MUUKALAISIA MAAN PÄÄLLÄ

"Kuvun alla" -teoksen lukeminen on jäänyt hieman kesken, sillä sosiaalityön pääsykoekirjaa etsiessäni käsiini tarttui myös Pauliina Rauhalan esikoisteos "Taivaslaulu". Kuulin kyseisestä teoksesta ensimmäisen kerran ystävältäni H:lta, joka oli ostanut teoksen ystävälleen lahjaksi. Kiinnostuin itsekin kirjasta H:n kuvauksen perusteella, ja eilisen laiskan kuume- ja lötköttelypäivän kirjaksi valikoitui Rauhalan esikoisteos. Kirjan tematiikat olivat tavallaan sydäntäni lähellä, sillä kirjan aihepiiri liikkuu uskonnollisen yhteisön, vanhoillislestadiolaisuuden sisällä. En ole itse lähtöisin lestadiolaispiireistä mutta menneisyydestäni johtuen kaikenlaiset uskonnollisia yhteisöjä käsittelevät kaunokirjalliset teokset kiinnostavat. Niinpä aloin lukea ja lukaisinkin kirjan melkein yhdeltä istumalta läpi.

Rauhalan esikoisteos kertoo nuoresta vanhoillislestadiolaisparista Aleksista ja Viljasta, jotka tutustuvat opiskeluaikoinaan lestadiolaisten iltakylissä. Aleksi opiskelee historiaa yliopistolla, Vilja taas on taiteiden opiskelija joka maalaa tauluja. Kahden nuoren suhde kehittyy ystävyydestä rakkaudeksi, ja pian ollaankin naimisissa. Ensimmäinen positiivinen raskaustesti tehdään kolme viikkoa häiden jälkeen, ja siitähän homma lähteekin rullaamaan. Vilja on koko ajan raskaana, uutta vauvaa pukkaa joka vuosi ja kun Vilja lopulta tekee viidennen positiivisen raskaustestinsä, nuoren äidin mieli alkaa hajota. Väliin on mahtunut myös yksi pitkäviikkoinen keskenmeno kolmannen ja neljännen lapsen välissä, ja Vilja kokee olevansa pelkkä lapsentekokone. Vanhoillislestadiolaisuudessa perhesuunnittelu on lapsenmurha. Jos perhe ei ota vastaan jokaista lasta, äiti on murhaaja. Kuinka kauan pitää jaksaa? Entä kun jaksamisen rajojen yli on menty jo aikaa sitten niin että kolisee? Mitä sitten tapahtuu?

Kirja käsittelee vaikeita kysymyksiä, ja ei-lestadiolaisenkin entisen herätyskristityn on helppo samaistua etenkin perheen lasten kysymyksiin. Perheen esikoinen Kaisla käy pyhäkoulua ja oppii, että Jumala heittää tuliseen järveen jokaisen uskomattoman. Uskonyhteisö rajaa ihmiset kahteen kastiin: uskovaisiin joille sanotaan "Jumalan terve" ja uskomattomiin, jotka joutuvat tuliseen järveen jolleivät tule yhteisön jäseneksi, tee parannusta synneistään ja ala elää normien ja arvojen mukaan. Pienen Kaisla-tytön ahdistus isojen kysymysten edessä riipaisee sydäntä. Kaisla rukoilee joka ilta erikseen jokaisen sukulaisen puolesta ja pyytää anteeksi Jumalalta jopa pieniä, inhimillisiä kiukuttelujaankin sillä hän ei halua joutua helvettiin. Rakastavasta lasten ystävästä ja Taivaan isästä on värittynyt Kaislan silmissä ankara tuomitsija joka ei pelasta jos ihminen ei itse suorita parannuksentekoa synneistään. Usko ei olekaan enää elämän kantava voima vaan omilla ansioillaan taivaspaikan saamista.

Rauhalan teos piti ainakin minut otteessaan loppuun saakka. Se käsittelee koskettavalla ja runollisella tavalla perhesuunnittelukysymystä, naisen ja miehen asemaa perheessä, uskonoppien kohtia ja sitä kun mieli lopulta murtuu. Apua haetaan niin uskovaisilta kuin ei-uskovaisilta psykologeiltakin, ja lopulta edessä on määrittelemättömän pituinen sairaalakeikka. Onneksi kirjan loppuratkaisu on onnellinen, mutta jäin kirjan luettuani miettimään kirjailijan olevan todella rohkea kirjoittaessaan kaunokirjallisen teoksen suljetun uskonyhteisön mustista ja pimeistä puolista. Raamattu on ohjenuora jota tulkitaan hyvinkin kirjaimellisesti ja seurakunnan vanhimmat tulevat nuhtelemaan uskonoppien kritisoinnista nimettömänä Internetissä. Kun oma lapsi kritisoi, lapsi pitää hyljätä. Minne katosi terve ote uskosta? 

Kirjan lukeminen sai minut miettimään omaa menneisyyttäni herätyskristillisyyden parissa ja siitä saikin hyvän aasinsillan tämänkertaiseen blogitekstiini. Kävin lapsena myös evankelis-luterilaisessa pyhäkoulussa, mutta minua kuljetettiin myös kokouksiin joissa pinnalla olivat lopunajat, Ilmestyskirjan ennustukset ja lähestyvä tuomio. Pienen tytön ymmärrys ei aina jaksanut riittää niin isojen kysymysten käsittelyyn. Lopulta elämääni alkoivat hallita painajaiset tempauksesta, Jeesuksen toisesta tulemuksesta ja siitä että muut otettiin, minut jätettiin. Uskosta tuli minulle suorittamista vaikka sen olisi pitänyt olla lapselle ja nuorelle turvallista uskoa Jumalaan ja siihen, että olen kelvollinen kiukkupäivineni ja rukouksineni, kipuineni ja särkyineni inhimillisenä ihmisenä. Helluntai- ja vapaaseurakuntiin on toki jokaisella vapaa pääsy, mutta koska ainakaan helluntailiike ei ollut vielä 90-luvulla organisoitunut kirkkokunnaksi, pastoreilla ei välttämättä ollut oikeanlaista teologista koulutusta ja sielunhoidollista ymmärrystä ihmisen inhimillisiin kipuihin. Siksi opetuksen taso saattoi vaihdella seurakuntien välillä rankastikin. Yliopistoteologian opiskelua pidettiin hapatuksena ja ainoa oikeanlainen tapa uskoa löytyi herätysliikkeiden sisältä. 

Lestadiolaisia, helluntailaisia, vapaakirkollisia ja erilaisten muidenkin seurakuntien jäseniä yhdistää yksi asia, ja se on vahva muukalaisuuden tunne maailmassa. Ihmiset jaotellaan uskoviin ja ei-uskoviin, ja vaikka esimerkiksi helluntailaisia ei kielletäkään olemasta ei-uskovien seurassa, näiden kanssa olemiseen liittyi aina voimakas tarve evankelioida. Saman tunnistan omissa vanhemmissani, etenkin isässäni. Oli aika, jolloin hän ei voinut olla tekemisissä ei-uskovaisten, edes omien sukulaistensa kanssa evankelioimatta näitä jatkuvasti. Minäkin opin siihen, että aina pitäisi olla kirkastuksena ja todistuksena Kristuksen työstä ja toiminnasta omassa elämässä. Enpä ihmettele kovinkaan suuresti koulukiusatuksi joutumistani, ja niinä hetkinä koin muukalaisuuden todella kipeänä sisimmässäni. En saanut oikein läheisiä ystäviä seurakunnasta mutta ei minulla sellaisia ollut juuri muuallakaan. Olin totaalinen outo lintu. Kasasin itselleni paineita olla oikeanlainen uskovainen, tunsin morkkista satunnaisesta kiroilustani ja ahdistuin viimeistään murrosiässä vastakkaisen sukupuolen alkaessa kiinnostaa. Yritin tukahduttaa ajatuksiani, halusinhan olla puhdas ja neitseellinen morsian.

Seurakunta-ajoistani jäi minulle paljon hyviäkin muistoja, erityisesti leirit ja nuortenillat olivat viikkojeni kohokohtia, sillä sain tavata muitakin omanikäisiäni uskovia. Erään seurakuntani nuortenillat olivat nuorekkaita, kuuntelimme valtavirran tyyliin tehtyä hengellistä musiikkia, musisoimme, rukoilimme ja pohdimme yhdessä erilaisia asioita ja saimme aikuisilta mallia elää täyttä elämää. Silti mieltäni jäivät myös kiusaamaan lopunaikojen ennustukset ja järjetön helvetinpelko. Kummankaan käteni sormet eivät edes riitä laskemaan sitä painajaisten määrää tempauksesta ja siitä, että minuun iskettiin väkisin pedon merkki perheeni ja ystävieni pitäessä hauskaa taivasten valtakunnassa. Uskonelämääni voisi kuvailla hyvin pitkälle omin voimin kilvoitteluksi. En osannut heittäytyä armon varaan ja uskoa kelpaavani vajavaisenakin. Lopulta en enää jaksanut. Sairastuin aivan liian nuorena naimisiinmenon jälkeen anoreksiaan, ja siinäpä sitä sitten mentiin. 

Murrosiän ja kapinavaiheen eläminen 23-vuotiaana oli vapauttavaa, mutta olisin voinut jättää useita asioita tekemättäkin. En kuitenkaan kadu mitään, sillä sain maistaa mitä on olla ei-muukalainen, samanlainen nuori aikuinen kuin kaikki ne ei-uskovaiset joita aikoinani karsastin. Opin myös ymmärtämään moraalia ja eettisiä periaatteita löytyvän myös niistä ah niin demonisoiduista maailman ihmisistä ja tajusin, ettei maailmallisen musiikin kuuntelukaan vie automaattisesti kadotukseen. Opin myös tuntemaan niitä, jotka olivat jättäneet kristinuskon ja kääntyneet jopa pilkkaamaan Pyhää Henkeä ja kääntäneet selkänsä kokonaan uskolle. Minullakin oli vaiheeni, jolloin haistatin keskisormi taivasta kohti Jumalalle, mutta lopulta ymmärsin ihmisen voivan lähteä uskosta mutta usko ei lähde ihmisestä. Opin olemaan armollisempi itselleni ja samalla Jumalan armo kirkastui minulle aivan uudella tavalla: minä riitän juuri tällaisena kuin olen, kaikkine vajavuuksineni ja virheineni koska on vain yksi joka on täysin synnitön.

Olisi hienoa jos suomalaiset kirjailijat käsittelisivät fiktiivisissä teoksissaan lisää uskonnollisten yhteisöjen tematiikkaa. Kaipaisin erityisesti romaania helluntailiikkeestä. Olisi kuitenkin tärkeää erottaa usko, Jumala ja Raamattu uskonyhteisöistä, sillä jokainen yhteisö rakentuu kaikin tavoin vajavaisista ihmisistä. Väärintekijät leimaavat helposti koko yhteisön pahaksi, mutta on kuitenkin ymmärrettävä uskon toimivan voimavarana. Jokaisella meillä on omat keinonsa käsitellä vaikeita asioita, ja jotkut vain saavat uskosta voimaa jaksaa eteenpäin. Jos jaksaisin ja uskaltaisin, kirjoittaisin itse sen kirjan. Koen olevani siihen hommaan kuitenkin liian huono, joten ehkäpä joku toinen tekee sen puolestani. 

Enää en koe olevani muukalainen maan päällä. Kyseenalaistamisen, myöhäisen murrosiän ja tasapainon löytämisen jälkeen olen myös löytänyt paikkani maailmassa ja ympärilleni ne ihmiset, joiden kanssa on hyvä olla. Uskokin on edelleen elämäni kantava voima siitäkin huolimatta, että kuuntelen ennen ah-niin-kauhistuttavaa hevimetallia, meikkaan ja juon joskus viiniäkin. Uskon kuitenkin olevani hyvä juuri tällaisena kuin olen, hyvine puolineni ja virheinenikin.