Olipa kerran syksy 2010.
Peikkiksen menetyksestä oli kulunut aikaa vain kolme kuukautta, ehkä hieman allekin, ja olin varannut ajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle päästäkseni juttelemaan perheneuvolaan menetyksestäni. Lähtötilanteessa en saanut Naistenklinikalta kenenkään yhteystietoja, neuvolasta ei soiteltu ja kyselty pärjäsinkö minä nyt, kun olinkin yhtäkkiä äiti ilman lasta eikä kukaan tuntunut ottavan tosissaan suruani. Olin surullinen, todella surullinen. Itkin päivät pääksytysten sohvalla lapseni, pienen kauniin vauvani menetystä ja kirosin omaa kroppaani ja elämääni, joka oli pettänyt minut raskaalla kädellä. Lopulta otin luurin kauniiseen käteen ja varasin ajan lääkärille, sillä exäni vihjaisi ei-niin-kovin-hienovaraisesti että jotain tarttis tehrä. Niinpä astelin lääkärin vastaanotolle sinä lokakuisena päivänä armon vuonna 2010 ja ajatusoksensin kaiken siihen menneessä tapahtuneen ulos. Mitä sanoi lääkäri? Lätkäisi BDI-testin eteeni ja sattuneista syistä pisteet olivat kohtuullisen korkeat, olinhan juuri menettänyt lapseni ja elin akuutin surureaktion jälkivaihetta, jolloin mieli oli syystäkin musta. Lääkäri katseli hetken aikaa tuloksiani, totesi: "Sinulla näyttää olevan vakava masennus" ja antoi mielialalääkereseptin. Minä meinasin romahtaa uudelleen. Olin mennyt lääkärille saadakseni jotain keskusteluapua tilanteeseeni, koska sairaalapapin pistäytymistä lukuun ottamatta sellaista ei ollut tarjottu neuvolan eikä perheneuvolan puolelta minulle. Sen sijaan koin että Peikkiksen jättämä suuri aukko sisimmässäni yritettiin paikata lääkkeillä jotka korjaisivat aivojeni välittäjäaineiden tasapainoa, eivät itse ongelmaa.
Tarvitseeko sanoa, että mielialalääkeresepti jäi homehtumaan hyllylle? En jaksanut enkä jaksa vieläkään ymmärtää sitä, että jotkut lääketieteen ammattilaiset eivät ymmärrä ollenkaan akuuttia ja ymmärrettävää surua. Totta kai suru voi pitkittyessään muuttua masennukseksi, mutta loppujen lopuksi kolme kuukautta oman lapsensa menetyksestä on kohtuullisen lyhyt aika. Siinä ajassa itse aikakaan ei ole ehtinyt parantaa haavoja, ja kun on menettänyt esikoisensa, ei ole edes muita lapsia joista olisi pakko huolehtia ja joiden vuoksi olisi pakko joskus hymyilläkin. Tuo aika, ensimmäinen puolivuotinen Peikkiksen menetyksen jälkeen on muistoissani vieläkin melkoista sumua, mutta joitakin väläyksiä muistan. Muistan nauraneeni mustalle huumorille jo ennen kuolleen vauvan synnytystä ja sen jälkeen. Muistan tavanneeni ihmisiä ja olleeni sosiaalisesti aktiivinen. Oli päiviä jolloin en jaksanut nousta edes sängystä, mutta oli myös parempia päiviä jolloin suru tuntui olevan hieman kauempana minusta, ottaneen etäisyyttä. Nyt, melkein 4 vuotta myöhemmin suru on edelleen sielussani mutta se on muuttanut muotoaan. Olen saanut niin kutsutusti otettua itseäni niskasta kiinni, sain töitä, maksan itse laskuni ja elän normaalia nuoren naisen elämää. Peikkis on edelleen ajatuksissani ja muistoissani, mutta miellän itseni yhä enemmän muuksikin kuin vain kuolleen lapsen äidiksi. Aika on tehnyt tehtävänsä, eikä siihen tarvittu yhtäkään mielialalääkettä.
Nyky-yhteiskunta on hyvin medikalisoitunut. Masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, persoonallisuushäiriöt, syömishäiriöt ja erilaiset psykoottistasoiset häiriöt ovat totta kai ihan oikeita, lääkittävissä olevia sairauksia siinä missä vaikka astma, allergiat, diabetes, nivelreuma ja syöpäkin, mutta mielen sairauksien diagnosointi on hieman haastavampaa. Astman diagnostiikka vaatii vain kahden viikon PEF-puhallukset keuhkoputkia avaavan lääkkeen voimin, mutta etenkin masennusta voi olla vaikea erottaa ihmisen inhimillisistä tunteista. Kun joku läheinen kuolee, tulee suru. Jos sureva ihminen tekisi masennustestin akuuttivaiheessa, pisteet voisivat olla vaikka kuinka korkeat hyvänsä. Näkevätkö lääkärit metsää puilta? Suru ei ole sama asia kuin masennus, kroonisesta masennuksesta puhumattakaan. Jos sureva ihminen saa korkeat pisteet BDI:stä, sellainen pitäisi ohjata saamaan keskusteluapua vaikkapa kriisipäivystyksestä eikä vain tunkea masennuslääkereseptiä kouraan. Valitettavasti nykyisen julkisen terveydenhuollon resurssit ovat kehnohkot, ja lääkkeiden tarjoaminen on helppo pikaratkaisu jokaiselle potilaalle. Siltä ainakin joskus tuntuu.
Toisaalta olen joskus miettinyt sitäkin, onko ihmisten toleranssi sietää elämän inhimillisiä vastoinkäymisiä heikentynyt? Pitääkö kaikki tunteet aina turruttaa jotenkin? Joidenkin ihmisten oli vaikea kestää minua heti Peikkiksen menetyksen jälkeen, sillä olin kovin itkuherkkä. "Unohda se jo", minulle sanottiin useamminkin kuin kerran. Pelkäävätkö ihmiset vähemmän iloisia tunteita? Ovatko kyyneleet ja suru pelottavia asioita? En tiedä. Olen aina ollut herkkä ihminen. Olen aina nauranut helposti mutta myös itkenyt helposti ja vähitellen olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Elämässä tapahtuu vastoinkäymisiä, enkä väitä olevani vahva kun olen jaksanut taivaltaa elämässä kiinni kaiken kokemani jälkeen. Minun on vain pakko jaksaa elää jollen tahdo itsekin päätyä hautaan. Vaikka elämä syöttääkin niskaan jatkuvasti jotain paskaa, se on kuitenkin elämisen arvoista iloineen, suruineen ja tasapaksuinekin päivineen.
Tässä minä olen, ihan ilman SSRI-lääkityksiä. Olen selvinnyt lapseni kuolemasta ja huomaan ajan sittenkin parantaneen haavoja. Niistä on jäänyt arpi sieluuni, mutta toisaalta olen oppinut ainakin sen, että jopa pahimpien pelkojensakin toteutumisesta voi selviytyä hengissä ja joten kuten tasapainoisena ihmisenä. Ihmiset, älkää pelätkö vastoinkäymisiä. Älkää pelätkö surua ja ahdistusta. Suuren surun, ahdistuksen ja itkun keskellä on myös tilaisuus hiljentyä, miettiä mitä haluaa elämältään ja rauhoittua kaiken juhlahumun ja arjen hektisyyden keskellä. Eivätkös ne kauneimmat timantitkin hiota suurimmassa paineessa? Olen itkenyt silmät päästäni kuluneiden vuosien aikana, mutta elämääni on mahtunut myös paljon iloa, naurua ja valoa. Olen vain huomannut kaikkien vastoinkäymisten kasvattaneen minua ihmisenä enemmän kuin niiden iloisten hetkien, koska suurimman ahdistuksen alhoissa on ollut pakko pysähtyä ja tutkistella itseään.
Tekstini tarkoitus ei ollut mollata nykylääketiedettä, mutta haluan vain kritisoida liian helposti ilman kunnon tutkimuksia määrättäviä mielialalääkityksiä. Inhimillinen suru ja vastoinkäymisten aiheuttamat ahdistukset eivät ole sama asia kuin mielen sairaudet, joita on erittäin tärkeää lääkitä jotta paraneminen pääsisi alkamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti