonka kanssa haluaisi jakaa loppuelämänsä, sillä ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Sen aika ei ehkä kuitenkaan ole ihan vielä, olisivathan isäni ja äitini juhlineet ensi vuonna 40 vuoden mittaista yhteistä taivaltaan.
Meidänkin viimeinen rantamme tulee joskus eteen, mutta ei ehkä ihan vielä.
Voimia!
VastaaPoista