PARISUHTEELLISUUSTEORIOITA

Albert Einstein oli uraauurtava fyysikko joka kehitti suhteellisuusteorian. Siihen on olemassa oma kaavansa, ja se kuvaa painovoimaa. Koska en ole fyysikko eivätkä matemaattiset lahjani huimaa päätä, en kuitenkaan aio keskittyä tekstissäni siihen. Parisuhteellisuusteoriat ovat paljon mielenkiintoisempia. Niille ei ole olemassa mitään tarkasti laskettavissa olevaa kaavaa, mutta ainakin 90-luvulla suomalainen duo Neon 2 lauloi mannapuurosta, mansikoista ja oikeanlaisesta kemiasta. Olisivatpa parisuhteet, niiden kestäminen ja dynamiikka kiinni tuollaisesta, kemiasta, mannapuurosta ja mansikoista! Sitä paitsi mannapuuro on hyvää. 

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, mutta olen aina ihmetellyt miksi parisuhteen pitäisi olla oletusarvo? Miksei ihminen voisi viihtyä yksin parisuhteessa itsensä kanssa? Olen lähtöisin piireistä, joissa yleensä sen ensimmäisen vakavasti otettavan seurustelukumppanin kanssa mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Itsekin kuvittelin aikanaan avioliittoni kestävän ikuisesti, mutta toisin kävi. 21-vuotiaana nuorena morsiamena olin kovin nuori ja naiivi, ja nyt jälkeenpäin ajatellen olin aivan liian epäkypsä avioliiton kaltaiseen parisuhteen muotoon. En ollut juurikaan ehtinyt asua yksin ja miettiä kuka olen, mitä tahdon elämältä ja millaisessa parisuhteessa todella olisin onnellinen. Elämällä on tapana kasvattaa ja opettaa, ja vaikka avioliitosta lähteminen tekikin kipeää, se oli silti yksi elämäni parhaimmista päätöksistä.

Yleensä parisuhteisiin päädytään kun joku toinen ihminen vie jalat alta, ihastutaan ja rakastutaan. Ensihuuma tuppaa toimimaan liimana joka saa ihmiset sitoutumaan yksiavioisesti toisiinsa perheenperustamistarkoituksessa. Parisuhteeseen kuuluu kuitenkin kaksi erillistä olentoa joilla on yleensä ollut omaa elämää ja usein myös monia seurustelukumppanejakin ennen uutta kumppania. Mihin toisessa sitten ihastutaan ja rakastutaan? Yleensä ensimmäiseksi katsotaan ulkonäköä. Sen pitää miellyttää omaa silmää, mutta luonne on tärkein. Tutustumisen ja hynttyneiden yhteen lyömisen jälkeen sitoutuminen vasta alkaakin, ja toisesta ihmisestä alkaa paljastua paljon myös niitä vähemmän miellyttäviä piirteitä. Nyky-yhteiskunnassa narsismista puhutaan todella paljon, mutta eivät kaikki kusipäät ole automaattisesti narsisteja. Kiukkupäivät, paskapäivät ja ärsytyspäivät ovat osa elämää, ja ne tulee purettua useimmiten siihen lähimpänä olevaan ihmiseen. Olen kuitenkin usein miettinyt mikä on tärkeintä parisuhteessa. Onko se hyvä seksi, samalla aaltopituudella oleminen vai arjesta jotenkin päin luoviminen?

Keskustelin juuri eilen sosiaalisen median chatissa parhaan ystäväni kanssa parisuhteista ja niiden dynamiikasta. Ihmettelimme yhdessä, miten kukaan on pystynyt olemaan naimisissa vuosikymmeniä ja vieläpä onnellisesti. Ihmettelimme myös yhdessä sitä, miksi kummankaan meidän parisuhteet eivät ole kestäneet viittäkään vuotta. Voiko vikaa etsiä meistä, vai olemmeko vain valinneet itsellemme väärät kumppanit? En tiedä. Päädyimme kuitenkin yhdessä siihen lopputulokseen, että parisuhteen yksi koossapitävistä liimoista on kumppanin arvostaminen ja positiivisen palautteen antaminen. Ei kai kukaan jaksa olla parisuhteessa, jossa tuntee olonsa koko ajan epävarmaksi ja ei-arvostetuksi? Ei. Kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan parisuhteissaan henkistä väkivaltaa, jolla kumppani mitätöidään, saadaan hiljaiseksi ja vetäytyväksi ja epävarmaksi itsestään. Kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan kumppaniltaan, kuinka tämän pitäisi olla laihempi tai lihaksikkaampi ja kuinka tämä on niin ärsyttävä, että kumppani ihan varmasti kohta menee pettämään jos kumppani ei paranna tapojaan. Kenenkään ei koskaan ainakaan pitäisi joutua alistumaan kumppaninsa tahtoon täydellisesti menettäen samalla minuutensa ja kaiken, mikä on aikaisemmin ollut tärkeää. 

Tärkeintä parisuhteessa on ehdottomasti keskinäisen luottamuksen lisäksi kanssaihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen, pienet sanat ja teot joilla kumpikin kokee olevansa arvostettu ja rakastettu juuri sellaisena kuin on, ja ennen kaikkea tunne siitä että voi olla oma itsensä huononakin päivänä näyttäen tunteensa aidosti ja rehellisesti tulematta mitätöidyksi sillä tasolla. Ei kai kukaan haluaisi kuulla surressaan vaikkapa läheisensä sairautta puolisonsa suusta: "No kenen kissa nyt on kuollut? Älä hei viitti itkeä, mä en jaksa enää kuunnella tuollaista vinkunaa ja kitinää"? Veikkaisin ettei kukaan tahdo. Minä en ainakaan haluaisi. Sen sijaan toivoisin kumppanin ottavan syliin ja paijaavan kyyneleet pois poskilta haukkumisen ja lyttäämisen sijaan. Valitettavasti kaikki eivät aina päädy suhteisiin joissa saavat kokea olevansa emotionaalisesti turvassa. 

Parisuhde ei siis ole itseisarvo. 
Parisuhteen onnistumisen edellytyksen itseisarvo on kuitenkin terve narsismi: se, että rakastaa ja arvostaa itseään antamatta toisen ihmisen kävellä ylitseen. Jos rakas puoliso osoittautuu henkistä väkivaltaa harjoittavaksi paskiaiseksi, alkoholistiksi, narkkariksi tai muuten vain kusipääksi, on parempi lähteä kävelemään ja olla parisuhteessa itsensä kanssa. Ihmisellä on kaipuu toisen lähelle ja iholle, mutta yksin ollessa voi oppia vähän lisää itsestään ja elämästään, miettiä menneitä valintojaan ja olla hieman tarkempi seuraavan kumppaniehdokkaan kanssa. Sinkkuudessa ja parisuhteissa on kummassakin puolensa, ja vaikka tosielämä ei mitään "Sex and the City" -sarjaa olekaan, se voi silti olla antoisaa aikaa jonka voi käyttää itsensä tutkisteluun, matkusteluun, opiskeluun, työskentelyyn ja uusien ihmisten tapaamiseen. Parisuhteessa taas on tärkeintä että kumppanit ovat samoilla aaltopituuksila, heillä on samat prioriteetit elämässä ja kumpikin kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi, ei mitätöidyksi, lytätyksi ja murretuksi. 

Mikä sitten on parisuhteellisuusteorian kaava? 
Älkää hei minulta kysykö, en minä mikään matemaatikko ole, kunhan nyt ajatusoksensin pohdintojani tänne... Kiitos ja anteeksi. ;)