Syntymäpäivien kynnyksellä iskee aina jotenkin nostalginen fiilis. Silloin iskee usein myös pakonomainen tarve kaivaa ne vanhat päiväkirjansa naftaliinista ja harkita hetken lukemisen jälkeen nakkaavansa ne kokkoon ja tanssivansa sen kokon ympärillä... Täytän ylihuomenna 29 vuotta, ja vaikka joskus tuntuukin siltä etten olisi yhtään viisastunut noin viidessätoista vuodessa, vanhoja päiväkirjojaan lukiessa huomaa jotain kehitystä tapahtuneen kaikesta huolimatta. Tiedä sitten, onko se kehitys nyt välttämättä vienyt oikeaan suuntaan, mutta ulkoisesti olen ainakin muuttunut rutkasti. Vuonna 2000 näytin tältä:
...ja vuonna 2014 näytän tältä, kolmekymppisenä aikuisena naisena (sallikaa minun nauraa):
Olen muuttunut teiniajoistani mielestäni vain parempaan suuntaan ulkoisesti. Sisäisestä maailmasta en menisi välttämättä vannomaan. Tai no, miten sen nyt sitten ottaa. Vanhoissa päiväkirjoissani olen kiihkoillut uskonnollisesti, kirjoittanut rukoilevani koulukavereiden puolesta ja toivonut vielä jonain päivänä voittavani aktiivisella evankelioinnilla mahdollisimman paljon sieluja Jumalalle. Iän ja elämänkokemuksen myötä huomaan elämänkatsomukseni muuttuneen aika paljonkin. Uskon kyllä edelleenkin, mutten näe asioita enää kovin mustavalkoisina. Annis 16 vee haaveili helposta elämästä, hyvästä avioliitosta ja parista lapsesta ja itki päiväkirjaansa kuinka elämä on kohdellut niin pahasti kaltoin kun ollut koulukiusattuna ja yhyyhyyy. Olisinpa vain tiennyt silloin, mitä elämä vielä toisi tullessaan. Olisin saattanut olla kirjoittamatta valittuja asioita auki.
Nyt jälkeenpäin teini-minän angsteille ja toisaalta todella naiiveille haaveille ja unelmille voi nauraa paskaisesti. Tavallaan minulla on kuitenkin ikävä sitä viatonta teinityttöä joka halusi ihan todella elää hyvää elämää ja itki monet itkut syrjittynä uskovaisena teininä joka ei koskaan tehnyt pahojaan. Elin todella suojatun lapsuuden ja nuoruuden, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Jos olisin mokaillut kaikki tähänastisen elämäni munaukset jo teini-iässä, olisin elänyt liian paljon liian varhain. Oli ehkä helpottavaakin elää murrosikä vähän päälle parikymppisenä avioeronneena rouvana. Silloin tekemisissä oli jotain tolkkuakin (no, ei välttämättä aina, ainakaan kevättalven 2009 Praha Pubin reissu ja kossuvichy eivät olleet fiksuja ideoita, koska muistikuvat katosivat totaalisesti ja seuraava päivä meni pönttöä halaillen...).
Huomasin kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä 15- ja 16-vuotiaan Anniksen ja melkein 29-vuotiaan Anniksen välillä. Kumpikin Annis oli ja on herkkää sorttia, sellaista joka itkee ja nauraa helposti ja joka ihastuu ihmisiin helposti, on joskus vähän turhankin sinisilmäinen ja unelmoi suuria sen sijaan että keskittyisi elämään hetkessä. Onneksi tässä iässä kuitenkin tiedostan mitkä unelmat on mahdollista toteuttaa ja mitkä voikin pitää ihan unelminaan. Minua saattoi kuitenkin pienesti huvittaa 15-vuotiaan Anniksen vikinä siitä, ettei kukaan koskaan ihastu tähän ja että tämä joutuu elämään koko loppuelämänsä yksin... isojapa olivat murheet silloin. Olin myös kirjoittanut syvällisiä asioita siitä, kuinka isosiskoni lähti aivan liian aikaisin ja kuinka kenenkään lapsen ei pitäisi koskaan kuolla. NiinPÄ. Jos 29-vuotias saisi nyt opastaa teini-ikäistä minäänsä ja kertoa miten sitä elämää kannattaa elää, sanoisin heti ensikättelyssä ettei pettymyksiä kannata pelätä. Elämä kohtelee jokaista ihmistä joskus kovinkin ottein, minä en ole ainoa joka saa sitä kuuluisaa itseään niskaansa ja että katkeroitumista nyt on ainakin vältettävä.
Jos saisin neuvoa 15-vuotiasta Annista, kehottaisin sitä suoralta kädeltä kapinoimaan asiaankuuluvasti teini-ikäisenä. Vaikka vanhempani pitivätkin minua tiukasti ruodussa, olisi ollut hyvä jos olisin saanut kapinoida turvallisesti tuntien olevani silti rakastettu. Murrosikä on kuitenkin kehityspsykologiankin mukaan aikaa jolloin paitsi fyysiset myös psyykkiset muutokset alkavat. Se on aikaa jolloin nuori alkaa vähä vähältä kokeilla omia siipiään ja niiden kantavuutta. Kapinointi ei tarkoita välien katkomista vanhempiin, mutta se auttaa irrottautumaan omille siivilleen ja kokeilla, kantaako se elämä. Useimpia se tuppaa kantamaan. Kertoisin nyt myös 15- ja 16-vuotiaalle minälleni, että on ihan ok olla tietämättä vielä yläasteen lopussa tai lukion alussa, mitä elämällään tekisi. On monia ihmisiä joilla ei ole mitään tutkintoa suoritettuna peruskoulun tai lukion jälkeen, ja silti nämä pärjäävät elämässään vallan mainiosti. Käskisin myös sitä teini-Annista katsomaan peiliin ja uskomaan sen olevan kaunis ja arvokas juuri sellaisena kuin se on. Voi, minulla olisi niin paljon opetettavaa sille pienelle epävarmalle teinille...!
Jotkut haaveilevat kolmenkympin rajapyykin kynnyksellä nuoruudesta ja siitä, että voisivat vielä olla huolettomia teinejä. Minulla ei sitä vastoin ole ollenkaan ikävä niitä aikoja. Elämä on koulinut minua rankalla kädellä, kyllä, mutta ilman kaikkia kokemiani asioita en olisi minä. Teiniajoissani oli paljon hyvää, mutta olen silti mieluummin melkein kolmekymppinen nainen. Saatan vieläkin olla vähän hukassa sen suhteen mitä haluan tehdä työkseni ja mitä tahtoisin opiskella, mutta nyt tiedän ettei ihmisarvoni ole ulkonäöstäni kiinni. Toisaalta olen sentään oppinut useampina päivinä katsomaan itseäni hyväksyvästi peilistä sen sijaan, että takertuisin vain ulkonäköni ja persoonani huonoihin puoliin.
Hyvää tulevaa syntymäpäivää siis minulle, kolmekymppiselle (iällisesti) aikuiselle naiselle! Raipatirai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti