Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen kuin olen? Mitkä asiat ovat muokanneet minua?
Ihminen syntyy aika avuttomana rääpäleenä maailmaan, mutta perusluonne ja temperamentti ovat meissä jokaisessa valmiina. Sen jälkeen on aika paljon kasvatuksesta ja ympäristötekijöistä kiinni, miten ne ominaisuudet lähtevät kehittymään. Ihminen on aina osiensa summa. Meitä on erilaisia, mutta jokainen meistä on yhtä arvokas. Voi kun sen muistaisikin aina!
Olen tuntenut aika useinlähes koko elämäni ajan häpeää siitä millainen olen ja miettinyt millainen minun pitäisi olla. Lapsena olin luova, villi ja rakastin laulamista, piirtämistä ja tanssimista. Keksimme usein serkkuni kanssa koreografioita muun muassa Hanna Ekolan "Vieläkö on villihevosia?" kappaleeseen ja esitimme niitä kesämökillä vanhemmillemme sekä muille sukulaisille, joita paikalla sattui olemaan. Harmikseni isäni oli hommannut videokameran ja kuvasi tuon suurempaakin suuremman myötähäpeän VHS-videolle, joka on kai vieläkin tallella. Opin lukemaan jo ennen kouluun menoa, ja sittemmin minusta tuli lukutoukka. Ei liene yllätys kenellekään, että opin puhumaan ennen kuin kävelemään ja että kirjoittamisen jalo taitokin iskostui minuun aika nopeasti ensimmäisen luokan aikana. Yhdyssanat tuli opittua nopeahkosti, ja haaveilinkin kirjailijan urasta. Okei, myönnettäköön että haaveilen siitä vieläkin.
Ala-asteaikana vanhempani tulivat uskoon ja eksyin seurakuntakuvioihin. Niin minäkin tulin uskoon, ja olin siitä saakka aikamoinen outo lintu kouluaikana. Eipä kai ihmekään että jouduin koulukiusatuksi, sillä taattuun avoimeen tapaani muistin kyllä kertoa koulukavereilleni vakaumuksestani. Voitte kuvitella, ettei yläasteaika ollut erityisempää herkkua, en nimittäin kuunnellut juurikaan samanlaista musiikkia kuin muut, hevimusiikki oli saneltu saatanasta olevaksi ja vietin viikonloppuni yläasteikäisenä erään paikallisen helluntaiseurakunnan varhaisnuorten kerhossa. Onneksi minulla oli edes sellainen yhteisö. Koska en tullut toimeen omanikäisteni kanssa, vietin enemmän aikaa vanhempien ihmisten seurassa. Siksi minusta kai tuli aika varhaiskypsä tyyppi. Seurakuntayhteys oli ja pysyi, ja lukioon siirryttyäni elämästäni tuli huomattavasti helpompaa. Sain kavereita, ja vaikken ollut suosittu sielläkään, en kuitenkaan ollut se outo lintu, jota muiden oli pakko nokkia jos eivät muuta keksineet. Sain olla aika lailla omissa oloissani omissa kaveripiireissäni. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen eksyin erääseen kristilliseen opiskelijajärjestöön, jossa tapasin tulevan, nykyisin ex-aviomieheni.
Olin aina kuvitellut avioliiton olevan ikuinen. Kukapa olettaisi, että kun menee naimisiin 21-vuotiaana täysin kakarana, se liitto kestäisi? Niinpä, ei kukaan. Sairastuin 23-vuotiaana kätilöopiskelijana anoreksiaan, revin itseni irti avioliitostani ja paraneminen alkoi. Vietin noihin aikoihin aika railakastakin sinkkuelämää ja alkoholia tuli nappailtua useampanakin viikonloppuna, kun se oli ollut siihen saakka kielletty hedelmä. Oma tupa ja oma lupa toivat kuitenkin tiettyjä vapauksia elämääni, kun kukaan ei ollut kyttäämässä tekemisiäni ja menemisiäni. Oman asunnon saaminen ja kykeneminen maksamaan itse oma vuokransa ja omat menonsa kasvattivat minua ihmisenä. Olin alkanut kuunnella myös lukion jälkeen raskaampaa musiikkia, ja vähitellen minusta tuli hevari. Pidän vieläkin erilaisista musiikkityyleistä, mutta pakko myöntää että raskaammat riffit ja örinä ovat silti lähimpänä sydäntäni vieläkin. Kun ihmisestä tulee kerran hevari, se on aina hevari? Niin kai.
Aloin myös ottaa itselleni lävistyksiä. Ensimmäisen lävistykseni oli korvan rustolävistys, pian seurasi napalävistys jota seurasi industrial vasempaan korvaan, nännilävistys, kulmalävistys... haaveilen myös tatuoinnista. Olen siis toteuttanut jotakuinkin kaikki aikoinaan kielletyt asiat, ja vanhempani ovat kauhistelleet ainakin viimeisintä tempaustani, kulmakorua. "Mikä sulla tossa on?", äitini naukaisi kun kävin heillä kylässä tässä jokunen kuukausi sitten juuri lävistettynä. "No se on kulmalävistys", vastasin. "Pittääkö sitä tuommosia ottaa, eikö sitä voisi olla ihan luonnollinen vain?" Voi äiti-kulta, voisinhan minä luonnollinenkin olla, muttakuntykkäänlävistyksistä! Tykkään myös pitää tukkani mustana. Pukeutumistyylini onkin sitten aika tavanomainen, vaikka se pitääkin sisällään väriskaalan suhteen lähinnä mustaa. Ei taida yllättää ketään.
Avioero ja syömishäiriön läpi käyminen eivät ole ainoita asioita jotka ovat muokanneet minua. Kohtukuolema kasvatti minua kertaheitolla henkisesti ainakin 10 vuotta lisää, eikä äidin syöpäkään ole kieltämättä mitään herkkua. Haluan kuitenkin uskoa parempaan huomiseen, vaikka tiedänkin ison S:n olevan arvaamaton sairaus. Kohtukuolema taas on tapahtunut, ja huomaan nykyisin ettei se tunnu enää joka päivä kovin pahalta, eikä sitä ajattele kovin aktiivisesti ainakaan ihan joka päivä. Uusi raskauskin olisi joskus toiveissa, mutta saapa nyt nähdä. Tällä hetkellä keskityn "luomaan uraa" tekstinkäsittelijänä lääkärien saneluja purkaen ja kirjoittaen ranteeni kuolioon joka päivä töissä.
Voisi sanoa, että minusta on vähitellen tullut minä, mutta koulukiusaaminen jätti minuun sen verran jälkiä, etten uskalla enää laulaa julkisesti, pianonsoittoharrastus on kuollut ja kuopattu, ja omien tekstien esittelykin on vaikeaa (paitsi Internetissä "anonyymisti"). Onneksi sentään avioeron jälkeinen villi sinkkuelämä on historiaa, alkoholia ei kulu enää joka viikonloppu samaan tahtiin kuin silloin aikanaan, olen löytänyt oman ihanan ystäväpiirini ja löytänyt vierelleni mahtavan kumppanin, jonka kanssa on hyvä olla. Persoonani kehittyy varmasti koko ajan, mutta nyt taidan elää ehkä elämäni seesteisintä vaihetta: on työ, parisuhde, koti ja sen sellaista, ja tiedän mitä haluan elämältäni ja mitä en. Se on hyvä se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti