ELÄMÄN MERILLÄ KOMPASSI HUKASSA

Blogitauko on venähtänyt jo aika pitkäksi.

Olen yrittänyt monta kertaa aloittaa kirjoittamisen, mutta se on tuntunut joka kerta ylitsepääsemättömän vaikealta. Elämäni on tuntunut viimeisen puolen vuoden aikana todella huonolta draamakomediafarssilta jossa on mukana ripaus saippuaoopperaa, enkä ole oikein tiennyt mitä haluaisin jakaa elämästäni pöyristyttävän suuren lukijakunnan kanssa. Olen menneen kevään ja meneillään olevan kesän aikana pohtinut myös paljon sitä vaihtoehtoa, että aloittaisin kokonaan uuden blogin puhtaalta pöydältä, kuten olen tehnyt monesti ennenkin elämän eri murrosvaiheissa. Murrosvaiheita onkin riittänyt kiitettävästi, ja vähitellen alkaa tuntua siltä että haluaisin tasaista elämää.

Tällä hetkellä tuntuu aika lailla siltä, että purjehdin elämän merellä kompassi hukassa. Olen miettinyt eri opiskeluvaihtoehtoja ja miettinyt, mitä tekisin elämälläni. Olen jälleen kerran sinkku - todettakoon tässä vain, ettei uudelleen lämmitetty puuro ole kovin hyvää. 

Mielessä on useitakin teksti-ideoita joista haluaisin kirjoittaa, mutta odotan edelleen inspiraatiota niiden suhteen.

Saattaa olla että palaan blogitauolta upouuden blogin kanssa, sellaisen jota menneisyys ei enää taakoita teksteillään. Katsotaan, toisinko kuitenkin jotain tekstejä sinne soveltuvin osin. 

Ja kuvia päivän asusta saatte edelleen odottaa. Hamaan kuolemaani saakka.

JOTAIN VANHAA, JOTAIN UUTTA

Blogitauko on venähtänyt taas muutaman kuukauden mittaiseksi.

Paljon on tapahtunut, mutta en ole löytänyt sanoja joilla voisin kuvailla kaikkea tapahtunutta. Viimeinen vuosi on ollut melkoinen matka ammatillisesti ja muutenkin.

Palaan asiaan kun löydän jälleen sanoja joilla voisin kertoa kaikesta.

MUTTA KUKA AMPUI HAIKARAN?

Monessa suomalaisessa perheessä on vain kaksi perheenjäsentä, puolisot jotka toivoisivat yli kaiken omaa vauvaa mutteivät voi saada sitä joko jonkin fyysisen sairauden seurauksena tai sitten kohdalle on vain osunut paska lottovoitto, selittämätön lapsettomuus. Joissakin kodeissa raskaus alkaa helposti mutta keskenmeno seuraa toistaan eikä raskaudessa koskaan päästä edes viikolle 12+, jolloin useimmat voivat huokaista edes hetkeksi helpotuksesta. Blogissa 47 Palasta oli tartuttu aiheeseen joka on aina aika ajoin esillä mediassa: tahattomaan lapsettomuuteen. Suomi on hyvä maa olla raskaana, synnyttää ja kasvattaa lapsia, mutta samalla tässä maassa on lukuisia pariskuntia jotka eivät saa lapsia vaikka kuinka haluaisivat. Lapsettomuus voi olla joko primääristä tai sekundääristä, mutta kummassakin tapauksessa se satuttaa lujaa. Ehdottomasti hirveimmältä tuntuvat lapsettomista pariskunnista joko utelut siitä, koska tulee lapsia tai kömpelöt lohdutusyritykset: "Mä tunsin pariskunnan joka yritti vuosia hoidoilla, mutta sitten kun ne lakkasivat yrittämästä, ne saivatkin vauvan!" Totta kai näitä tapauksia riittää, mutta kaikille ei käy yhtä onnellisesti.

Kuvitellaanpa skenaario, jossa vauvaa toivova äiti on tullut ensiyrittämällä raskaaksi, mutta kaikenlaisten vaiheiden jälkeen vauva kuoleekin kohtuun kuukausi ennen laskettua aikaa. Sen jälkeen alkaa vähitellen nousta toivo uudesta raskaudesta, ehkäisy jätetään pois ja aletaan toivoa. Kuluu kuukausi, toinen, kolmas, ja pian on mennyt vuosi ilman plussan plussaa testissä. Samaan aikaan kaveripiiri lisääntyy, kaikki tuntuvat saavan sen kauan tai vähemmän aikaa kaivatun plussan testiin, ja vauvaa toivovan naisen menkat alkavat aina enemmän tai vähemmän kellontarkasti. Tulee joulu, tulee toinen ja nainen käy hautausmaalla kuolleen vauvansa haudalla. Seksielämä kuihtuu, koska eihän sen seurauksena tule raskautta, parisuhde kärsii kun nainen itkee suruaan siitä, ettei tämän kroppa pysty samaan kuin monien muiden naisten kropat, ja samalla joka paikassa tuntuu tulevan vastaan raskaana olevia naisia. Lopulta parisuhde päättyy eroon ja mies tapaa toisen naisen, naisen joka on nuori ja hedelmällinen ja haluaa vieläpä lapsia. Lapsettomuudesta kärsinyt nainen itkee sisäänpäin suruaan ja miettii, että kohta exäkin on tulossa isäksi, mutta milloin hän löytäisi miehen jonka kanssa perustaa perhe? Biologinen kello ei enää tikitä vaan se huutaa, vaatii ja kirkuu: "MINÄ HALUAN VAUVAN!" Lapsettomuudesta ei voi puhua kenellekään. Äiti ei ymmärrä ja kaverit lohduttavat: "Kyllä sinäkin vielä..." Niin, mutta entä jos ei koskaan? Mitä sitten pitää tehdä? Toinen paska lohdutusyritys on, kun sanotaan: "No mutta sä tulit eka kerrallakin helposti raskaaksi, kyllä sulla vielä tärppää". Entä jos ei tärppää? Eihän se ole tärpännyt vuosiin vaikka olisi pantu edestä, takaa, joka päivä, joka toinen päivä tai monta kertaa päivässä. Entä jos ne kuukautiset vain alkavat aina?

Tulee äitienpäivä, tulee toinen ja tulee kolmas. Lapseton nainen menee hautausmaalle viemään kynttilän esikoisensa ja ainokaisensa haudalle ja itkee katkeria kyyneliä. Kyyneliin sekoittuu ikävää, kaipausta, surua ja katkeruutta. Ex on suunnittelemassa jo täyttä häkää vakavaa seurustelua uuden naisen kanssa, naisen josta lapsensa menettänyt nainen ei ole vielä edes tietoinen. Nainen itkee sitä, ettei enää voi kelvata kenellekään koska on niin vanha ja ruma, eikä luonteessakaan ole kehumista. Nainen tajuaa, ettei hänestä välttämättä koskaan tule elävän lapsen äitiä. Suru korventaa ruokatorvea, kivistää sydänalassa ja hakkaa jyskyttävänä päänsärkynä ohimoilla. Suru ja kaipaus tappavat naurun ja vievät työmotivaation. Kun nainen vielä saattelee äitinsä viimeiselle matkalle koska äiti on hävinnyt syövälle 100-0, tulevaisuus tuntuu toivottomalta.

Tulee kesä joka on kaunis ja helteinen, tulee festivaaleja ja tulee uuden mahdollisuuden antamisen aika. Ex on tajunnut että haluaa sittenkin olla naisen kanssa, naisen jonka alun perin jätti toisen vuoksi. Nainen kokee olonsa loukatuksi. Miksi hän onkin yhtäkkiä parempi? Ex yrittää maanitella, houkutella ja vannoa rakastavansa. Vähitellen nainen alkaa pehmetä ja hän päättää antaa uuden mahdollisuuden. Pujotetaan sormukset uudelleen sormiin, suudellaan ja ollaan rakastuneita, kävellään käsi kädessä ja harrastetaan seksiä. Paljon seksiä. Seksin seurauksena ei tapahdu mitään. Tulee syksy ja tulee ensikäynti lapsettomuushoitoihin. Tutkitaan, hutkitaan, otetaan verikokeita ja spermanäytteitä, tehdään kivulias munanjohdinten aukiolotutkimus ja lopputulemana on selittämätön lapsettomuus. Vikaa ei löydy kummastakaan, joten ei löydy oikein mitään hoidettavaakaan. Sovitaan että aloitetaan inseminaatiot myöhemmin, koska samaan aikaan naisen on luotava uraa. Häitäkin pitäisi järjestellä. 

Taival on pitkä ja kivinen. Lapsettomuus sattuu paitsi henkisesti myös fyysisesti. Tuleva äitienpäivä on naiselle ensimmäinen äitinä ilman lasta ja lapsena ilman äitiä, ja jo helmikuussa ajatuskin siitä saa suolaiset kyyneleet valumaan poskipäitä pitkin. Miksi se on joillekin niin helppoa, se lisääntyminen? Miksi jotkut joutuvat kärsimään? Nainen on usein miettinyt, että jonkun on täytynyt ampua vahingossa hänen haikaransa. Ei kai haikaran navigaattori voi olla niin susipaska, etteikö se olisi jo löytänyt perille? Lapsettomuudesta on nyt kärsitty yli 3 vuotta, ja vähitellen nainen on alkanut miettiä muitakin vaihtoehtoja, koska tiedostaa ettei hän välttämättä enää koskaan saa olla raskaana ja synnyttää, kasvattaa omaa lastaan. Nainen päättää keskittyä uransa luomiseen ja edes yrittää olla onnellinen. Vaikka lapsettomuusprosessissa pääsisikin eteenpäin, silti se kirpaisee.

Joku ampui haikaran, mutta kuka? 

Tarinan opetus lienee se, ettei keneltäkään kannattaisi kysellä, milloin aikoo lisääntyä ja koska kuuluu pienten jalkojen tepsutusta, koska lasten saaminen ei ole itsestäänselvyys kaikille. Lapsettomuus sattuu ja oireilee, se koettelee parisuhdetta ja ennen kaikkea lapsettoman naisen psyykeä. Vielä hirveämpiä ovat lohdutusyritykset jotka kaikessa kömpelyydessään satuttavat. Mitä lapsettomuudesta kärsivälle (koska kärsimystähän se on, jos lapsettomuus on tahatonta) voi sitten sanoa? Ei tarvitse sanoa mitään jos tuntuu että sopivia sanoja ei löydy. Voi vain olla hiljaa, kuunnella ja halata, kulkea vierellä ja kysyä, miten jaksaa kaiken keskellä. Voi antaa vinkkejä tai jakaa kokemuksia, mutta tahaton lapsettomuus on niin herkkä aihe, että joskus ajattelemattomat kommentit satuttavat. Tärkeintä on silti se, että lapseton tuntisi itsensä kaikesta huolimatta kokonaiseksi naiseksi tai mieheksi vaikka ajatukset yrittäisivät väittää muuta.

NAPS NAPS, STNA? -KIRJOITTAMISESTA JA LAHJOISTA

Hupsista.

Blogin päivitystauko venähtikin lähes kahden kuukauden mittaiseksi, mutta miksi olisin kirjoittanut mitään jos ei ole mitään sanottavaakaan? En vain jaksa edelleenkään kuvata päivän asua, meikkiä tai jotain. En jaksa kertoa jokaisesta päivästäni erikseen, sillä vaikka töissä yksikään päivä ei ole samanlainen, en uskalla kirjoitella siitä tarkemmin salassapitovelvollisuuden vuoksi. Voisin vahingossa paljastaa liikaa työstäni tai asiakkaista, eikä sitä ainakaan katsottaisi hyvällä.

Blogin päivitystauko johtuu siitä, etten ole jaksanut uhrata ajatustakaan vapaa-ajalla tapahtuvalle kirjoittamiselle. Kaikki energia on mennyt työpaikan viestintään ja erilaisten muistioiden kirjoittamiseen. Kaiken tuon jälkeen takki on tyhjä ja tuntuu kuin mitään päivitettävää ei olisi. Haaveilen edelleen kirjan kirjoittamisesta ja pääni on toisaalta täynnä ideoita, mutta toisaalta pelkään tarttua toimeen. Avomieheni kirjoittaa parhaillaan loistavan oloista romaania jonka toivon todella kustannettavan, ja siinäkin on yksi syy suureen arkailuuni oman projektini suhteen. Kun toinen on niin lahjakas ja taitava käyttämään sanoja sekä vielä luomaan uusia tutkimattomia maailmoja paperille, tunnen omat ideani todella typeriksi ja ala-arvoisiksi.

Minulla on silti idea kirjasta, hyvin inhorealistisesta sellaisesta. Kirja kertoisi elämän mustemmista puolista, ja päähenkilöllä olisi hyvinkin mustan huumorin sävyttämä suhtautuminen elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin. Kaikki varmaankin arvaavat jo nyt, että kirja tulisi käsittelemään kuolemaa. Sehän ei varsinaisesti ole kovin omaperäinen aihepiiri enkä tiedä olisiko minulla mitään uutta annettavaa sille maailmalle. Se kumpuaisi hyvin pitkälti omista kokemuksistani. Tiedän että kaikki me olemme menettäneet läheisiämme, ystäviämme, vanhempiamme, sisaruksiamme ja lapsiamme, eikä minun suruni ole yhtään sen suurempi kuin toisten. Silti mietin joka päivä, että haluaisin kääntää pienen Peikkiksen lyhyen elämän kohdussa tarinaksi joka pulppuilee mustaa huumoria, kauneutta, haikeutta, tunteita ja elämää, sellaiseksi tarinaksi joka saisi lukijan itkemään ja nauramaan, toivomaan ja tuntemaan.

Ystäväni oli kerran jättänyt työpöydälleni piirroksen: 

Naps naps saatana!!!

Tarkoitus oli kylläkin kannustaa tekstinkäsittelyhommassa, mutta samaa periaatetta voi soveltaa muuhunkin kirjoittamiseen, luovaan sellaiseen. Minulla on vain tyhjän paperin fobia. Avatessani uuden tiedoston kirjoittamista varten saatan tuijottaa läppärin ruutua tunnin verran, kirjoittaa rivin, lukea kirjoittamani ja pyyhkiä suutuspäissäni kaiken pois. "En minä osaa, ihan paskaa, ihan HIRVEETÄ paskaa!", ajattelen. Ei kirjailijaksi tulla tällä mentaliteetilla.

Ironisinta on se, että olen aina rakastanut kirjoittamista, ja jo ala-asteella uhosin kaikille kirjoittavani jonain kauniina päivänä kirjan. Joku viisas sanoi joskus, että ihminen kirjoittaa aina siitä, mistä tietää parhaiten. Elämä on lyönyt eteeni paljon kokemuksia joista voisi hyvinkin olla kirjaksi, mutta minä olen liian itsekriittinen perfektionisti enkä uskalla vain antaa mennä. Jos jonain kauniina päivänä avaisin tiedoston ja alkaisin vain kirjoittaa, se saattaisi muuttua helpommaksi. Pelkään vain, että lukiessani kaiken kirjoittamani deletoisin koko tiedoston saman tien. 

Luomisen tuskasta puhuminen osuu ja uppoaa.

Ehkä minä vielä kuitenkin joku kaunis päivä kirjoitan kirjan joka julkaistaan, mene ja tiedä! Onhan tässä 30 vuotta tallusteltukin unelman kanssa. Unelmani toteutumiseen saakka naputtelen kuitenkin niitä palaverimuistioita ja työmeilejä. Jonain päivänä minulla on ehkä energiaa aloittaa työpäivän jälkeen kirjoittaminen ja nauttia luomistani henkilöhahmoista, kuljettaa tarinaa ja dialogia, ja ehkä jonain kauniina päivänä saan sen kustannussopimuksenkin.

SURUTONTA JOULUA?

On taas se aika vuodesta kun perheet istuvat yhteiseen joulupöytään - lapset, vanhemmat ja isovanhemmat syövät itsensä ähkyyn, vanhemmat ihailevat lapsensa oppimia temppuja ja isovanhemmat hellivät suvun pienimmät lähes pilalle. On taas se aika vuodesta, kun kuusen alla on kosolti lahjapaketteja, joulupukki tulee kylään ja on kystä kyllä, rauha maassa ja ihanan seesteistä. On jälleen kerran se aika vuodesta, kun tehdään harmista huokaillen pikku visiitti hautausmaalle, viedään kynttilä poisnukkuneiden haudoille ja lähdetään helpotuksesta huokaisten pois - kukapa haluaisi ilon ja valon juhlana pohtia kuolemaa?

Minulle tämä aika vuodesta tulee olemaan aika surkeaa aikaa.

Onhan minulla isä ja avopuoliso, mutta eipä ole enää äitiä. Lapsikin on ollut haudassa jo jokusen vuoden, ja niinpä oman jouluni kohokohta tuleekin olemaan hautausmaavisiitti. Silloin saan itkeä tihrustaa ihan luvan kanssa menetettyjen rakkaideni perään.

Toivon niin kovin, että ensi joulu ei olisi tematiikaltaan näin surullinen.

Nyt vain muistot puskevat jälleen mieleen.

Pienen Peikkiksen lisäksi muistelen paljon äitiä, sitä millainen hän on oli ja miten suussa sulavaa karjalanpaistia hän aina joulupöytään teki. Muistelen tuon ihanan, rakkaan karjalaisäidin sitkeyttä ja tyyneyttä, kykyä hyväksyä asiat sellaisina kuin ne olivat ja rakkautta, jota hänestä huokui. Muistelen miltä tuntui halata äitiä ja kuulla äidin sanovan: "Älä itke, minä rakastan sinua". Muistelen sitä, kuinka äiti vielä ennen kuolemaansa sanoi: "Kyllä sinä ja isä pärjäätte hyvin", tai saattohoito-osastolle siirtyessään totesi: "Tämä on sitten minun viimeinen kotini. Kaikki nämä vuodet minä olen palvellut ja nyt minua palvellaan".

Niin. Äiti sai lähteä hyvissä ja osaavissa käsissä läheistensä ympäröimänä. Äiti jos kuka oli eläessään juuri palvelija, nöyrä ja hiljainen nainen joka ei koskaan tehnyt itsestään suurta numeroa. Äiti osasi aina valita lopulta oikeat sanat lohdutukseksi (vaikka päästeli hänkin joskus sammakoita suustaan), ja äidin halaus viimeistään sai kyyneleet kuivumaan. Äiti oli diplomaatti joka monta kertaa selvitteli minun ja isän riitoja, ja äiti oli se, joka aina huolehti: "Onhan sinulla nyt kaikki hyvin? Sinä olet meidän rakas tyttäremme ja haluamme että sinä olet onnellinen".

Miltähän mahtaa maistua isän tekemä karjalanpaisti? Millainenhan tunnelma joulupöydässä on tänä vuonna, kun äitiä ei enää ole - paitsi muistoissamme? Miltähän tuntuu nyt visiitti hautausmaalle kun Peikkiksen lisäksi sytytämme kynttilän äitini muistolle? Miten tästä selvitään? 

Suru on ollut jo monen vuoden ajan kunniavieraanani joulupöydässä.

Toivon silti, että edes ensi joulu ja sitä seuraavat joulut voisivat olla suruttomampia. Toivon, että jonain päivänä huomaan olevani oikeasti onnellinen ja että suru olisi muuttanut lopullisesti muotoaan.

Se ensimmäinen joulu ilman rakasta on kuulemma pahin.

Halauksia kaikille teille vertaisilleni joiden jouluiloa läheisen menetys himmentää. <3 Onneksi muistot kuitenkin elävät.

DIYM 2004-2014

Joulukuun 13. päivä Herran vuonna 2014 valkeni sateisen harmaana ja tuulisena. Heräsin raskain sydämin, sillä illalla olisi erään helsinkiläisen bändin hautajaiskeikka, bändin jota olin fanittanut ainakin vuodesta 2011 lähtien. Bändin nimi oli Cold Cold Ground ja tyylisuuntana industrialhenkinen punk. Samana päivänä äitini kuolemasta oli myös tasan puoli vuotta aikaa, mutta jätettäköön äidin perään itkemiset toiseen kertaan.

Muistan ikuisesti ensimmäisen CCG:n keikan jolle eksyin puolivahingossa. Vuosi oli 2009, uuden vuoden aatonaatto ja paikkana Bar Loose. Olin varautunut toisen lempibändini V for Violencen keikkaan, mutta keikan koittaessa olin kuolemanväsynyt ja nieleskelin vain oksennusta jatkuvasti. Väsytti, pissatti ja oksetti, ja mietin miksi kaikkien keikkojen pitää alkaa niin myöhään. Lopulta ensimmäisenä soittava CCG aloitti ja menin lavan lähistölle tiirailemaan, että minkäslainen bändi tämä on. "Voi luoja mikä freakshow", ajattelin nähdessäni Mr. Bunnyn. "Mikä tämä on?", kyselin itseltäni. Musiikki soi liian lujaa, oksetti vähän lisää ja rintoja särki. En tykästynyt bändin musiikkiin, en sitten ollenkaan. Voi olla että kropassani olevilla raskaushormoneillakin saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa.

Raskaudesta ei sitten kuitenkaan tullut lasta eikä paskaa, mutta joskus vuonna 2011 tai 2012 päädyin uudelleen CCG:n keikalle. Tällä kertaa olin nauttinut hieman Kuningas Alkoholia, ja musiikkihan kuulosti järjettömän hyvältä. Jotain naksahti sisälläni ja aloin kuunnella Cold Cold Groundin musiikkia enemmän. Minusta tuli fani kertaheitolla ja luukutin Model Citizenia enemmän kuin sielu tai kumppani sietivät. Jossain välissä päädyin toisinaan myös juttusille bändin jätkien kanssa ja auttelin heitä parhaani mukaan vaatimattomasti muun muassa levynjulkkarikeikkaa ajatellen. 

Tänä vuonna iskikin silmille suru-uutinen: Cold Cold Ground lopettaisi! Sain kutsun hautajaiskeikalle sosiaalisessa mediassa, ja harmittelin keikan olevan samana päivänä Dimebag Darrelin (entinen Panteran jäsen, ammuttiin lavalle) muistokeikan kanssa. Koska olen kuitenkin CCG:n fani, päätin suoria erääseen itähelsinkiläiseen kuppilaan fiilistelemään ja nostalgisoimaan Cold Cold Ground kymmenvuotisen uran päätöstä. Myös tuleva aviomieheni päätti lähteä mukaan vaikka hänkin oli alun perin menossa Dimebagin muistokeikalle. 

Ilta alkoi kosteissa merkeissä ystäväpariskunnan luona viiniä kumoten. Ystäväni mies kuuli myös kasan CCG:n parhaita (s)hittejä vuosien varrelta ja kehui miksauksia loistaviksi. Pian piti kuitenkin lähteä kohti syvää Itä-Helsinkiä, jossa tapasin myös parhaan (työ)kaverini yhtä iloisissa tunnelmissa kuin itsekin olin. Kävelimme hiprakkaisen remuavana joukkona jonoon ja niinpä olimme pian sisällä kuppilassa. Keikan alkaessa lähes itkin, niin haikea oloni oli. Keikalla kuultiin muun muassa DIYM, Model Citizen, Cocaine In My Ass, Tourist ja kaiken kruunuksi lähes akustinen veto biisistä Disintegrating. Cocaine In My Assin aikana bändin tyypit heittivät yleisöön vehnäjauhoa. Kai siitäkin voi pää mennä sekaisin jos oikein kovasti tahtoo?

Keikan jälkeen porukka lähti jatkoille kuka minnekin, ja seuraavana aamuna heräsin tyhjään fiilikseen. Siinä se nyt oli, yhden bändin hautaaminen. Onneksi musiikki jää kuitenkin elämään! Kaikella on aikansa ja paikkansa, mutta allekirjoittanutta harmittaa ihan vietävästi että ehdin fanittaa kyseistä bändiä vain pari vuotta ennen kuin nämä laittoivat pil(l)it pussiin. Se pari vuotta oli kuitenkin sitäkin ihanampaa ja hauskempaa aikaa, joten ei tässä oikein voi valittaakaan. Keikka oli haikeatunnelmainen ja bändin tyypeistäkin näki että itku oli lähellä. Myös yleisön edustajat saivat halutessaan sanoa jotakin mikrofoniin, mutta minä en pystynyt. Halusin nauttia keikasta rauhassa.

Fani kiittää ja kumartaa ja toivottaa onnea bändin jäsenille jatkoon. Kiitos kaikista vuosista ja yhteisistä röytäämisistä, olitte huippuja!

Infernokin raportoi jäähyväiskeikasta, ja sieltä löytyy paljon kuvia, koska minä en kyennyt kuvaamaan yhtään mitään enkä varsinkaan halunnut väkisin naamatauluani yhtään minnekään.

2014

On jälleen se aika vuodesta kun voi tehdä vähän yhteenvetoa kuluneesta vuodesta ja suurimmista saavutuksista tai vaihtoehtoisesti suurimmista epäonnistumisista. Joulu on lähes ovella ja pian vaihtuu vuosi uuteen uljaaseen lukemaan. Täytän ensi vuonna 3025 vuotta (kuudennen kerran) ja mietin koko ajan, mihin tämä vuosi mennä hupsahti.

Pääasiallisesti kävin töissä, tapasin ystäviä ja vietin aika normaalia elämää, mitä nyt äidin syöpä ja syöpähoidot rytmittivät elämää aika tehokkaasti.

Pääsiäisenä elämältäni tuntui putoavan pohja, kun avopuolisoni ilmaisi halunsa erota. Olin itse ehdottanut eroa muutamia kuukausia aiemmin mutten jotenkin jaksanut uskoa niin tapahtuvan oikeasti. Hän oli tavannut toisen naisen, eikä siinä vaiheessa kai ole järkevää jatkaa yhdessäoloa pakon edestä. Pääsiäisen aikoihin ja paljon sen jälkeen painoin myös ylipitkää päivää töissä, koska minulla ei ollut muutakaan elämää. 

Äitienpäivänä tajusin menettäväni äidin.

Viikko äitienpäivän jälkeen Syöpätautien klinikan lääkäri antoi julman tuomion: parantavia hoitoja ei kannattanut enää jatkaa, koska syöpä oli käytännöllisesti katsoen vallannut äidin koko kehon ihoa myöten.

Helatorstaina veimme äidin sairaalaan, ja äiti jäi sille tielleen.

Tämän kaiken väliin mahtui uuden työntekijän perehdyttäminen. Perehdyimme yhdessä myös työhyvinvoinnin edistämiseen, ja koska tulimme toimeen niin hyvin töissä, aloimme nähdä toisiamme myös työpaikan ulkopuolella. Olin ainakin saanut uuden ystävän, ja mikäpä olisi voinut olla parempaa kuin sinkkuelämän ihmeellisyyksien puiminen samassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa? 

Kesäkuun 13. päivä äiti kuoli. 

Äidin kuoleman jälkeisistä ajoista muistan vain yhden unettoman yön, työtaakan jolloin vietin jälleen noin 10 tunnin mittaisia päiviä töissä ja yritin samalla järjestellä isän kanssa hautajaisia. Tapasimme isän kanssa toisiamme ennätyspaljon juuri äidin kuoleman jälkeen, ja samoihin aikoihin exäni tajusi haluavansa minut takaisin. Minä kuitenkin panin (no pun intended) hanttiin hanakasti koska kuvittelin kaiken menevän sen jälkeen jälleen päin helvettiä. 

Tuska-festareitakin ehdin juhlia viikkoa ennen äidin hautajaisia, ja Tuskan jälkeen päivää ennen äidin siunaustilaisuutta jouduin sairaalan nenämahaletkuun ja nestetiputukseen suolitukoksen vuoksi. Pääsin kuitenkin äidin hautajaisiin, mikä helpotus! Samaan aikaan palasimme joka tapauksessa yhteen exäni kanssa ja löimme saman tien myös hääpäivän lukkoon.

Elokuussa saimme uuden lähiesimiehen- tai henkilön töissä.

Syyskuussa sain ylennyksen.

Syyskuun jälkeen olenkin ollut naimisissa töiden kanssa ja yrittänyt samalla järjestellä omia häitäni. Elämä on rullannut oikeastaan aika tasaisesti sen jälkeen. 

Marraskuussa olin elämäni ensimmäisissä firman bileissä. Niistä kömmin kotiin puoli viideltä aamulla ja opin että drinkkinsä kanssa tilaamansa vesi kannattaa vaatimalla vaatia, muuten sen kanssa saa vain tequilashotin. Opin myös käsitteen "etäpäivä" tarkoituksen kantapään kautta.

Nyt joulukuussa tuntuu että äidin kuolema on iskenyt tajuntaan paljon enemmän. Voi olla että kesä meni aika sumuisissa tunnelmissa ja jonkinlaisessa shokkitilassa. Vasta nyt tajuan ettei äiti enää koskaan tule takaisin. Vieläkin silti meinaan soittaa äidille jos töissä tai muussa elämässä on tapahtunut jotakin jännää, kunnes tajuan ettei soittaminen ole enää koskaan mahdollista. 

Myös yksi lempibändeistäni haudataan. Hautajaisia vietetään ensi viikon lauantaina, tasan puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen. Aion mennä paikalle ja sheikata täydellistä takapuoltani viimeisen kerran musiikin tahdissa:

Pitäisiköhän bändin tyypeille viedä adressi ja kukkalaite? ;)

Pian hautajaiskeikan jälkeen tuleekin joulu, ja sen jälkeen juhlitaankin vuoden vaihtumista.

Summa summarum: mennyt vuosi on ollut loppujen lopuksi aikamoisen vauhdikas ja tunteikas. Olen ehtinyt erota, vääntää töitä burn outin partaalle, osallistua äidin saattohoitoon, haudata äitini, röydätä yhdet Tuska-festarit, kärvistellä suolitukoksen kourissa nenämahaletkussa ja tipassa, palata yhteen exän kanssa (nähtäväksi jää oliko se fiksua vai ei ;) ), suunnitella häitämme, saada ylennyksen, tutustua hurjan ihaniin uusiin ihmisiin, kokea elämäni ensimmäiset firman bileet ja sen sellaista. Olen myös oppinut hurjan paljon töihin liittyviä asioita, kiitos loistavan mentorin. 

Ehkäpä ensi vuosi kuluu paljon tasaisemmin ja mukavammin. Minä jopa toivon sitä, sillä sen verran paljon tämä vuosi on riepotellut ettei pieni ihminen välttämättä jaksa enää toista samanmoista elämän vuoristorataa kovin kauan.

Ihanaa loppuvuotta kaikille blogini lukijoille, olkoon vuosi 2015 ihana ja onnentäyteinen. Minä ainakin toivon oman käänteisen lottovoittajan tuurini loppuvan vähitellen.