STILL ALIVE, STILL DREAMING

Viime aikojen teemana on ollut selkeästi vanhojen juttujentraumojen ja kriisien käsittely oman pään sisällä. Eräässä suljetussa ryhmässä on käyty paljon keskustelua masennuslääkkeiden hyödyistä ja haitoista lapsen menetyksen jälkeen, enkä voinut olla panematta merkille yhtä pientäsuurta seikkaa. Lähes jokaiselle lapsensa menettäneelle perheelle on tarjottu lääkkeiden kanssa kriisi- ja perheterapiaa, mutta jotain meni minun ja Peikkiksen kohdalla totaalisesti pieleen aikanaan. Sairaalapappi kävi juttelemassa heti menetyksen jälkeen, mutta siinä shokkitilassa aivot eivät olleet vastaanottavaisessa tilassa enkä muista keskustelusta jälkeenpäin juuri mitään. Jostain syystä HUS:n ja Espoon kaupungin välillä oli tapahtunut jokin suuremman luokan kommunikaatiokatkos eikä tieto Peikkiksen kuolemasta ollut koskaan mennyt perille neuvolaan saakka. Sieltä ei siis missään vaiheessa otettu minuun yhteyttä eikä tarjottu mitään apua. Edellisessä tekstissäni käsittelinkin jo SSRI-lääkitystä akuutin surun hoidossa. Joillekin se sopii, myönnettäköön, mutta elämän suurien menetysten keskelle pitäisi ehdottomasti tarjota myös keskusteluapua joka täydentäisi lääkehoitoa.

Koen tänäkin päivänä joutuneeni selviämään menetyksestäni aika lailla yksin. Vertaistukea toki oli tarjolla, mutta se ei koskaan korvaa ammattiapua. Lääkkeitä en halunnut syödä niiden ruokahalua lisäävän vaikutuksensa vuoksi. Lääkäri ei siis ottanut huomioon myöskään syömishäiriötaustaani. Kuinka ihminen voidaan jättää näin tyhjän päälle elämän suurimman surun kohdattua? En tiedä. En ymmärrä. En käsitä. Lisäksi surettaa se, että moni muu on saanut kaiken kaipaamansa avun, kun taas minun kohdallani on mokattu oikein big time. Tällaista on käänteisen lottovoittajan elämä. 

Nyt lähes neljä vuotta menetykseni jälkeen olen kuitenkin elossa. Sisimmässäni on haavoja, ja osa Peikkiksen menetyksestä tulleista haavoista tihkuttelee vieläkin. Silti olen jotakuinkin täysijärkinen ja elän elämääni eteenpäin vaikka hampaat irvessä vastatuuleen virtsaten. Ihmismieli on siitä käsittämätön, että se kyllä jaksaa ja prosessoi vaikeita asioita, vaikka akuuteimman surun keskellä tuntuisikin siltä, ettei siitä voi koskaan selvitä. Muistan miettineeni heti Peikkiksen menetyksen hetkellä, etten koskaan pääsisi lapseni kuolemasta ylitse. Mietin, etten koskaan voi enää olla onnellinen tai hymyillä ja ettei elämäni ole enää minkään arvoista, kun kohtuni ei edes osannut pitää pienokaistani turvassa.

Aika tekee kuitenkin tehtävänsä. Se parantaa haavoja vähän kerrallaan. En väitä ettenkö vieläkin kävisi tietyllä tavalla suruprosessia läpi, mutta olen silti saanut haalittua elämäni palasia kasaan vähän kerrallaan. Elämässäni on paljon uutta sisältöä, ja olen äärettömän kiitollinen ystävälleni R:lle joka nakitti minut merchandise-hommiin erään bändin keikalle. Sen jälkeen pääsin samanmoisiin hommiin uudelleenkin, ja olen tajunnut ajattelevani itseäni yhä enemmän naisena, hevarina ja hyvänä tyyppinä sen sijaan että identifioisin itseni pelkästään lapsensa menettäneeksi äidiksi. Olen toki sitäkin, mutta se on vain yksi osa minusta. Nykyään identifioin itseni yhä enemmän Annikseksi joka pitää raskaasta musiikista, nauttii saadessaan auttaa tyyppejä levy- ja paitamyyntihommissa, rakastaa kirjoittamista, heittää hyvää (tai vaihtoehtoisesti luokattoman huonoa) läppää ystäviensä kanssa ja joka nauttii kävelylenkkien tekemisestä ystäviensä kanssa. Olen Annis joka on kokenut elämässään kovia mutta silti selvinnyt vaikeuksista ja olen Annis, joka ei ole enää pelkästään äiti ilman lasta. 

Minulla on silti vielä yksi suuri unelma.
Nyt saa nauraa ihan vapaasti.
Haluaisin kirjoittaa kirjan, siis ihan oikean kirjan joka kustannetaan ja painetaan kirjakauppoihin myytäväksi. En haluaisi havitella kirjallani suurta voittoa, mutta haluaisin kertoa tarinani, minun ja Peikkiksen tarinan, kokonaan. Haluaisin kirjoittaa osittain fiktiivisen ja osittain omiin kokemuksiini perustuvan kirjan kuitenkin niin, että Peikkiksen tarina koskettaisi ihmisiä. Haluaisin kirjani tuovan toivoa ja lohtua niille, jotka ovat menettäneet läheisensä. Haluaisin kirjoittaa selviytymistarinan josta ei puuttuisi mustaa huumoriakaan. Haluaisin kirjoittaa sanoja jotka saisivat lukijan itkemään, nauramaan ja myötäelämään tarinaa. 

Hiotaanko kovimmassa paineessa kauneimmat timantit? Mene ja tiedä, mutta olen käsittämättömän onnellinen siitä, että olen tässä, elän ja hengitän ja minulla on vielä unelmia. Elämältäni ei kadonnutkaan merkitys Peikkiksen mukana. Peikkiksen menetys sen sijaan sai minut etsimään elämälleni muita merkityksiä, ja vähän kerrallaan ne merkitykset ovat löytyneet tai ovat löytymässä. I'm still alive and my dreams are still alive though. Eletään elämäämme nauttien siitä täysillä, sillä joskus sekin loppuu.