PLAN B IS ALWAYS A GOOD PLAN?

Vuosi 2014 on käynnistynyt aika normaalein mutta silti kohtalaisen vauhdikkain kuvioin. Vuoden 2013 lopussa toivoin meneillään olevasta vuodesta muodostuvan paljon paremman kuin viime vuodesta, mutta so far toiveeni näyttäisi menneen kankkulan kaivoon ainakin mitä tulee työpaikallani tapahtuviin uudistuksiin. Täytyy alkaa ihan tosissaan tehdä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, sillä röntgenhoitajakoulutuksen pääsykokeet menivät reisille syksyllä enkä päässyt opiskelemaan. Siitä hommasta ei siis tullut lasta eikä paskaa. Ihailen ihmisiä jotka ovat tienneet aina mitä haluavat elämältä, opiskelevat unelmiensa ammattiin päästen haluamaansa opiskelupaikkaan ensi yrittämällä ja valmistuvat säällisessä ajassa maistereiksi, sairaanhoitajiksi, lääkäreiksi, oikeustieteilijöiksi, toimittajiksi, fysioterapeuteiksi, opettajiksi, muusikoiksi... you name it.

Minussa on aina ollut vähän (ja vähän enemmänkin) taivaanrannanmaalarin vikaa. En jaksanut keskittyä teologian opintoihin, ja sittemmin sain seurakseni vielä oikein mukavan ahdistusoireyhtymän mitä tulee ihmismassoille esiintymiseen ja puhumiseen. Papiksi minusta ei siis olisi, ja opettajaksi en tahdo. Toimittajan työ ei tule kysymykseenkään johtuen nykyjournalismin tasosta Suomessa. Harva jaksaa enää toteuttaa todellista tutkivaa journalismia ja on sääli katsella Ilta-Paskan ja muiden keltaisten lehtien lööppejä ja uutisia, joiden kieliasukaan ei ole täydellinen. En väitä osaavani itsekään kirjoittaa täydellistä äidinkieltä, mutta ainakin yritän. Hoitoalan opinnot kaatuivat omaan mahdottomuuteensa, toisin sanoen perfektionismiini ja siihen, että potilaiden kohtalot tulivat liikaa ihon alle uniin saakka. Ei ollut hyvä tämä, ei ollenkaan. Pidin kyllä opinnoistani ja työstäni, mutta omaa henkistä jaksamista täytyy ajatella aina ensin. Olisin todennäköisesti polttanut itseni loppuun alle viidessä vuodessa valmistumisen jälkeen. 

Tällä hetkellä olen toisin sanoen hieman tyhjän päällä. Käyn kyllä töissä, mutta tulevaisuudesta ei ole hajuakaan. Joskus toivoisin vain valinneeni matemaattis-luonnontieteellisiä aineita lukiossa ja opiskelleeni pitkät oppimäärät matikasta, kemiasta ja fysiikasta, hakeneeni opiskelemaan itseni vaikkapa diplomi-insinööriksi ja valmistuneeni hyvässä ajassa hyväpalkkaiseen työhön. Elämä ei vain aina mene niin. Toisinaan koen huonommuudentunteita siitä, ettei minulla ole vieläkään ammattia vaikka täytänkin pian 29 vuotta. Yritän kuitenkin tolkuttaa itselleni olevani vielä nuori. Onneksi olen ehtinyt tehdä paljon töitä elämäni aikana... ja onhan elämässä muutakin kuin opinnot ja työ. 

Männäviikonloppuna olin eräässä musiikkitapahtumassa myymässä bändien levyjä ja oheistuotteita ja nautin hommasta. Oli mahtavaa kohdata uusia ihmisiä, käydä hyviä keskusteluja ja kuunnella sivukorvalla esiintyjiäkin! Pakko sanoa, että erityisesti Iiwanajulman levynjulkaisukeikka osui ja upposi kuulohermooni totaalisesti. Siinä on taas yksi bändi joka tekee hommaansa koko sydämestään, sielustaan ja mielestään, ja musiikki ja lyriikat ovat sopivan melankolisia ja passiivis-agressiivisia suomalaiseen mielenlaatuun uppoutuen. Levynjulkkarikeikka oli kuitenkin ennen kaikkea juhla elämälle. Vaikka elämä kasaisi jatkuvalla syötöllä paskaa niskaan, elämä on silti juhlan arvoinen. Eipä ihmetytä, miksi uuden levyn nimikin on "Hallelujah" eli "Ylistys Herralle". Moni kristitty voisi ehkä vetää herneet nokkaansa moisesta nimityksestä, mutta minun mielestäni se on varsin osuva eikä ollenkaan pilkkaavassa hengessä heitetty. 

Juhlan jälkeen koittaa kuitenkin aina arki. Myyntihommia oli kiva tehdä pitkästä aikaa, mutta tänään oli palattava takaisin sorvin ääreen. Maanantain kunniaksi tulikin uutisia organisaatioon ja työsopimusten uudistamiseen liittyen, ja tänään olenkin surffaillut ahkerasti mol.fi:ssä ja yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sivuilla. Eräs ystäväni sanoi näkevänsä minut ehdottomasti liperit kaulassa tulevaisuudessa, mutta tokkopa mikään seurakunta ottaisi saarnaamaan pappia, joka on vetänyt ennen jumalanpalveluksen alkua 10 milligrammaa Diapamia koska ihmisten eteen meneminen ja näille puhuminen ahdistaa niin kovasti? Lisäksi papin pitäisi osata laulaakin, enkä minä osaa järin hyvin tehdä sitäkään. Näin ollen ne haaveet on kuopattava. Uskonnonopettajan hommaa voisin kuvitella tekeväni ehkä lukiossa, mutta yläasteikäiset ovat sen verran karmivaa sakkia murrosikineen että ajatuskin riehuvasta teinilaumasta pelottaa. Hoitoala on poissuljettu vaihtoehto myöskin, mutta nyt olen selaillut eri yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmien nettisivuja. Vaihtoehto B sisältää siis pääsykoekirjan hankkimista ja hakua Helsingin, Tampereen ja Kuopion yliopistoihin sosiaalityön koulutusohjelmiin. Lisäksi aion hakea ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa. Saapa nähdä, mitä siitä tulee. 

Pidän ihmisistä mutta vihaan suuria väkijoukkoja ja niille esiintymistä. Voisikohan siis sosiaaliala olla minun heiniäni? Jaa-a, sen näyttänee vain aika. Tämä kevät vaatinee kovasti istumalihaksia ja rautaisia hermoja, jos meinaan päntätä pääsykokeisiin töiden ohessa. Eteenpäin on mentävä vain suomalaisen sisun sekä kahvin voimalla. Jälkimmäisen suhteen on vain toivottava, ettei refluksitautini äidy kovin pahaksi. Sosiaalityöntekijätkin voivat kuitenkin olla omalta osaltaan ehkäisemässä 10-luvun itsemurhia ja syrjäytymistä. Siitäpä päästäänkin oivaan Iiwanajulman kipaleeseen, jota tämä typerä blogipohja ei anna linkittää videona. Nauttikaa silti!

Plan B:t ovat ennenkin pelastaneet elämiä, joten miksei sellainen toimisi minunkin elämässäni? Aion kuitenkin muistaa myös nauttia elämästä, vaikka keväästä näyttäisikin näillä näkymin tulevan hyvin työ- ja opiskelupainotteinen. Ensi viikonlopusta on hyvä aloittaa, sillä aiomme juhlia myöhemmin illalla ihanan Mystralin kanssa syntymäpäiviämme etukäteen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

There was a time I hadn't work enough to do.