Olen harrastanut musiikkia niin kauan kuin muistan. Aluksi se tapahtui laulamalla itsekseen vanhempien suureksi kiusaksi, sittemmin seurakuntien lauluryhmissä rivijäsenenä, ala-asteella aloitin kitaransoiton mutta eihän näillä pikkunakeilla saa otelaudasta kunnon barrésointuja tai mitään muutakaan hienoa aikaan kuin fusku-G:n. Yläasteen kahdeksannella luokalla aloitin pianonsoiton pianotunneilla. Sitä ennen olin opetellut itsenäisesti vanhempieni ostamalla keyboardilla soinnut ja osasin soittaa jopa nuoteistakin jotain. Klassinen musiikki on haastava laji, voin kertoa. Kahlasimme pianonsoitonopettajani kanssa alkeiskurssin lukuvuodessa läpi, jonka jälkeen siirryin tekemään 1/3-tutkintoa. Apua, miten olen koskaan osannut soittaa mitään? Opin nopeasti, ja piano-openi oli sitä mieltä, että minusta voisi tulla jopa ammattilainen. Niinpä niin, aloitin kuitenkin soittamisen vasta 14-vuotiaana, kun monet muut pianistit olivat siihen mennessä ehtineet soittaa jo 10 vuotta ainakin.
Inspiroiduin kuitenkin vapaasäestyksestä.
Ei ollut kerta eikä ensimmäinen kun soittelin hengellisiä lauluja itsekseni ja lauloin mukana. Pakko sanoa, että säälin vanhempiani heidän jouduttuaan kuuntelemaan räpellystäni päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Säestin joskus seurakunnassakin, mutta se homma jäi mentyäni naimisiin ja tajuttuani, että löytyy niitä lahjakkaampiakin ihmisiä maailmasta. Laulaminenkin jotenkin vain jäi Otaniemen Kappelikuoron jälkeen. Onnistuin uskottelemaan itselleni, ettei minusta olisi, ainakaan kun en päässyt joskus musiikkilukioon. Soittelin avioliittonikin aikana sähköpianoa, mutta se tapahtui kuulokkeet korvilla exän ollessa poissa kotoa. En halunnut edes hänen kuulevan "musisointiani". Opiskelijajärjestön syys- ja kevätleireiltä on sen sijaan jäänyt mieleen hyviä, mahtavia tuokioita musisoinneista porukassa. Silloin ketään ei haitannut, jos joku sointu meni vähän harhaan, pääasia että kaikilla oli hyvä olla samassa porukassa. Ei sekään haitannut, jos joku ei osannut laulaa ihan nuotilleen, sillä "Teekkari laulaa mieluummin kuin hyvin". Ei, minä en ollut teekkari, mutta jostain kumman syystä ajauduin heidän kanssaan hengailemaan.
Nyttemmin olen tajunnut ettei hyvään muusikkouteen musiikkilukiota tarvita. Harmittaa sekin pikku seikka, että aloitin typeränä myöhästeininä (as in 24-vuotiaana) tupakoinnin, ja astmaan yhdistettynä se lievästi sanoen tekee hallaa äänelleni. Laulan kyllä edelleenkin, kunhan kukaan muu kuin avomieheni ei ole kuulemassa. Jos olemme lähdössä viihteelle, luukutamme Iron Maidenia ja Dioa, ja minä hoilaan mukana sydämeni kyllyydestä. Karvaisempi puoliskoni on uhannut ilmoittavansa allekirjoittaneen Idolsiin, johon totesin jotakuinkin näin: "Jos sä sen teet, MTV3:lla nähdään ehkä historian ensimmäinen Idols-pahoinpitely..." Jep, osaan laulaa mutten uskalla enää esiintyä ihmisille. Tiedän, siis oikeasti _tiedän_, että ääneni katoaisi kuin suolikaasu Saharaan joutuessani tuomariston eteen, ja päätyisin huikaisevan hyvän esityksen sijaan Idolsin "Top 10 noloimmat hetket" -klippien joukkoon.
Haaveilen silti bändistä.
Ei sen tarvitsisi edes menestyä, kunhan saisi jammailla ja kokeilla rajojaan hyvässä porukassa. Toinen puoliskoni soittaa bassoa, joten enää tarvittaisiin vain kitaristi, rumpali ja keyboardisti sekä toinen laulaja, ja kokoonpano olisi valmis. Olisi hienoa soitella rockabillya kuten Stray Catsia, heviä, vaikkapa Maidenia ja ja ja... unelmiahan saa aina olla. Olen kateellinen ystävilleni jotka soittavat bändeissä, laulavat niissä ja ovat huikaisevan hyviä siinä. Jossain vaiheessa elämää on vain pakko luopua turhista suuruuskuvitelmista ja myöntää olevansa suurimmassa osassa asioista pelkkä mitätön keskinkertaisuus. Ei tästä tytöstä ole ikinä rokkistaraksi, mutta onneksi haaveilua ei ole koskaan kielletty. Unelmissani seilaankin suurille estradeille, joilla ääneni ei katoa, joilla uskallan olla hyvä ja kuuma, joilla ääneni lähtee lentoon kirkkaampana kuin mikään koskaan ja joilla on vain musiikki, ääni ja minä.
Onneksi ei kuitenkaan tarvitse olla hyvä musiikissa rakastaakseen musiikkia. En tiedä mitään parempaa kuin iskeä kuulokkeet korviin, vääntää musiikin volyymi täysille ja lähteä kävelylle. Musiikista saa myös inspiraatiota kirjoittamiseen, ja yleensä kirjoitankin musiikin soidessa. Tällä hetkellä soundtrackina tosin toimii vain television ääni ja seitsemän uutisten tunnusmusiikki, mutta inspiroivimpia bändejä luovaan touhuun ovat muun muassa Nightwish, Iconcrash, V for Violence, Cold Cold Ground, Metallica, System of a Down ja vaikkapa Stray Cats. Muiden tekemä musiikki pistää oman mielikuvituksen lentoon ja irrottaa arjesta niin, että teksti lähtee nousuun ihan uudella tavalla. Harmi, etten voi hyödyntää tätä hommaa työssäni. Kuuntelen kyllä silloinkin kuulokkeista ääniä, mutta se on yleensä lääkärin selostusta potilaasta ja tämän asioista.
Musiikin rakastajan (RASKAAN musiikin rakastajan) joulu koittaakin yleensä kesällä, kun Tuska-festivaalit pärähtävät pääkaupunkiseudulla käyntiin täysillä. Viime kesänä sai nauttia muun muassa King Diamondin, Soilworkin, Nightwishin ja Testamentin loistokkaista vedosta. Vaikka kyseisellä festivaalilla uupuukin totaalisesti, sieltä saa jotenkin kummasti voimaa jaksaa arkeakin. Olemme usein vitsailleet mieheni kanssa, että talvi-Tuska olisi aika mahtava juttu. Musiikki raikaa, viini virtaa ja kaikki rakastavat toisiaan vaikkeivät saman alalajin musiikista pitäisikään. Jotkut esimerkiksi väittävät Amaranthen olleen täysi paska tässä männäkesänä. Pitäköön mielipiteensä, minä olen toista mieltä.
Ei kai koskaan voi olla liian vanha alkaakseen harrastaa musiikkia soittamalla tai laulamalla, jos sen tekee omaksi ilokseen?
(Ja tiedättekö, tämä hullu miettii viulun ostamista ja viulutunneille marssimista. Shoot me, please! Tiedän että
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti