BLOGIHILJAISUUS, KORJAUS KÄYNNISSÄ

Blogissa on ollut tahaton tauko, koska sen kirjoittaja on niin kutsutusti hommannut elämän, tai ainakin kuvittelee hommanneensa. Blogin pitäjä lupaa kuitenkin pyhästi kirjoitella jotain p*skaa taas joskus parin kuukauden-vuoden kuluttua jos jotain aivopieruja sattuisikin tulemaan mieleen.

Seuraavaa blogipäivitystä odotellessa voitte vaikka ihailla sitä, kuinka nätisti Jukka Rasila saa lusikan nenäänsä (tai tekee joitain muita hassunhauskoja temppuja) ja kuunnella samalla kaunista musiikkia.

Video: Studio Julmahuvi, YLE

MURMELIPÄIVIÄ JA PÄIVIÄ ILMAN MURMELEITA

Joko äidin kuolemasta on yli 4 kuukautta aikaa? 
Joko Peikkiksen kuolemasta on jo 4,5 vuotta aikaa?
Minne tämä aika katoaa?

Tiedättekö sen tunteen kun kaikki muut sikiävät, valmistuvat, saavat uuden työpaikan, ostavat uuden kodin ja tuntuvat menevän omassa elämässä eteenpäin? Sen sijaan tuntuu kuin itse steppailisi paikoillaan eikä elämä etene ollenkaan. Rutiinit toistuvat samanlaisina päivästä toiseen ilman että saisi edes mahdollisuutta ilmoittaa pomolle äitiyslomasta tai muusta vastaavasta. Joskus tuntuu kuin elämä olisi silkkaa Murmelipäivää: herätyskello soi, napsautan kahvinkeittimen päälle, ryömin suihkuun tai pikkupesuille ja -pisuille, meikkaan jos jaksan, juon kahvia, syön aamupalaa, juon vähän lisää kahvia, hengailen hetken koneella, tajuan että pitää lähteä bussille, hyppään bussiin, junaan, metroon ja saavun töihin, napsautan kahvinkeittimen päälle... tajusitte varmaankin mitä tarkoitan. Mikään ei muutu, ainoastaan rypyt naamassa lisääntyvät. Onhan elämä muuttunut tietysti sen verran että äitini ei ole enää tässä maallisessa kodissa, mutta olen edelleenkin äiti ilman lasta. Nyt olen vain myös lapsi ilman äitiä. Murmelipäivä jatkuu jatkumistaan...

...eikä se kuitenkaan jatku, eivät ne päivät ihan niin samanlaisia ole. Paljonkin on muuttunut ja suuria muutoksia on jatkossakin luvassa. Uudet työtehtävät ovat alkaneet ja niiden myötä olen alkanut harkita aivan uusille urille hakeutumista. Pomoni ja coachini kannustaa hakeutumaan tiettyyn koulutusohjelmaan, olen innostunut asioista joista en olisi koskaan voinut edes kuvitella innostuvani (tradenomi, häh, mitä muka sellaisella tutkinnolla tekisi?) ja tajunnut etten ihan oikeasti ole niin tyhmä kuin olen aina kuvitellut vaan olen ruoskinut itseäni syyttä suotta ja tuntenut itseni huonommaksi kuin muut.

Yleensä karsastan kliseitä, mutta nyt voin allekirjoittaa lauseen "What doesn't kill you makes you stronger". En tunne itseäni aina vahvaksi ja urhoolliseksi, on päiviä kun sinnittelen töissä itku kurkussa koska äiti- tai Peikkisikävä tai jopa molemmat iskevät, raahaudun kotiin ja hautaudun sängylle vollottamaan kuin pieni lapsi. Ikävä ja suru ovat juuri sellaisia, mutta nekin ovat muuttaneet muotoaan. On kuitenkin myös päiviä kun tunnen olevani tehopakkaus töissä, oppivani koko ajan uutta ja kaupan päälle tunnen oloni vielä hyväksi vaimokkeeksikin. Sellaiset päivät erottuvat joskus toistuvien murmelipäivien joukosta ja syystäkin.

Joskus kuitenkin tarvitaan murmelipäiviä. Elämän rutiinit pitävät yllä turvaverkostoa: on työ, syy herätä aamuisin ja mielekästä tekemistä päiväksi. On myös aika levätä ja sulatella kaikkea päivän aikana tekemäänsä ja oppimaansa. Asioiden jatkuvuuden ei kuitenkaan pidä tuudittaa liialliseen turvallisuudentunteeseen. Mitä vain voi tapahtua koska vain, joten elämästä kannattaa ottaa kaikki irti kun vielä voi.

Oikeastaan olen aikatodella kiitollinen juuri nyt elämästä, työstä ja kaikesta. Voisin jopa kuvailla oloani onnelliseksi. Elämä on ottanut minulta paljon, pettänyt kerran julmimmalla mahdollisella tavalla ja vienyt pohjan kaikelta, mutta vastapainoksi olen myös saanut paljon.

Osaisinko edes olla onnellinen ja kiitollinen, jos en olisi ensin joutunut pulikoimaan syvissä vesissä? Hyvä kysymys, sillä en tiedä. Kukaan ei ole koskaan antanut minun kokea sellaista vaihtoehtoa, mutta minä haluan olla onnellinen ja kiitollinen niillä pelikorteilla jotka minulle on annettu. Katkeruus ei ainakaan auta mitään.

Ja kas, tänäänhän on jo perjantai ja bussiinkin pitää kohta ehtiä. Tästä taitaa tulla Murmelipäivä, eikä se haittaa ollenkaan.

(Termi "Murmelipäivä" on revitty tietenkin leffasta "Päiväni Murmelina, jos joku ei vielä tajunnut.)

ONE OF US IS GONE BUT LIFE STILL GOES ON

"Jos sun olis pakko sairastua johonkin syöpään, niin minkä syövän haluaisit?", kysyin lähimmältä työkaveriltani eilen lounaalla. Päädyimme johonkin helposti hoidettavaan ja 99,9%:n varmasti parannettavissa olevaan tapaukseen. Toisaalta mietimme, että olisi myös aika ihanaa elää täyttä elämää ja saada diagnoosi syövästä, joka on edennyt niin pitkälle että elinaika voitaisiin mitata vain päivissä tai korkeintaan viikoissa. Parastahan tietysti olisi saada massiivinen infarkti ja kuolla sekunnin sadasosassa tuntematta pitkään kipuja ja kärsimyksiä. 

Keskustelumme ovat kummunneet läheisten ihmisten sairauksista, äitini menetyksestä ja taas yhdestä tuntemamme ihmisen menetyksestä. Yleisesti ottaen minut ja M tunnetaan työpaikalla hillitsemättömistä naurunpurskahduksistamme, hihityshysterioistamme ja siitä, että pomotkin joutuvat imemään hymyä sisään meidät nähdessään. Olemme tunnetusti se iloinen nurkka joka kohentaa työilmapiiriä ja joilla on kiireestä ja stressistä huolimatta aina hauskaa keskenään, mutta osaamme me vakavoituakin. Eilinen lounaskeskustelumme kääntyi lopulta lapsen menetykseen, ja tulimme siihen tulokseen ettei edes pahimman vihamiehen pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.

Näiden keskustelujen, omien menetysteni ja lähellä sattuneiden surullisten tapahtumien pohjalta aloin miettiä, että kaikilla meillä on omat naamiomme. Työelämässä yleisesti ottaen käyttäydymme ammatillisesti, keskitymme töihimme tai emme ainakaan näytä kaikkia kipukohtia ja haavoja joita sisimmässämme ehkä on. Työkaverit ovat juuri niitä joiden kanssa vietetään suurin osa päivästä, mutta kuinka hyvin oikeastaan koskaan opimme tuntemaan heitä? Minäkin olen yleisesti ottaen töissä se, joka tekee työnsä ja on nauravainen ja pirteä, ja siksi yhdellekin työkaverille tuli suurena yllätyksenä se, että olen menettänyt oman äitini suhteellisen lyhyen ajan kuluessa. Vielä vähempi osa työkavereistani tietää, että olen menettänyt reilu neljä vuotta sitten oman lapseni kuukausi ennen laskettua aikaa, eikä kukaan tiedä tahattomasta lapsettomuudestani. Firman johtokuntakin nimesi minut ja lähimmät työkaverini "Iloiseksi nurkaksi". Voi kunpa he tietäisivät... tai ei heidän oikeastaan tarvitse tietää. Pääasia kai on se, että toisin kuin neljä vuotta sitten, nyt olen täysin työkykyinen. Äidin kuoltua otin vain yhden päivän sairaslomaa ja senkin unettomuuden vuoksi. Halusin mieluummin mennä töihin saamaan muuta ajateltavaa sen sijaan, että olisin käpertynyt sängylle sikiöasentoon huutamaan ja itkemään ikävääni ja tuskaani.

Töihin palaaminen kannatti myös siksi, että tänä syksynä olen saanut mahdollisuuden kehittyä työssäni ja edetä urallani. Teen tekstinkäsittelijän töiden lisäksi muitakin hommia, ja olen todella kiitollinen saamastani mahdollisuudesta, sillä ei ole itsestään selvää että se nakki olisi napsahtanut minun kohdalleni, meillä kun on paljon osaavia ja päteviä ihmisiä, ahkeriakin vielä, töissä. Minä otin kuitenkin heitetyn haasteen vastaan ja nyt totuttelen uusiin haasteisiin vanhojen lisäksi. Tulevaisuudensuunnitelmanikin ovat selkeytymässä vähitellen ja äidin menetyksestä huolimatta olen elämääni tyytyväinen. Toki tänäkin aamuna tippa tuli linssiin muistellessani rakasta äitiäni, mutta suru ei ole yhtä musertavaa kuin pienen Peikkiksen menetyksen jälkeen. Ehkä se johtuu siitäkin, että äitini sai elää pitkän ja hyvän elämän, mutta Peikkikseni ei saanut huutaa edes ensimmäistä rääkäisyään. Kumma kyllä, olen kuitenkin oppinut elämään myös äitinä ilman lasta.

Töiden lisäksi elämään on mahtunut myös keikkoja. Kävimme muun muassa viime viikonloppuna kuuntelemassa ja katselemassa The Circuksessa Insomniumia ja Arch Enemya, ja joulukuussa tiedossa olisi Cold Cold Groundin jäähyväiskeikka. CCG:n lopettamisuutinen ei jotenkin tullut minulle yllätyksenä, sillä bändistä ei ole kuulunut melkein vuoteen mitään. Ajattelin jo pitkään, että onkohan into jo kadonnut? Kun sitten uutinen julkaistiin, tuli hetkeksi haikea olo, mutta aion osallistua jäähyväiskeikalle ja bändin hautajaisiin, sillä kyseinen pumppu ansaitsee kunnon bileet ennen eri teille jatkamista. Kuka tietää, vaikka bändiläiset keksisivät tilalle jotain muuta, mutta kaikelle on aikansa.

CCG:n lopettaminen tuntuu minullekin symboliselta. Juuri heidän biisiään "Things Fall Apart" kuunnellen olen vuodattanut kyyneleitä äidin sairauden ja kuoleman keskellä ja kun erosimme mieheni kanssa keväällä. Nyt asiat ovat toisin. Olen onnellinen, äiti sai rauhallisen lähdön ja elämässäni puhaltavat uudet tuulet. Kun pojat (tai äijät?) lähtevät eri suuntiin, tunnen myös oman elämäni saapuneen taitekohtaan, sellaiseen aikaan jossa kaikki on paremmin. Muutokset tuntuvat joskus pelottavilta, mutta niistä voi seurata paljon hyvääkin.

Onneksi kuitenkin tiedossa on paljon hyviäkin uutisia bändirintamalta. V for Violence keikkailee ja viilailee uutta levyään, ja heidän keikoilleen aion osallistua jatkossakin. On jännä kuulla, millaista materiaalia uudelle levylle mahtaakaan tulla!

Syksy on siis synkeää aikaa, muttei se haittaa jos sisälleen imee valoa asioista, jotka voimaannuttavat. Se voi olla jollekin kuntoilua, toiselle ruoanlaitosta nauttimista ja meille hevisynkiöille musiikin kuuntelua ja keikoilla käymistä. Ennen äidin kuolemaa mietin, miten jaksaisin enää jatkaa eteenpäin, mutta tässähän minä olen ja voin jopa suhteellisen hyvin, ja se on hieno asia. Yksi on perheestämme poissa, mutta muiden elämä jatkuu. 

Ihanaa syksyä kaikille lukijoillekin!

VIIMEISELLÄ RANNALLA

Tuntuu uskomattomalta että äidin syöpädiagnoosin saamisesta on kulunut vain alle 1,5 vuotta ja nyt äidin maalliset jäännökset on laskettu siskoni jäännösten viereen hautausmaalle eräällä itäsuomalaisella paikkakunnalla.

Muistan sen päivän kuin eilisen kun äiti kertoi kainalostaan löytyneestä kyhmystä ja koetti rauhoitella minua sanomalla: "Ei se varmasti ole yhtään mitään". Olihan se sitten syöpä, triplanegatiivinen rintasyöpä ilman primäärikasvainta. Taistelu aloitettiin doketakselilla ja sen jälkeen jokainen kontrolli ja kuvausten tulosten odotteleminen oli täynnä pelkoa, toivoa ja epätoivoa. Ensin hoidolle tuntui tulevan vastetta, mutta tämän vuoden keväällä alkoi totaalinen alamäki. Äidin syöpä ei reagoinut enää solunsalpaajahoitoihin, ei sädehoitoon eikä edes vihoviimeiseen oljenkorteen, Xeloda-hoitoon. Xeloda ei ole varsinainen sytostaatti mutta sen koostumus muuttuu elimistössä pahanlaatuisia soluja tuhoavaksi. Sekään ei auttanut.

Menin äidin mukaan Syöpätautien klinikan sytostaattipoliklinikan vastaanotolle tiistaina 20.5. Järkytyin nähdessäni äidin ylävartalo paljaana lääkärin tutkimuspöydällä: inhottava, kavala syöpä oli kasvanut jopa iholle tehden jättimäisiä, punaisia, verta vuotavia ja kipeitä ihometastaaseja. Lääkäri tutki äidin huolellisesti ja sanoi lopulta, ettei parantavia hoitoja kannata enää jatkaa. Niin äiti siirrettiin palliatiivisen eli oireita lievittävän hoidon piiriin. Sekin hoito muuttui aika pian saattohoidoksi.

Helatorstaina menin silloisen exäni kanssa katsomaan äitiäni, koska isä oli lähtenyt Itä-Suomeen sukuloimaan. Äiti oli kauttaaltaan turvoksissa, hänen henkeään ahdisti ja kotona pärjääminen oli täpärällä. Saimme äidin neuvoteltua lähisairaalan terveyskeskusvuodeosastolle ja aavistin, ettei hän eläisi enää kauan. Äiti ei päässyt siltä reissulta enää edes kotilomalle vaan hänet siirrettiin saattohoito-osastolle yhden hengen huoneeseen. Oli hirveää seurata hänen yleistilansa heikkenemistä hetki hetkeltä. Tunsin olevani ihan kauhean yksin pelkoni ja suruni kanssa. Äidin kivut ja huonokuntoisuus ahdistivat ja tuntui etten voi tehdä mitään hänen oloaan helpottaakseni. 

Onneksi saimme halattua monesti ja sanottua rakastavamme toisiamme.

Menin vielä päivää ennen äidin kuolemaa katsomaan tätä entisen exäni ja tämän tyttären kanssa, ja jo silloin äiti alkoi olla kuin toisissa maailmoissa. Hänen puheestaan ei oikein saanut selvää eikä hän oikein tuntunut käsittävän minun olevan paikalla. Tuntui kauhealta kun oma äiti, jonka syliin olin usein juossut itkien tai nauraen ei oikein ollut enää tässä maailmassa. Yritin pidätellä koko ajan itkuani, mutta jossain vaiheessa oli vain pakko lähteä puolijuoksua vessaan itkemään. Minun äitini oli kuolemassa, ihan oikeasti kuolemassa. Siitä ei mennyt aikaakaan kun puhelimeni soi seuraavana päivänä ja äidin kerrottiin menneen tajuttomaksi. Pian hän olikin henkäissyt viimeisen henkäyksensä isäni pitäessä häntä kädestä kiinni, ja niin meitä jäi jäljelle vain me kaksi, isä ja minä. 

Äidin kuolemasta on nyt kulunut pari päivää reilu 2 kuukautta, mutta vieläkin mieleeni pälkähtää ajatus äidille soittamisesta. Elämässäni on tapahtunut niin hurjan paljon kaikkea, että haluaisin mennä käymään tai soittaa äidille ja kertoa mitä elämässäni on tapahtunut. Haluaisin halata ja kertoa kuinka paljon rakastankaan. Enhän minä enää voi, sillä äitini ei ole enää täällä.

Äitini kuolemasta seurasi kuitenkin jotain hyvääkin, sillä sinkkukesäni katkesi kuin kananlento konsanaan. Käytyämme katsomassa äitiäni päivää ennen tämän kuolemaa exäni oli alkanut ajatella asioita ja meidän suhdettamme, ja muutaman viikon päästä tästä (ja suolitukosepisodistani) palasimme jälleen yhteen. Se vaati paljon kyyneleitä, asioiden anteeksipyytämistä ja -antamista ja puhumista, puhumista ja puhumista, mutta se kannatti. Vaikka minulla ei ole enää äitiä, minulla on kuitenkin isä ja miesystävä jotka ovat ihan oikeasti kanssani tuli mitä hyvänsä vastaan.

Itse asiassa palasimme yhteen sen verran railakkaasti, että näillä näkymin vietämme häitämmekin ensi keväänä. 

Vaikka äitini joutuikin viimeiselle rannalle ja sen yli, me muut jäimme tänne jatkamaan elämäämme. Jokaisen elämä päättyy joskus, mutta sitä odotellessa täytyy elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen.

Surusta ja ikävästä huolimatta voin nyt sanoa olevani onnellinen, kaikesta huolimatta. Toivon myös että isäkin löytäisi jossain vaiheessa naisen jonka kanssa haluaisi jakaa loppuelämänsä, sillä ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Sen aika ei ehkä kuitenkaan ole ihan vielä, olisivathan isäni ja äitini juhlineet ensi vuonna 40 vuoden mittaista yhteistä taivaltaan. 

Meidänkin viimeinen rantamme tulee joskus eteen, mutta ei ehkä ihan vielä.

TUSKASTA TUSKAAN

Vuoden odotetuin tapahtuma, Tuska-festivaalit Suvilahdessa tuli taas nähtyä ja röydättyä oikein huolella. Moshasimme ja jammasimme porukalla muun muassa Children of Bodomin, Dimmu Borgirin, Anthraxin, Metal Churchin ja Satyriconin keikoilla, aurinkoa riitti ainakin perjantaina ja lauantaina ja juomaa kului. Eksyimme myös perjantaina jatkoklubille kuuntelemaan Amorphista, ja koska selvittelin välejäni erään herrashenkilön kanssa, missasimme puolet keikasta sen vuoksi. Ei haittaa kuitenkaan mitään, sillä kokonaisuudessaan (sunnuntain kaatosadekeliä lukuun ottamatta) viikonloppu oli yksi elämäni parhaista. Päässä soi vielä pitkään COB:n "Are You Dead Yet?" ja oli ilo katsella Alexi Laihon ja muidenkin bändin jätkien riehumista lavalla. Myös Satyricon veti tunteella ja keikka oli moshattava vaikka vettä tulikin kuin Esterin, noh, sieltä. Vetipä Satyricon myös Bathory-coverin, "Mother Earth" -biisin. Carcass tuli kuitenkin missattua, sillä ystäväni meni jonottelemaan COB:n nimikirjoituksia kun loput porukasta painui anniskelualueelle hoitamaan nestetankkausta. Nimmareita jonottanut ystävä näki ehkä eniten koko keikasta. Hänen omien sanojensa mukaan "jotain valoja sieltä lavalta välkkyi". Kuten siis jo aiemmin totesin, viikonloppu oli varsin onnistunut ja ikimuistoinen.

Tuskan jälkeen koittivat arki ja työt. Olin ottanut maanantaiksi ja tiistaiksi lomapäivät töistä, sillä ajattelin tuskaisen olon kestävän jonkin aikaa. Olin oikeassa. Keskiviikkona ja torstaina menin pirteänä töihin ja torstaina kävimme vielä hoitamassa isäni kanssa äidin hautajaisiin liittyviä asioita. Kävin myös syömässä isän luona tuhdin pihvin ja ranskalaisia, ja siitä koko seuraava kertomus saikin alkunsa. Vatsani alkoi turvota heti syömisen jälkeen jalkapallon kokoiseksi, mutten vielä silloin huolestunut. Kun turvotuksen jälkeen alkoi ilmaantua voimakasta kipua koko vatsalle, saatoin olla hieman huolissani mutta ajattelin kuitenkin vääntäytyä perjantaina töihin. Torstai-ilta meni Private Practice -sarjaa DVD:ltä katsellen ja jumalattomissa kivuissa kieriskellen, ja lopulta kanssani asuva mieshenkilö alkoi vihjailla josko olisi aihetta lähteä päivystykseen näytille. "Ei tässä mitään, kyllä mä menen töihin huomenna, otan vaan yhden Litalginin josko tää tilanne rauhoittuisi", uikutin. Otin Litalginin ja jäin odottelemaan vaikutusta. Nada. Lopulta oli pakko nöyrtyä päivystykseen hemmetin kipeänä kaksin kerroin kävellen, ja automatkalla jokainen töyssy sattui niin pahasti, että ulvahdin kivusta. Kävelin triage-hoitajan luukulle kaksin kerroin ja annoin esitiedot. Kuvittelin tämän tunkevan minut tavallisen terveyskeskuspäivystyksen puolelle, mutta vielä mitä. Minut vietiin kirurgian päivystykseen ja sain sieltä hienon käytäväpaikan läheltä ambulanssiovia, josta kuskattiinkin vaikka millaista narkkaria ja juoppoa sisään. Hoitaja kävi ottamassa esitietoja, kokeili mahaani ja sanoi että odotellaan labroja. Siinäpä sitten kierin kivuissani.

Loputtomalta tuntuvan kivuissa kierityn ajan ja yhden narkomaanin iskuyrityksen (jumalauta, oikeasti!) jälkeen minusta tultiin ottamaan verikokeita ja lääkäri tuli katsomaan minua. Hän tunnusteli vatsani, otti esitiedot ja määräsi saman tien kovat kipulääkkeet i.v. sekä vatsan alueen varjoainetehosteisen tietokonetomografian. Hoitajakin tuli kärräämään minua sängyllä rauhallisemmalle paikalle ja alkoi asentaa kanyylia suoneeni, kas näin: 

Ringer Acetat 1000 ml + Primperan 10 mg i.v.

Sain kipulääkettä ja Diapamia rauhoittamaan oloa ennen TT-kuvausta, ja kun kuvauksen aika tuli, sain itsekin kokea tuon ihanan varjoaineen sivuvaikutukset. Koko kropan läpi humahti kuuma tunne ja tuntui kuin olisin laskenut housuuni. Nice. Not. Onneksi oli naistenvaivat meneillään, niin kovin pahaa vahinkoa ei olisi syntynyt vaikka vahinko olisi tullutkin. Kuvaukseen tuli mukaan päivystyksen lääkäri, koska Jorvin sairaalassa ei ole päivystävää radiologia joka voisi katsoa kuvan saman tien. No, suolitukoshan kuvassa näkyi. Minulle on tehty useita vatsan alueen leikkauksia jotka tietenkin aiheuttavat muun muassa fibriinisäikeistä muodostuvia kiinnikkeitä vatsaonteloon, ja isän luona nautitut pihvit eivät varmasti ainakaan parantaneet tilannetta. Minulle asennettiin päivystyksessä nenä-mahaletku (kahteen kertaan, koska ensimmäinen luiskahti pois paikaltaan) ja jäätiin odottelemaan tilanteen laukeamista.

Elättelin perjantaiaamuna jo toiveita kotiin pääsystä, mutta vielä mitä. Jouduin soittamaan nöyrästi pomolle päivystyksestä jotenkin näin: "Moi, mä en ehkä tuu tänään töihin, oon meinaan Jorvin päivystyksessä tipassa ja nenä-mahaletkussa suolitukoksen takia". Onneksi pomo oli varsin ymmärtäväinen, eikä tippakädellä nenä-mahaletkussa olisi voinut töitä tehdäkään. Vielä enemmän harmitti se pikku seikka, että äidin hautajaiset olisivat seuraavana päivänä. Toivoin kovasti tilanteen alkavan laueta viimeistään siihen mennessä. Jouduin osastolle seurantaan, ja olo oli lievästi sanoen heikko ja huonovointinen, koska nenä-mahaletku painoi kurkunpäätä ja aiheutti oksennusrefleksejä, ja lisäksi nokkaletkusta tuli vuorokauden aikana yhteensä valehtelematta ainakin 4 litraa tavaraa. Onneksi sain suonensisäisesti nesteitä saman verran, mutta balanssi oli silti +/-0. Se näkyi muun muassa virtsanerityksessä... Sain osastolla myös nenä-mahaletkuun Gastrografinia, anisviinan makuista varjoainetta joka joskus auttaa suolitukoksen laukeamisessa. Lisäksi kävelin voinnin mukaan mahdollisimman paljon saadakseni suoliston peristaltiikan toimimaan ja sain tietysti myös runsasta suonensisäistä nesteytystä.

Perjantai-iltana tilanne alkoi vihdoin laueta. Voin muuten sanoa, että oli aikamoinen ikävä äitiä, ja voin kertoa senkin etten ole hetkeen ollut yhtä onnellinen suolen tuotoksista ja suolikaasujen ulos tulemisesta kuin tuolloin. Nokkaletkun erityskin alkoi vähentyä ja vointi koheni silmissä, joten sain luvan lähteä lauantaina käymään äidin hautajaisissa. Letkukin poistettiin häiritsemästä ja sain luvan alkaa ottaa nestemäistä ravintoa ja juomia suun kautta. Lähdin aika huterin jaloin hautajaisiin, mutta onneksi pääsin sinne! Tilaisuus oli todella kaunis ja koskettava, pappi puhui ihanasti äidistä juuri minun ja isän toiveiden mukaan ja muistotilaisuuskin oli varsin lämminhenkinen. 

Äidin viimeinen matka

Hautajaisista jouduin vielä yhdeksi yöksi osastolle seurantaan, mutta koska nesteitä meni, suoli toimi eikä mitään tullut suun kautta pihalle, sain jo seuraavana päivänä kiinteää ruokaa ja kotiutuspäätöksen lääkäriltä. Mikään ei ole ihanampaa kuin päästä kotiin kaiken tuon rääkin jälkeen! Tuska-festivaalien jälkeinen oma henkilökohtainen Tuska oli aikamoinen kokemus jonka en soisi toistuvan enää koskaan. Onneksi sain osastolta mukaani suolentukkeumapotilaan ruokavalio-ohjeistuksen. Onneksi pääsin myös eiliselle Black Label Societyn keikalle jonne olin ostanut liput jo ties kuinka kauan sitten. Keikka meni ihan vichy- ja limulinjalla, muttei se haittaa, sillä keikka oli loistava ja seurakin varsin hyvää. Mihinpä sitä alkoholia tarvitsisi kun hauskaa voi pitää muutenkin? Muutenkin terveys on tärkeintä, en nimittäin halua enää koskaan päivystykseen nokkaletkuun, kiinnikkeidenirrotusleikkauksesta puhumattakaan.

Nyt aion keskittyä ihka ensimmäiseen palkalliseen lomaani, fiilistellä hyviä bändejä ja olla paljon ulkona voinnin ja jaksamisen mukaan ilman alkoholipitoisia virvokkeita. Tajusin vasta eilen aamulla, että olisin voinut oikeasti tehdä seuraa äidille taivaaseen jollen olisi mennyt ajoissa lääkäriin, suolitukos kun voi päätyä pahimmissa tapauksissa suoliston perforaatioon ja vatsakalvontulehdukseen, ja se ei ole enää ollenkaan leikin asia. Ei sillä että suolitukos itsessäänkään sitä olisi... ja suolitukos EI ole sama asia kuin ummetus. Ummetus tarkoittaa ulosteen olevan vähän kovaa ja tilanne laukeaa laksatiivein, kun taas suolitukoksessa suolistossa (joko ohut- tai paksusuolessa) on jokin mekaaninen tukkiva asia jossa suolen sisältö ei pääse liikkumaan normaalisti. Siitä on seurauksena kaasun ja nesteen kertyminen suolistoon sekä mahalaukkuretentio, jossa suolenkin sisältöä nousee vatsalaukkuun aiheuttaen painetta ja turvotusta vatsan alueelle. Useimmiten näissä tapauksissa mahan sisältökin alkaa olla lopulta ulostemaista, jos tukos on paha. Näin kävi itselleni, joten nokkaletku oli siitä oikein oiva keksintö.

Nyt aion keskittyä itseni parantelemiseen, ruokarytmin ja -valion korjaamiseen sekä elämästä nauttimiseen. BLS:n keikasta kirjoittelen vielä erillisen blogitekstin, koska en jaksa tehdä kovin sekavaa maratonpostausta tällä kertaa. Voikaa hyvin, rakkaat lukijat, älkääkä hommatko itsellenne vakavia sairauksia näin kesällä.

ÄIDITÖN JA LAPSETON

"I turn away

away from all

the things that were

and all the things I still don't know

I turn away

and life goes on

some days are good

some days are like hell

and when you really feel alive

for the first time

that's the moment

when you start dying

we knew right from the start

these things they tend to fall apart"

Cold Cold Ground - Things Fall Apart

Rakas äitini nukkui pois sairauden väsyttämänä 13.6.2014 kello 12:21. Loppuajan hän oli tajuttomana morfiinia täyteen pumpattuna. En tahtonut enää nähdä äitiäni siinä kunnossa, mutta onneksi sain hyvästellä hänet kunnolla kun hän oli vielä tajuissaan. Saimme sanoa rakastavamme ja antaa ja pyytää kaiken anteeksi. Sanoin myös äidille päivää ennen hänen kuolemaansa, että: "Nyt saa lähteä, nyt sulla on rauha ja kaikki on hyvin". Päivää myöhemmin hän nukkui pois isäni pitäessä häntä kädestä. Sanoin myös äidille, että kun hän pääsee perille, ottaa tyttäreni syliinsä ja kertoo että äitinsä rakastaa tätä hirmuisesti. Nyt äiti on siellä, esikoisensa ja lapsenlapsensa kanssa. Minä ja isä jäimme vielä tänne kilvoittelemaan.

Nyt olen lapseton äiti ja äiditön lapsi. 

Tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta, ja ikävä on kova. Menemme tänään juttelemaan isän kanssa hautajaisseremoniasta papin kanssa, ja ehdin jutella papin kanssa hetken aikaa tänään puhelimessakin. Huomennahan alkaa Suvilahdessa jälleen Tuska-festivaalit, jonne olen menossa vaikka suru meinaakin painaa päälle. Uskoisin kuitenkin, että äiti olisi nimenomaan tahtonut minun jatkavan elämääni. Töissäkin olen käynyt normaalisti, paitsi äidin kuoleman jälkeisenä maanantaina jolloin edellinen yö meni valvomiseksi ja itkemiseksi. 

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että äiti sai elää pitkän ja hyvän elämän rakastavan aviomiehen rinnalla, miehen joka ei koskaan pettänyt tai jättänyt ja joka piti äitiä kuin kukkaa kämmenellä. 

Nyt meitä on jäljellä vain me kaksi. 

Kirjoittelen myöhemmin lisää, tällä hetkellä en pysty sillä kyyneleet sumentavat silmäni ja olo on turta ja raskas. Luulenpa alkaneeni tajuta vasta nyt, ettei minulla ole enää äitiä. On vain muistot, joita aion vaalia koko loppuelämäni ajan.

Nyt äidin on hyvä olla. Nyt hänen ei tarvitse enää kärsiä. 

SEASON OF THE REAPER

Äiti tulee kuolemaan.

Tulen kirjoittelemaan myöhemmin ajatuksiani ylös jahka jaksan ja saan ajatuksiani jäsenneltyä, tällä hetkellä elämässäni on aivan liikaa erinäisiä asioita meneillään.