"Kuvun alla" -teoksen lukeminen on jäänyt hieman kesken, sillä sosiaalityön pääsykoekirjaa etsiessäni käsiini tarttui myös Pauliina Rauhalan esikoisteos "Taivaslaulu". Kuulin kyseisestä teoksesta ensimmäisen kerran ystävältäni H:lta, joka oli ostanut teoksen ystävälleen lahjaksi. Kiinnostuin itsekin kirjasta H:n kuvauksen perusteella, ja eilisen laiskan kuume- ja lötköttelypäivän kirjaksi valikoitui Rauhalan esikoisteos. Kirjan tematiikat olivat tavallaan sydäntäni lähellä, sillä kirjan aihepiiri liikkuu uskonnollisen yhteisön, vanhoillislestadiolaisuuden sisällä. En ole itse lähtöisin lestadiolaispiireistä mutta menneisyydestäni johtuen kaikenlaiset uskonnollisia yhteisöjä käsittelevät kaunokirjalliset teokset kiinnostavat. Niinpä aloin lukea ja lukaisinkin kirjan melkein yhdeltä istumalta läpi.
Rauhalan esikoisteos kertoo nuoresta vanhoillislestadiolaisparista Aleksista ja Viljasta, jotka tutustuvat opiskeluaikoinaan lestadiolaisten iltakylissä. Aleksi opiskelee historiaa yliopistolla, Vilja taas on taiteiden opiskelija joka maalaa tauluja. Kahden nuoren suhde kehittyy ystävyydestä rakkaudeksi, ja pian ollaankin naimisissa. Ensimmäinen positiivinen raskaustesti tehdään kolme viikkoa häiden jälkeen, ja siitähän homma lähteekin rullaamaan. Vilja on koko ajan raskaana, uutta vauvaa pukkaa joka vuosi ja kun Vilja lopulta tekee viidennen positiivisen raskaustestinsä, nuoren äidin mieli alkaa hajota. Väliin on mahtunut myös yksi pitkäviikkoinen keskenmeno kolmannen ja neljännen lapsen välissä, ja Vilja kokee olevansa pelkkä lapsentekokone. Vanhoillislestadiolaisuudessa perhesuunnittelu on lapsenmurha. Jos perhe ei ota vastaan jokaista lasta, äiti on murhaaja. Kuinka kauan pitää jaksaa? Entä kun jaksamisen rajojen yli on menty jo aikaa sitten niin että kolisee? Mitä sitten tapahtuu?
Kirja käsittelee vaikeita kysymyksiä, ja ei-lestadiolaisenkin entisen herätyskristityn on helppo samaistua etenkin perheen lasten kysymyksiin. Perheen esikoinen Kaisla käy pyhäkoulua ja oppii, että Jumala heittää tuliseen järveen jokaisen uskomattoman. Uskonyhteisö rajaa ihmiset kahteen kastiin: uskovaisiin joille sanotaan "Jumalan terve" ja uskomattomiin, jotka joutuvat tuliseen järveen jolleivät tule yhteisön jäseneksi, tee parannusta synneistään ja ala elää normien ja arvojen mukaan. Pienen Kaisla-tytön ahdistus isojen kysymysten edessä riipaisee sydäntä. Kaisla rukoilee joka ilta erikseen jokaisen sukulaisen puolesta ja pyytää anteeksi Jumalalta jopa pieniä, inhimillisiä kiukuttelujaankin sillä hän ei halua joutua helvettiin. Rakastavasta lasten ystävästä ja Taivaan isästä on värittynyt Kaislan silmissä ankara tuomitsija joka ei pelasta jos ihminen ei itse suorita parannuksentekoa synneistään. Usko ei olekaan enää elämän kantava voima vaan omilla ansioillaan taivaspaikan saamista.
Rauhalan teos piti ainakin minut otteessaan loppuun saakka. Se käsittelee koskettavalla ja runollisella tavalla perhesuunnittelukysymystä, naisen ja miehen asemaa perheessä, uskonoppien kohtia ja sitä kun mieli lopulta murtuu. Apua haetaan niin uskovaisilta kuin ei-uskovaisilta psykologeiltakin, ja lopulta edessä on määrittelemättömän pituinen sairaalakeikka. Onneksi kirjan loppuratkaisu on onnellinen, mutta jäin kirjan luettuani miettimään kirjailijan olevan todella rohkea kirjoittaessaan kaunokirjallisen teoksen suljetun uskonyhteisön mustista ja pimeistä puolista. Raamattu on ohjenuora jota tulkitaan hyvinkin kirjaimellisesti ja seurakunnan vanhimmat tulevat nuhtelemaan uskonoppien kritisoinnista nimettömänä Internetissä. Kun oma lapsi kritisoi, lapsi pitää hyljätä. Minne katosi terve ote uskosta?
Kirjan lukeminen sai minut miettimään omaa menneisyyttäni herätyskristillisyyden parissa ja siitä saikin hyvän aasinsillan tämänkertaiseen blogitekstiini. Kävin lapsena myös evankelis-luterilaisessa pyhäkoulussa, mutta minua kuljetettiin myös kokouksiin joissa pinnalla olivat lopunajat, Ilmestyskirjan ennustukset ja lähestyvä tuomio. Pienen tytön ymmärrys ei aina jaksanut riittää niin isojen kysymysten käsittelyyn. Lopulta elämääni alkoivat hallita painajaiset tempauksesta, Jeesuksen toisesta tulemuksesta ja siitä että muut otettiin, minut jätettiin. Uskosta tuli minulle suorittamista vaikka sen olisi pitänyt olla lapselle ja nuorelle turvallista uskoa Jumalaan ja siihen, että olen kelvollinen kiukkupäivineni ja rukouksineni, kipuineni ja särkyineni inhimillisenä ihmisenä. Helluntai- ja vapaaseurakuntiin on toki jokaisella vapaa pääsy, mutta koska ainakaan helluntailiike ei ollut vielä 90-luvulla organisoitunut kirkkokunnaksi, pastoreilla ei välttämättä ollut oikeanlaista teologista koulutusta ja sielunhoidollista ymmärrystä ihmisen inhimillisiin kipuihin. Siksi opetuksen taso saattoi vaihdella seurakuntien välillä rankastikin. Yliopistoteologian opiskelua pidettiin hapatuksena ja ainoa oikeanlainen tapa uskoa löytyi herätysliikkeiden sisältä.
Lestadiolaisia, helluntailaisia, vapaakirkollisia ja erilaisten muidenkin seurakuntien jäseniä yhdistää yksi asia, ja se on vahva muukalaisuuden tunne maailmassa. Ihmiset jaotellaan uskoviin ja ei-uskoviin, ja vaikka esimerkiksi helluntailaisia ei kielletäkään olemasta ei-uskovien seurassa, näiden kanssa olemiseen liittyi aina voimakas tarve evankelioida. Saman tunnistan omissa vanhemmissani, etenkin isässäni. Oli aika, jolloin hän ei voinut olla tekemisissä ei-uskovaisten, edes omien sukulaistensa kanssa evankelioimatta näitä jatkuvasti. Minäkin opin siihen, että aina pitäisi olla kirkastuksena ja todistuksena Kristuksen työstä ja toiminnasta omassa elämässä. Enpä ihmettele kovinkaan suuresti koulukiusatuksi joutumistani, ja niinä hetkinä koin muukalaisuuden todella kipeänä sisimmässäni. En saanut oikein läheisiä ystäviä seurakunnasta mutta ei minulla sellaisia ollut juuri muuallakaan. Olin totaalinen outo lintu. Kasasin itselleni paineita olla oikeanlainen uskovainen, tunsin morkkista satunnaisesta kiroilustani ja ahdistuin viimeistään murrosiässä vastakkaisen sukupuolen alkaessa kiinnostaa. Yritin tukahduttaa ajatuksiani, halusinhan olla puhdas ja neitseellinen morsian.
Seurakunta-ajoistani jäi minulle paljon hyviäkin muistoja, erityisesti leirit ja nuortenillat olivat viikkojeni kohokohtia, sillä sain tavata muitakin omanikäisiäni uskovia. Erään seurakuntani nuortenillat olivat nuorekkaita, kuuntelimme valtavirran tyyliin tehtyä hengellistä musiikkia, musisoimme, rukoilimme ja pohdimme yhdessä erilaisia asioita ja saimme aikuisilta mallia elää täyttä elämää. Silti mieltäni jäivät myös kiusaamaan lopunaikojen ennustukset ja järjetön helvetinpelko. Kummankaan käteni sormet eivät edes riitä laskemaan sitä painajaisten määrää tempauksesta ja siitä, että minuun iskettiin väkisin pedon merkki perheeni ja ystävieni pitäessä hauskaa taivasten valtakunnassa. Uskonelämääni voisi kuvailla hyvin pitkälle omin voimin kilvoitteluksi. En osannut heittäytyä armon varaan ja uskoa kelpaavani vajavaisenakin. Lopulta en enää jaksanut. Sairastuin aivan liian nuorena naimisiinmenon jälkeen anoreksiaan, ja siinäpä sitä sitten mentiin.
Murrosiän ja kapinavaiheen eläminen 23-vuotiaana oli vapauttavaa, mutta olisin voinut jättää useita asioita tekemättäkin. En kuitenkaan kadu mitään, sillä sain maistaa mitä on olla ei-muukalainen, samanlainen nuori aikuinen kuin kaikki ne ei-uskovaiset joita aikoinani karsastin. Opin myös ymmärtämään moraalia ja eettisiä periaatteita löytyvän myös niistä ah niin demonisoiduista maailman ihmisistä ja tajusin, ettei maailmallisen musiikin kuuntelukaan vie automaattisesti kadotukseen. Opin myös tuntemaan niitä, jotka olivat jättäneet kristinuskon ja kääntyneet jopa pilkkaamaan Pyhää Henkeä ja kääntäneet selkänsä kokonaan uskolle. Minullakin oli vaiheeni, jolloin haistatin keskisormi taivasta kohti Jumalalle, mutta lopulta ymmärsin ihmisen voivan lähteä uskosta mutta usko ei lähde ihmisestä. Opin olemaan armollisempi itselleni ja samalla Jumalan armo kirkastui minulle aivan uudella tavalla: minä riitän juuri tällaisena kuin olen, kaikkine vajavuuksineni ja virheineni koska on vain yksi joka on täysin synnitön.
Olisi hienoa jos suomalaiset kirjailijat käsittelisivät fiktiivisissä teoksissaan lisää uskonnollisten yhteisöjen tematiikkaa. Kaipaisin erityisesti romaania helluntailiikkeestä. Olisi kuitenkin tärkeää erottaa usko, Jumala ja Raamattu uskonyhteisöistä, sillä jokainen yhteisö rakentuu kaikin tavoin vajavaisista ihmisistä. Väärintekijät leimaavat helposti koko yhteisön pahaksi, mutta on kuitenkin ymmärrettävä uskon toimivan voimavarana. Jokaisella meillä on omat keinonsa käsitellä vaikeita asioita, ja jotkut vain saavat uskosta voimaa jaksaa eteenpäin. Jos jaksaisin ja uskaltaisin, kirjoittaisin itse sen kirjan. Koen olevani siihen hommaan kuitenkin liian huono, joten ehkäpä joku toinen tekee sen puolestani.
Enää en koe olevani muukalainen maan päällä. Kyseenalaistamisen, myöhäisen murrosiän ja tasapainon löytämisen jälkeen olen myös löytänyt paikkani maailmassa ja ympärilleni ne ihmiset, joiden kanssa on hyvä olla. Uskokin on edelleen elämäni kantava voima siitäkin huolimatta, että kuuntelen ennen ah-niin-kauhistuttavaa hevimetallia, meikkaan ja juon joskus viiniäkin. Uskon kuitenkin olevani hyvä juuri tällaisena kuin olen, hyvine puolineni ja virheinenikin.
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
maanantai 3. helmikuuta 2014
KOLMEKYMPPINEN, MÄ OLEN KOLMEKYMPPINEN!
Minulla on aika-ajoin tapana kiduttaa itseäni lukemalla teini-ikäisen Anniksen päiväkirjoja. Pakkohan niitä lukiessa on facepalmata, eikä siihen aina riitä edes yksi kappale niitä. Harjoitin itsehäpeää viimeksi tänään lukemalla päiväkirjaani syksyltä 2000 keväälle 2001. Tunnelmat lukemisen jälkeen olivat jotakuinkin tällaiset:
Syntymäpäivien kynnyksellä iskee aina jotenkin nostalginen fiilis. Silloin iskee usein myös pakonomainen tarve kaivaa ne vanhat päiväkirjansa naftaliinista ja harkita hetken lukemisen jälkeen nakkaavansa ne kokkoon ja tanssivansa sen kokon ympärillä... Täytän ylihuomenna 29 vuotta, ja vaikka joskus tuntuukin siltä etten olisi yhtään viisastunut noin viidessätoista vuodessa, vanhoja päiväkirjojaan lukiessa huomaa jotain kehitystä tapahtuneen kaikesta huolimatta. Tiedä sitten, onko se kehitys nyt välttämättä vienyt oikeaan suuntaan, mutta ulkoisesti olen ainakin muuttunut rutkasti. Vuonna 2000 näytin tältä:
...ja vuonna 2014 näytän tältä, kolmekymppisenä aikuisena naisena (sallikaa minun nauraa):
Olen muuttunut teiniajoistani mielestäni vain parempaan suuntaan ulkoisesti. Sisäisestä maailmasta en menisi välttämättä vannomaan. Tai no, miten sen nyt sitten ottaa. Vanhoissa päiväkirjoissani olen kiihkoillut uskonnollisesti, kirjoittanut rukoilevani koulukavereiden puolesta ja toivonut vielä jonain päivänä voittavani aktiivisella evankelioinnilla mahdollisimman paljon sieluja Jumalalle. Iän ja elämänkokemuksen myötä huomaan elämänkatsomukseni muuttuneen aika paljonkin. Uskon kyllä edelleenkin, mutten näe asioita enää kovin mustavalkoisina. Annis 16 vee haaveili helposta elämästä, hyvästä avioliitosta ja parista lapsesta ja itki päiväkirjaansa kuinka elämä on kohdellut niin pahasti kaltoin kun ollut koulukiusattuna ja yhyyhyyy. Olisinpa vain tiennyt silloin, mitä elämä vielä toisi tullessaan. Olisin saattanut olla kirjoittamatta valittuja asioita auki.
Nyt jälkeenpäin teini-minän angsteille ja toisaalta todella naiiveille haaveille ja unelmille voi nauraa paskaisesti. Tavallaan minulla on kuitenkin ikävä sitä viatonta teinityttöä joka halusi ihan todella elää hyvää elämää ja itki monet itkut syrjittynä uskovaisena teininä joka ei koskaan tehnyt pahojaan. Elin todella suojatun lapsuuden ja nuoruuden, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Jos olisin mokaillut kaikki tähänastisen elämäni munaukset jo teini-iässä, olisin elänyt liian paljon liian varhain. Oli ehkä helpottavaakin elää murrosikä vähän päälle parikymppisenä avioeronneena rouvana. Silloin tekemisissä oli jotain tolkkuakin (no, ei välttämättä aina, ainakaan kevättalven 2009 Praha Pubin reissu ja kossuvichy eivät olleet fiksuja ideoita, koska muistikuvat katosivat totaalisesti ja seuraava päivä meni pönttöä halaillen...).
Huomasin kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä 15- ja 16-vuotiaan Anniksen ja melkein 29-vuotiaan Anniksen välillä. Kumpikin Annis oli ja on herkkää sorttia, sellaista joka itkee ja nauraa helposti ja joka ihastuu ihmisiin helposti, on joskus vähän turhankin sinisilmäinen ja unelmoi suuria sen sijaan että keskittyisi elämään hetkessä. Onneksi tässä iässä kuitenkin tiedostan mitkä unelmat on mahdollista toteuttaa ja mitkä voikin pitää ihan unelminaan. Minua saattoi kuitenkin pienesti huvittaa 15-vuotiaan Anniksen vikinä siitä, ettei kukaan koskaan ihastu tähän ja että tämä joutuu elämään koko loppuelämänsä yksin... isojapa olivat murheet silloin. Olin myös kirjoittanut syvällisiä asioita siitä, kuinka isosiskoni lähti aivan liian aikaisin ja kuinka kenenkään lapsen ei pitäisi koskaan kuolla. NiinPÄ. Jos 29-vuotias saisi nyt opastaa teini-ikäistä minäänsä ja kertoa miten sitä elämää kannattaa elää, sanoisin heti ensikättelyssä ettei pettymyksiä kannata pelätä. Elämä kohtelee jokaista ihmistä joskus kovinkin ottein, minä en ole ainoa joka saa sitä kuuluisaa itseään niskaansa ja että katkeroitumista nyt on ainakin vältettävä.
Jos saisin neuvoa 15-vuotiasta Annista, kehottaisin sitä suoralta kädeltä kapinoimaan asiaankuuluvasti teini-ikäisenä. Vaikka vanhempani pitivätkin minua tiukasti ruodussa, olisi ollut hyvä jos olisin saanut kapinoida turvallisesti tuntien olevani silti rakastettu. Murrosikä on kuitenkin kehityspsykologiankin mukaan aikaa jolloin paitsi fyysiset myös psyykkiset muutokset alkavat. Se on aikaa jolloin nuori alkaa vähä vähältä kokeilla omia siipiään ja niiden kantavuutta. Kapinointi ei tarkoita välien katkomista vanhempiin, mutta se auttaa irrottautumaan omille siivilleen ja kokeilla, kantaako se elämä. Useimpia se tuppaa kantamaan. Kertoisin nyt myös 15- ja 16-vuotiaalle minälleni, että on ihan ok olla tietämättä vielä yläasteen lopussa tai lukion alussa, mitä elämällään tekisi. On monia ihmisiä joilla ei ole mitään tutkintoa suoritettuna peruskoulun tai lukion jälkeen, ja silti nämä pärjäävät elämässään vallan mainiosti. Käskisin myös sitä teini-Annista katsomaan peiliin ja uskomaan sen olevan kaunis ja arvokas juuri sellaisena kuin se on. Voi, minulla olisi niin paljon opetettavaa sille pienelle epävarmalle teinille...!
Jotkut haaveilevat kolmenkympin rajapyykin kynnyksellä nuoruudesta ja siitä, että voisivat vielä olla huolettomia teinejä. Minulla ei sitä vastoin ole ollenkaan ikävä niitä aikoja. Elämä on koulinut minua rankalla kädellä, kyllä, mutta ilman kaikkia kokemiani asioita en olisi minä. Teiniajoissani oli paljon hyvää, mutta olen silti mieluummin melkein kolmekymppinen nainen. Saatan vieläkin olla vähän hukassa sen suhteen mitä haluan tehdä työkseni ja mitä tahtoisin opiskella, mutta nyt tiedän ettei ihmisarvoni ole ulkonäöstäni kiinni. Toisaalta olen sentään oppinut useampina päivinä katsomaan itseäni hyväksyvästi peilistä sen sijaan, että takertuisin vain ulkonäköni ja persoonani huonoihin puoliin.
Hyvää tulevaa syntymäpäivää siis minulle, kolmekymppiselle (iällisesti) aikuiselle naiselle! Raipatirai!
Syntymäpäivien kynnyksellä iskee aina jotenkin nostalginen fiilis. Silloin iskee usein myös pakonomainen tarve kaivaa ne vanhat päiväkirjansa naftaliinista ja harkita hetken lukemisen jälkeen nakkaavansa ne kokkoon ja tanssivansa sen kokon ympärillä... Täytän ylihuomenna 29 vuotta, ja vaikka joskus tuntuukin siltä etten olisi yhtään viisastunut noin viidessätoista vuodessa, vanhoja päiväkirjojaan lukiessa huomaa jotain kehitystä tapahtuneen kaikesta huolimatta. Tiedä sitten, onko se kehitys nyt välttämättä vienyt oikeaan suuntaan, mutta ulkoisesti olen ainakin muuttunut rutkasti. Vuonna 2000 näytin tältä:
...ja vuonna 2014 näytän tältä, kolmekymppisenä aikuisena naisena (sallikaa minun nauraa):
Olen muuttunut teiniajoistani mielestäni vain parempaan suuntaan ulkoisesti. Sisäisestä maailmasta en menisi välttämättä vannomaan. Tai no, miten sen nyt sitten ottaa. Vanhoissa päiväkirjoissani olen kiihkoillut uskonnollisesti, kirjoittanut rukoilevani koulukavereiden puolesta ja toivonut vielä jonain päivänä voittavani aktiivisella evankelioinnilla mahdollisimman paljon sieluja Jumalalle. Iän ja elämänkokemuksen myötä huomaan elämänkatsomukseni muuttuneen aika paljonkin. Uskon kyllä edelleenkin, mutten näe asioita enää kovin mustavalkoisina. Annis 16 vee haaveili helposta elämästä, hyvästä avioliitosta ja parista lapsesta ja itki päiväkirjaansa kuinka elämä on kohdellut niin pahasti kaltoin kun ollut koulukiusattuna ja yhyyhyyy. Olisinpa vain tiennyt silloin, mitä elämä vielä toisi tullessaan. Olisin saattanut olla kirjoittamatta valittuja asioita auki.
Nyt jälkeenpäin teini-minän angsteille ja toisaalta todella naiiveille haaveille ja unelmille voi nauraa paskaisesti. Tavallaan minulla on kuitenkin ikävä sitä viatonta teinityttöä joka halusi ihan todella elää hyvää elämää ja itki monet itkut syrjittynä uskovaisena teininä joka ei koskaan tehnyt pahojaan. Elin todella suojatun lapsuuden ja nuoruuden, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Jos olisin mokaillut kaikki tähänastisen elämäni munaukset jo teini-iässä, olisin elänyt liian paljon liian varhain. Oli ehkä helpottavaakin elää murrosikä vähän päälle parikymppisenä avioeronneena rouvana. Silloin tekemisissä oli jotain tolkkuakin (no, ei välttämättä aina, ainakaan kevättalven 2009 Praha Pubin reissu ja kossuvichy eivät olleet fiksuja ideoita, koska muistikuvat katosivat totaalisesti ja seuraava päivä meni pönttöä halaillen...).
Huomasin kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä 15- ja 16-vuotiaan Anniksen ja melkein 29-vuotiaan Anniksen välillä. Kumpikin Annis oli ja on herkkää sorttia, sellaista joka itkee ja nauraa helposti ja joka ihastuu ihmisiin helposti, on joskus vähän turhankin sinisilmäinen ja unelmoi suuria sen sijaan että keskittyisi elämään hetkessä. Onneksi tässä iässä kuitenkin tiedostan mitkä unelmat on mahdollista toteuttaa ja mitkä voikin pitää ihan unelminaan. Minua saattoi kuitenkin pienesti huvittaa 15-vuotiaan Anniksen vikinä siitä, ettei kukaan koskaan ihastu tähän ja että tämä joutuu elämään koko loppuelämänsä yksin... isojapa olivat murheet silloin. Olin myös kirjoittanut syvällisiä asioita siitä, kuinka isosiskoni lähti aivan liian aikaisin ja kuinka kenenkään lapsen ei pitäisi koskaan kuolla. NiinPÄ. Jos 29-vuotias saisi nyt opastaa teini-ikäistä minäänsä ja kertoa miten sitä elämää kannattaa elää, sanoisin heti ensikättelyssä ettei pettymyksiä kannata pelätä. Elämä kohtelee jokaista ihmistä joskus kovinkin ottein, minä en ole ainoa joka saa sitä kuuluisaa itseään niskaansa ja että katkeroitumista nyt on ainakin vältettävä.
Jos saisin neuvoa 15-vuotiasta Annista, kehottaisin sitä suoralta kädeltä kapinoimaan asiaankuuluvasti teini-ikäisenä. Vaikka vanhempani pitivätkin minua tiukasti ruodussa, olisi ollut hyvä jos olisin saanut kapinoida turvallisesti tuntien olevani silti rakastettu. Murrosikä on kuitenkin kehityspsykologiankin mukaan aikaa jolloin paitsi fyysiset myös psyykkiset muutokset alkavat. Se on aikaa jolloin nuori alkaa vähä vähältä kokeilla omia siipiään ja niiden kantavuutta. Kapinointi ei tarkoita välien katkomista vanhempiin, mutta se auttaa irrottautumaan omille siivilleen ja kokeilla, kantaako se elämä. Useimpia se tuppaa kantamaan. Kertoisin nyt myös 15- ja 16-vuotiaalle minälleni, että on ihan ok olla tietämättä vielä yläasteen lopussa tai lukion alussa, mitä elämällään tekisi. On monia ihmisiä joilla ei ole mitään tutkintoa suoritettuna peruskoulun tai lukion jälkeen, ja silti nämä pärjäävät elämässään vallan mainiosti. Käskisin myös sitä teini-Annista katsomaan peiliin ja uskomaan sen olevan kaunis ja arvokas juuri sellaisena kuin se on. Voi, minulla olisi niin paljon opetettavaa sille pienelle epävarmalle teinille...!
Jotkut haaveilevat kolmenkympin rajapyykin kynnyksellä nuoruudesta ja siitä, että voisivat vielä olla huolettomia teinejä. Minulla ei sitä vastoin ole ollenkaan ikävä niitä aikoja. Elämä on koulinut minua rankalla kädellä, kyllä, mutta ilman kaikkia kokemiani asioita en olisi minä. Teiniajoissani oli paljon hyvää, mutta olen silti mieluummin melkein kolmekymppinen nainen. Saatan vieläkin olla vähän hukassa sen suhteen mitä haluan tehdä työkseni ja mitä tahtoisin opiskella, mutta nyt tiedän ettei ihmisarvoni ole ulkonäöstäni kiinni. Toisaalta olen sentään oppinut useampina päivinä katsomaan itseäni hyväksyvästi peilistä sen sijaan, että takertuisin vain ulkonäköni ja persoonani huonoihin puoliin.
Hyvää tulevaa syntymäpäivää siis minulle, kolmekymppiselle (iällisesti) aikuiselle naiselle! Raipatirai!
lauantai 1. helmikuuta 2014
STILL ALIVE, STILL DREAMING
Viime aikojen teemana on ollut selkeästi vanhojen juttujentraumojen ja kriisien käsittely oman pään sisällä. Eräässä suljetussa ryhmässä on käyty paljon keskustelua masennuslääkkeiden hyödyistä ja haitoista lapsen menetyksen jälkeen, enkä voinut olla panematta merkille yhtä pientäsuurta seikkaa. Lähes jokaiselle lapsensa menettäneelle perheelle on tarjottu lääkkeiden kanssa kriisi- ja perheterapiaa, mutta jotain meni minun ja Peikkiksen kohdalla totaalisesti pieleen aikanaan. Sairaalapappi kävi juttelemassa heti menetyksen jälkeen, mutta siinä shokkitilassa aivot eivät olleet vastaanottavaisessa tilassa enkä muista keskustelusta jälkeenpäin juuri mitään. Jostain syystä HUS:n ja Espoon kaupungin välillä oli tapahtunut jokin suuremman luokan kommunikaatiokatkos eikä tieto Peikkiksen kuolemasta ollut koskaan mennyt perille neuvolaan saakka. Sieltä ei siis missään vaiheessa otettu minuun yhteyttä eikä tarjottu mitään apua. Edellisessä tekstissäni käsittelinkin jo SSRI-lääkitystä akuutin surun hoidossa. Joillekin se sopii, myönnettäköön, mutta elämän suurien menetysten keskelle pitäisi ehdottomasti tarjota myös keskusteluapua joka täydentäisi lääkehoitoa.
Koen tänäkin päivänä joutuneeni selviämään menetyksestäni aika lailla yksin. Vertaistukea toki oli tarjolla, mutta se ei koskaan korvaa ammattiapua. Lääkkeitä en halunnut syödä niiden ruokahalua lisäävän vaikutuksensa vuoksi. Lääkäri ei siis ottanut huomioon myöskään syömishäiriötaustaani. Kuinka ihminen voidaan jättää näin tyhjän päälle elämän suurimman surun kohdattua? En tiedä. En ymmärrä. En käsitä. Lisäksi surettaa se, että moni muu on saanut kaiken kaipaamansa avun, kun taas minun kohdallani on mokattu oikein big time. Tällaista on käänteisen lottovoittajan elämä.
Nyt lähes neljä vuotta menetykseni jälkeen olen kuitenkin elossa. Sisimmässäni on haavoja, ja osa Peikkiksen menetyksestä tulleista haavoista tihkuttelee vieläkin. Silti olen jotakuinkin täysijärkinen ja elän elämääni eteenpäin vaikka hampaat irvessä vastatuuleen virtsaten. Ihmismieli on siitä käsittämätön, että se kyllä jaksaa ja prosessoi vaikeita asioita, vaikka akuuteimman surun keskellä tuntuisikin siltä, ettei siitä voi koskaan selvitä. Muistan miettineeni heti Peikkiksen menetyksen hetkellä, etten koskaan pääsisi lapseni kuolemasta ylitse. Mietin, etten koskaan voi enää olla onnellinen tai hymyillä ja ettei elämäni ole enää minkään arvoista, kun kohtuni ei edes osannut pitää pienokaistani turvassa.
Aika tekee kuitenkin tehtävänsä. Se parantaa haavoja vähän kerrallaan. En väitä ettenkö vieläkin kävisi tietyllä tavalla suruprosessia läpi, mutta olen silti saanut haalittua elämäni palasia kasaan vähän kerrallaan. Elämässäni on paljon uutta sisältöä, ja olen äärettömän kiitollinen ystävälleni R:lle joka nakitti minut merchandise-hommiin erään bändin keikalle. Sen jälkeen pääsin samanmoisiin hommiin uudelleenkin, ja olen tajunnut ajattelevani itseäni yhä enemmän naisena, hevarina ja hyvänä tyyppinä sen sijaan että identifioisin itseni pelkästään lapsensa menettäneeksi äidiksi. Olen toki sitäkin, mutta se on vain yksi osa minusta. Nykyään identifioin itseni yhä enemmän Annikseksi joka pitää raskaasta musiikista, nauttii saadessaan auttaa tyyppejä levy- ja paitamyyntihommissa, rakastaa kirjoittamista, heittää hyvää (tai vaihtoehtoisesti luokattoman huonoa) läppää ystäviensä kanssa ja joka nauttii kävelylenkkien tekemisestä ystäviensä kanssa. Olen Annis joka on kokenut elämässään kovia mutta silti selvinnyt vaikeuksista ja olen Annis, joka ei ole enää pelkästään äiti ilman lasta.
Minulla on silti vielä yksi suuri unelma.
Nyt saa nauraa ihan vapaasti.
Haluaisin kirjoittaa kirjan, siis ihan oikean kirjan joka kustannetaan ja painetaan kirjakauppoihin myytäväksi. En haluaisi havitella kirjallani suurta voittoa, mutta haluaisin kertoa tarinani, minun ja Peikkiksen tarinan, kokonaan. Haluaisin kirjoittaa osittain fiktiivisen ja osittain omiin kokemuksiini perustuvan kirjan kuitenkin niin, että Peikkiksen tarina koskettaisi ihmisiä. Haluaisin kirjani tuovan toivoa ja lohtua niille, jotka ovat menettäneet läheisensä. Haluaisin kirjoittaa selviytymistarinan josta ei puuttuisi mustaa huumoriakaan. Haluaisin kirjoittaa sanoja jotka saisivat lukijan itkemään, nauramaan ja myötäelämään tarinaa.
Hiotaanko kovimmassa paineessa kauneimmat timantit? Mene ja tiedä, mutta olen käsittämättömän onnellinen siitä, että olen tässä, elän ja hengitän ja minulla on vielä unelmia. Elämältäni ei kadonnutkaan merkitys Peikkiksen mukana. Peikkiksen menetys sen sijaan sai minut etsimään elämälleni muita merkityksiä, ja vähän kerrallaan ne merkitykset ovat löytyneet tai ovat löytymässä. I'm still alive and my dreams are still alive though. Eletään elämäämme nauttien siitä täysillä, sillä joskus sekin loppuu.
Koen tänäkin päivänä joutuneeni selviämään menetyksestäni aika lailla yksin. Vertaistukea toki oli tarjolla, mutta se ei koskaan korvaa ammattiapua. Lääkkeitä en halunnut syödä niiden ruokahalua lisäävän vaikutuksensa vuoksi. Lääkäri ei siis ottanut huomioon myöskään syömishäiriötaustaani. Kuinka ihminen voidaan jättää näin tyhjän päälle elämän suurimman surun kohdattua? En tiedä. En ymmärrä. En käsitä. Lisäksi surettaa se, että moni muu on saanut kaiken kaipaamansa avun, kun taas minun kohdallani on mokattu oikein big time. Tällaista on käänteisen lottovoittajan elämä.
Nyt lähes neljä vuotta menetykseni jälkeen olen kuitenkin elossa. Sisimmässäni on haavoja, ja osa Peikkiksen menetyksestä tulleista haavoista tihkuttelee vieläkin. Silti olen jotakuinkin täysijärkinen ja elän elämääni eteenpäin vaikka hampaat irvessä vastatuuleen virtsaten. Ihmismieli on siitä käsittämätön, että se kyllä jaksaa ja prosessoi vaikeita asioita, vaikka akuuteimman surun keskellä tuntuisikin siltä, ettei siitä voi koskaan selvitä. Muistan miettineeni heti Peikkiksen menetyksen hetkellä, etten koskaan pääsisi lapseni kuolemasta ylitse. Mietin, etten koskaan voi enää olla onnellinen tai hymyillä ja ettei elämäni ole enää minkään arvoista, kun kohtuni ei edes osannut pitää pienokaistani turvassa.
Aika tekee kuitenkin tehtävänsä. Se parantaa haavoja vähän kerrallaan. En väitä ettenkö vieläkin kävisi tietyllä tavalla suruprosessia läpi, mutta olen silti saanut haalittua elämäni palasia kasaan vähän kerrallaan. Elämässäni on paljon uutta sisältöä, ja olen äärettömän kiitollinen ystävälleni R:lle joka nakitti minut merchandise-hommiin erään bändin keikalle. Sen jälkeen pääsin samanmoisiin hommiin uudelleenkin, ja olen tajunnut ajattelevani itseäni yhä enemmän naisena, hevarina ja hyvänä tyyppinä sen sijaan että identifioisin itseni pelkästään lapsensa menettäneeksi äidiksi. Olen toki sitäkin, mutta se on vain yksi osa minusta. Nykyään identifioin itseni yhä enemmän Annikseksi joka pitää raskaasta musiikista, nauttii saadessaan auttaa tyyppejä levy- ja paitamyyntihommissa, rakastaa kirjoittamista, heittää hyvää (tai vaihtoehtoisesti luokattoman huonoa) läppää ystäviensä kanssa ja joka nauttii kävelylenkkien tekemisestä ystäviensä kanssa. Olen Annis joka on kokenut elämässään kovia mutta silti selvinnyt vaikeuksista ja olen Annis, joka ei ole enää pelkästään äiti ilman lasta.
Minulla on silti vielä yksi suuri unelma.
Nyt saa nauraa ihan vapaasti.
Haluaisin kirjoittaa kirjan, siis ihan oikean kirjan joka kustannetaan ja painetaan kirjakauppoihin myytäväksi. En haluaisi havitella kirjallani suurta voittoa, mutta haluaisin kertoa tarinani, minun ja Peikkiksen tarinan, kokonaan. Haluaisin kirjoittaa osittain fiktiivisen ja osittain omiin kokemuksiini perustuvan kirjan kuitenkin niin, että Peikkiksen tarina koskettaisi ihmisiä. Haluaisin kirjani tuovan toivoa ja lohtua niille, jotka ovat menettäneet läheisensä. Haluaisin kirjoittaa selviytymistarinan josta ei puuttuisi mustaa huumoriakaan. Haluaisin kirjoittaa sanoja jotka saisivat lukijan itkemään, nauramaan ja myötäelämään tarinaa.
Hiotaanko kovimmassa paineessa kauneimmat timantit? Mene ja tiedä, mutta olen käsittämättömän onnellinen siitä, että olen tässä, elän ja hengitän ja minulla on vielä unelmia. Elämältäni ei kadonnutkaan merkitys Peikkiksen mukana. Peikkiksen menetys sen sijaan sai minut etsimään elämälleni muita merkityksiä, ja vähän kerrallaan ne merkitykset ovat löytyneet tai ovat löytymässä. I'm still alive and my dreams are still alive though. Eletään elämäämme nauttien siitä täysillä, sillä joskus sekin loppuu.
torstai 30. tammikuuta 2014
PARISUHTEELLISUUSTEORIOITA
Albert Einstein oli uraauurtava fyysikko joka kehitti suhteellisuusteorian. Siihen on olemassa oma kaavansa, ja se kuvaa painovoimaa. Koska en ole fyysikko eivätkä matemaattiset lahjani huimaa päätä, en kuitenkaan aio keskittyä tekstissäni siihen. Parisuhteellisuusteoriat ovat paljon mielenkiintoisempia. Niille ei ole olemassa mitään tarkasti laskettavissa olevaa kaavaa, mutta ainakin 90-luvulla suomalainen duo Neon 2 lauloi mannapuurosta, mansikoista ja oikeanlaisesta kemiasta. Olisivatpa parisuhteet, niiden kestäminen ja dynamiikka kiinni tuollaisesta, kemiasta, mannapuurosta ja mansikoista! Sitä paitsi mannapuuro on hyvää.
Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, mutta olen aina ihmetellyt miksi parisuhteen pitäisi olla oletusarvo? Miksei ihminen voisi viihtyä yksin parisuhteessa itsensä kanssa? Olen lähtöisin piireistä, joissa yleensä sen ensimmäisen vakavasti otettavan seurustelukumppanin kanssa mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Itsekin kuvittelin aikanaan avioliittoni kestävän ikuisesti, mutta toisin kävi. 21-vuotiaana nuorena morsiamena olin kovin nuori ja naiivi, ja nyt jälkeenpäin ajatellen olin aivan liian epäkypsä avioliiton kaltaiseen parisuhteen muotoon. En ollut juurikaan ehtinyt asua yksin ja miettiä kuka olen, mitä tahdon elämältä ja millaisessa parisuhteessa todella olisin onnellinen. Elämällä on tapana kasvattaa ja opettaa, ja vaikka avioliitosta lähteminen tekikin kipeää, se oli silti yksi elämäni parhaimmista päätöksistä.
Yleensä parisuhteisiin päädytään kun joku toinen ihminen vie jalat alta, ihastutaan ja rakastutaan. Ensihuuma tuppaa toimimaan liimana joka saa ihmiset sitoutumaan yksiavioisesti toisiinsa perheenperustamistarkoituksessa. Parisuhteeseen kuuluu kuitenkin kaksi erillistä olentoa joilla on yleensä ollut omaa elämää ja usein myös monia seurustelukumppanejakin ennen uutta kumppania. Mihin toisessa sitten ihastutaan ja rakastutaan? Yleensä ensimmäiseksi katsotaan ulkonäköä. Sen pitää miellyttää omaa silmää, mutta luonne on tärkein. Tutustumisen ja hynttyneiden yhteen lyömisen jälkeen sitoutuminen vasta alkaakin, ja toisesta ihmisestä alkaa paljastua paljon myös niitä vähemmän miellyttäviä piirteitä. Nyky-yhteiskunnassa narsismista puhutaan todella paljon, mutta eivät kaikki kusipäät ole automaattisesti narsisteja. Kiukkupäivät, paskapäivät ja ärsytyspäivät ovat osa elämää, ja ne tulee purettua useimmiten siihen lähimpänä olevaan ihmiseen. Olen kuitenkin usein miettinyt mikä on tärkeintä parisuhteessa. Onko se hyvä seksi, samalla aaltopituudella oleminen vai arjesta jotenkin päin luoviminen?
Keskustelin juuri eilen sosiaalisen median chatissa parhaan ystäväni kanssa parisuhteista ja niiden dynamiikasta. Ihmettelimme yhdessä, miten kukaan on pystynyt olemaan naimisissa vuosikymmeniä ja vieläpä onnellisesti. Ihmettelimme myös yhdessä sitä, miksi kummankaan meidän parisuhteet eivät ole kestäneet viittäkään vuotta. Voiko vikaa etsiä meistä, vai olemmeko vain valinneet itsellemme väärät kumppanit? En tiedä. Päädyimme kuitenkin yhdessä siihen lopputulokseen, että parisuhteen yksi koossapitävistä liimoista on kumppanin arvostaminen ja positiivisen palautteen antaminen. Ei kai kukaan jaksa olla parisuhteessa, jossa tuntee olonsa koko ajan epävarmaksi ja ei-arvostetuksi? Ei. Kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan parisuhteissaan henkistä väkivaltaa, jolla kumppani mitätöidään, saadaan hiljaiseksi ja vetäytyväksi ja epävarmaksi itsestään. Kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan kumppaniltaan, kuinka tämän pitäisi olla laihempi tai lihaksikkaampi ja kuinka tämä on niin ärsyttävä, että kumppani ihan varmasti kohta menee pettämään jos kumppani ei paranna tapojaan. Kenenkään ei koskaan ainakaan pitäisi joutua alistumaan kumppaninsa tahtoon täydellisesti menettäen samalla minuutensa ja kaiken, mikä on aikaisemmin ollut tärkeää.
Tärkeintä parisuhteessa on ehdottomasti keskinäisen luottamuksen lisäksi kanssaihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen, pienet sanat ja teot joilla kumpikin kokee olevansa arvostettu ja rakastettu juuri sellaisena kuin on, ja ennen kaikkea tunne siitä että voi olla oma itsensä huononakin päivänä näyttäen tunteensa aidosti ja rehellisesti tulematta mitätöidyksi sillä tasolla. Ei kai kukaan haluaisi kuulla surressaan vaikkapa läheisensä sairautta puolisonsa suusta: "No kenen kissa nyt on kuollut? Älä hei viitti itkeä, mä en jaksa enää kuunnella tuollaista vinkunaa ja kitinää"? Veikkaisin ettei kukaan tahdo. Minä en ainakaan haluaisi. Sen sijaan toivoisin kumppanin ottavan syliin ja paijaavan kyyneleet pois poskilta haukkumisen ja lyttäämisen sijaan. Valitettavasti kaikki eivät aina päädy suhteisiin joissa saavat kokea olevansa emotionaalisesti turvassa.
Parisuhde ei siis ole itseisarvo.
Parisuhteen onnistumisen edellytyksen itseisarvo on kuitenkin terve narsismi: se, että rakastaa ja arvostaa itseään antamatta toisen ihmisen kävellä ylitseen. Jos rakas puoliso osoittautuu henkistä väkivaltaa harjoittavaksi paskiaiseksi, alkoholistiksi, narkkariksi tai muuten vain kusipääksi, on parempi lähteä kävelemään ja olla parisuhteessa itsensä kanssa. Ihmisellä on kaipuu toisen lähelle ja iholle, mutta yksin ollessa voi oppia vähän lisää itsestään ja elämästään, miettiä menneitä valintojaan ja olla hieman tarkempi seuraavan kumppaniehdokkaan kanssa. Sinkkuudessa ja parisuhteissa on kummassakin puolensa, ja vaikka tosielämä ei mitään "Sex and the City" -sarjaa olekaan, se voi silti olla antoisaa aikaa jonka voi käyttää itsensä tutkisteluun, matkusteluun, opiskeluun, työskentelyyn ja uusien ihmisten tapaamiseen. Parisuhteessa taas on tärkeintä että kumppanit ovat samoilla aaltopituuksila, heillä on samat prioriteetit elämässä ja kumpikin kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi, ei mitätöidyksi, lytätyksi ja murretuksi.
Mikä sitten on parisuhteellisuusteorian kaava?
Älkää hei minulta kysykö, en minä mikään matemaatikko ole, kunhan nyt ajatusoksensin pohdintojani tänne... Kiitos ja anteeksi. ;)
Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, mutta olen aina ihmetellyt miksi parisuhteen pitäisi olla oletusarvo? Miksei ihminen voisi viihtyä yksin parisuhteessa itsensä kanssa? Olen lähtöisin piireistä, joissa yleensä sen ensimmäisen vakavasti otettavan seurustelukumppanin kanssa mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Itsekin kuvittelin aikanaan avioliittoni kestävän ikuisesti, mutta toisin kävi. 21-vuotiaana nuorena morsiamena olin kovin nuori ja naiivi, ja nyt jälkeenpäin ajatellen olin aivan liian epäkypsä avioliiton kaltaiseen parisuhteen muotoon. En ollut juurikaan ehtinyt asua yksin ja miettiä kuka olen, mitä tahdon elämältä ja millaisessa parisuhteessa todella olisin onnellinen. Elämällä on tapana kasvattaa ja opettaa, ja vaikka avioliitosta lähteminen tekikin kipeää, se oli silti yksi elämäni parhaimmista päätöksistä.
Yleensä parisuhteisiin päädytään kun joku toinen ihminen vie jalat alta, ihastutaan ja rakastutaan. Ensihuuma tuppaa toimimaan liimana joka saa ihmiset sitoutumaan yksiavioisesti toisiinsa perheenperustamistarkoituksessa. Parisuhteeseen kuuluu kuitenkin kaksi erillistä olentoa joilla on yleensä ollut omaa elämää ja usein myös monia seurustelukumppanejakin ennen uutta kumppania. Mihin toisessa sitten ihastutaan ja rakastutaan? Yleensä ensimmäiseksi katsotaan ulkonäköä. Sen pitää miellyttää omaa silmää, mutta luonne on tärkein. Tutustumisen ja hynttyneiden yhteen lyömisen jälkeen sitoutuminen vasta alkaakin, ja toisesta ihmisestä alkaa paljastua paljon myös niitä vähemmän miellyttäviä piirteitä. Nyky-yhteiskunnassa narsismista puhutaan todella paljon, mutta eivät kaikki kusipäät ole automaattisesti narsisteja. Kiukkupäivät, paskapäivät ja ärsytyspäivät ovat osa elämää, ja ne tulee purettua useimmiten siihen lähimpänä olevaan ihmiseen. Olen kuitenkin usein miettinyt mikä on tärkeintä parisuhteessa. Onko se hyvä seksi, samalla aaltopituudella oleminen vai arjesta jotenkin päin luoviminen?
Keskustelin juuri eilen sosiaalisen median chatissa parhaan ystäväni kanssa parisuhteista ja niiden dynamiikasta. Ihmettelimme yhdessä, miten kukaan on pystynyt olemaan naimisissa vuosikymmeniä ja vieläpä onnellisesti. Ihmettelimme myös yhdessä sitä, miksi kummankaan meidän parisuhteet eivät ole kestäneet viittäkään vuotta. Voiko vikaa etsiä meistä, vai olemmeko vain valinneet itsellemme väärät kumppanit? En tiedä. Päädyimme kuitenkin yhdessä siihen lopputulokseen, että parisuhteen yksi koossapitävistä liimoista on kumppanin arvostaminen ja positiivisen palautteen antaminen. Ei kai kukaan jaksa olla parisuhteessa, jossa tuntee olonsa koko ajan epävarmaksi ja ei-arvostetuksi? Ei. Kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan parisuhteissaan henkistä väkivaltaa, jolla kumppani mitätöidään, saadaan hiljaiseksi ja vetäytyväksi ja epävarmaksi itsestään. Kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan kumppaniltaan, kuinka tämän pitäisi olla laihempi tai lihaksikkaampi ja kuinka tämä on niin ärsyttävä, että kumppani ihan varmasti kohta menee pettämään jos kumppani ei paranna tapojaan. Kenenkään ei koskaan ainakaan pitäisi joutua alistumaan kumppaninsa tahtoon täydellisesti menettäen samalla minuutensa ja kaiken, mikä on aikaisemmin ollut tärkeää.
Tärkeintä parisuhteessa on ehdottomasti keskinäisen luottamuksen lisäksi kanssaihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen, pienet sanat ja teot joilla kumpikin kokee olevansa arvostettu ja rakastettu juuri sellaisena kuin on, ja ennen kaikkea tunne siitä että voi olla oma itsensä huononakin päivänä näyttäen tunteensa aidosti ja rehellisesti tulematta mitätöidyksi sillä tasolla. Ei kai kukaan haluaisi kuulla surressaan vaikkapa läheisensä sairautta puolisonsa suusta: "No kenen kissa nyt on kuollut? Älä hei viitti itkeä, mä en jaksa enää kuunnella tuollaista vinkunaa ja kitinää"? Veikkaisin ettei kukaan tahdo. Minä en ainakaan haluaisi. Sen sijaan toivoisin kumppanin ottavan syliin ja paijaavan kyyneleet pois poskilta haukkumisen ja lyttäämisen sijaan. Valitettavasti kaikki eivät aina päädy suhteisiin joissa saavat kokea olevansa emotionaalisesti turvassa.
Parisuhde ei siis ole itseisarvo.
Parisuhteen onnistumisen edellytyksen itseisarvo on kuitenkin terve narsismi: se, että rakastaa ja arvostaa itseään antamatta toisen ihmisen kävellä ylitseen. Jos rakas puoliso osoittautuu henkistä väkivaltaa harjoittavaksi paskiaiseksi, alkoholistiksi, narkkariksi tai muuten vain kusipääksi, on parempi lähteä kävelemään ja olla parisuhteessa itsensä kanssa. Ihmisellä on kaipuu toisen lähelle ja iholle, mutta yksin ollessa voi oppia vähän lisää itsestään ja elämästään, miettiä menneitä valintojaan ja olla hieman tarkempi seuraavan kumppaniehdokkaan kanssa. Sinkkuudessa ja parisuhteissa on kummassakin puolensa, ja vaikka tosielämä ei mitään "Sex and the City" -sarjaa olekaan, se voi silti olla antoisaa aikaa jonka voi käyttää itsensä tutkisteluun, matkusteluun, opiskeluun, työskentelyyn ja uusien ihmisten tapaamiseen. Parisuhteessa taas on tärkeintä että kumppanit ovat samoilla aaltopituuksila, heillä on samat prioriteetit elämässä ja kumpikin kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi, ei mitätöidyksi, lytätyksi ja murretuksi.
Mikä sitten on parisuhteellisuusteorian kaava?
Älkää hei minulta kysykö, en minä mikään matemaatikko ole, kunhan nyt ajatusoksensin pohdintojani tänne... Kiitos ja anteeksi. ;)
maanantai 27. tammikuuta 2014
PLAN B IS ALWAYS A GOOD PLAN?
Vuosi 2014 on käynnistynyt aika normaalein mutta silti kohtalaisen vauhdikkain kuvioin. Vuoden 2013 lopussa toivoin meneillään olevasta vuodesta muodostuvan paljon paremman kuin viime vuodesta, mutta so far toiveeni näyttäisi menneen kankkulan kaivoon ainakin mitä tulee työpaikallani tapahtuviin uudistuksiin. Täytyy alkaa ihan tosissaan tehdä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, sillä röntgenhoitajakoulutuksen pääsykokeet menivät reisille syksyllä enkä päässyt opiskelemaan. Siitä hommasta ei siis tullut lasta eikä paskaa. Ihailen ihmisiä jotka ovat tienneet aina mitä haluavat elämältä, opiskelevat unelmiensa ammattiin päästen haluamaansa opiskelupaikkaan ensi yrittämällä ja valmistuvat säällisessä ajassa maistereiksi, sairaanhoitajiksi, lääkäreiksi, oikeustieteilijöiksi, toimittajiksi, fysioterapeuteiksi, opettajiksi, muusikoiksi... you name it.
Minussa on aina ollut vähän (ja vähän enemmänkin) taivaanrannanmaalarin vikaa. En jaksanut keskittyä teologian opintoihin, ja sittemmin sain seurakseni vielä oikein mukavan ahdistusoireyhtymän mitä tulee ihmismassoille esiintymiseen ja puhumiseen. Papiksi minusta ei siis olisi, ja opettajaksi en tahdo. Toimittajan työ ei tule kysymykseenkään johtuen nykyjournalismin tasosta Suomessa. Harva jaksaa enää toteuttaa todellista tutkivaa journalismia ja on sääli katsella Ilta-Paskan ja muiden keltaisten lehtien lööppejä ja uutisia, joiden kieliasukaan ei ole täydellinen. En väitä osaavani itsekään kirjoittaa täydellistä äidinkieltä, mutta ainakin yritän. Hoitoalan opinnot kaatuivat omaan mahdottomuuteensa, toisin sanoen perfektionismiini ja siihen, että potilaiden kohtalot tulivat liikaa ihon alle uniin saakka. Ei ollut hyvä tämä, ei ollenkaan. Pidin kyllä opinnoistani ja työstäni, mutta omaa henkistä jaksamista täytyy ajatella aina ensin. Olisin todennäköisesti polttanut itseni loppuun alle viidessä vuodessa valmistumisen jälkeen.
Tällä hetkellä olen toisin sanoen hieman tyhjän päällä. Käyn kyllä töissä, mutta tulevaisuudesta ei ole hajuakaan. Joskus toivoisin vain valinneeni matemaattis-luonnontieteellisiä aineita lukiossa ja opiskelleeni pitkät oppimäärät matikasta, kemiasta ja fysiikasta, hakeneeni opiskelemaan itseni vaikkapa diplomi-insinööriksi ja valmistuneeni hyvässä ajassa hyväpalkkaiseen työhön. Elämä ei vain aina mene niin. Toisinaan koen huonommuudentunteita siitä, ettei minulla ole vieläkään ammattia vaikka täytänkin pian 29 vuotta. Yritän kuitenkin tolkuttaa itselleni olevani vielä nuori. Onneksi olen ehtinyt tehdä paljon töitä elämäni aikana... ja onhan elämässä muutakin kuin opinnot ja työ.
Männäviikonloppuna olin eräässä musiikkitapahtumassa myymässä bändien levyjä ja oheistuotteita ja nautin hommasta. Oli mahtavaa kohdata uusia ihmisiä, käydä hyviä keskusteluja ja kuunnella sivukorvalla esiintyjiäkin! Pakko sanoa, että erityisesti Iiwanajulman levynjulkaisukeikka osui ja upposi kuulohermooni totaalisesti. Siinä on taas yksi bändi joka tekee hommaansa koko sydämestään, sielustaan ja mielestään, ja musiikki ja lyriikat ovat sopivan melankolisia ja passiivis-agressiivisia suomalaiseen mielenlaatuun uppoutuen. Levynjulkkarikeikka oli kuitenkin ennen kaikkea juhla elämälle. Vaikka elämä kasaisi jatkuvalla syötöllä paskaa niskaan, elämä on silti juhlan arvoinen. Eipä ihmetytä, miksi uuden levyn nimikin on "Hallelujah" eli "Ylistys Herralle". Moni kristitty voisi ehkä vetää herneet nokkaansa moisesta nimityksestä, mutta minun mielestäni se on varsin osuva eikä ollenkaan pilkkaavassa hengessä heitetty.
Juhlan jälkeen koittaa kuitenkin aina arki. Myyntihommia oli kiva tehdä pitkästä aikaa, mutta tänään oli palattava takaisin sorvin ääreen. Maanantain kunniaksi tulikin uutisia organisaatioon ja työsopimusten uudistamiseen liittyen, ja tänään olenkin surffaillut ahkerasti mol.fi:ssä ja yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sivuilla. Eräs ystäväni sanoi näkevänsä minut ehdottomasti liperit kaulassa tulevaisuudessa, mutta tokkopa mikään seurakunta ottaisi saarnaamaan pappia, joka on vetänyt ennen jumalanpalveluksen alkua 10 milligrammaa Diapamia koska ihmisten eteen meneminen ja näille puhuminen ahdistaa niin kovasti? Lisäksi papin pitäisi osata laulaakin, enkä minä osaa järin hyvin tehdä sitäkään. Näin ollen ne haaveet on kuopattava. Uskonnonopettajan hommaa voisin kuvitella tekeväni ehkä lukiossa, mutta yläasteikäiset ovat sen verran karmivaa sakkia murrosikineen että ajatuskin riehuvasta teinilaumasta pelottaa. Hoitoala on poissuljettu vaihtoehto myöskin, mutta nyt olen selaillut eri yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmien nettisivuja. Vaihtoehto B sisältää siis pääsykoekirjan hankkimista ja hakua Helsingin, Tampereen ja Kuopion yliopistoihin sosiaalityön koulutusohjelmiin. Lisäksi aion hakea ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa. Saapa nähdä, mitä siitä tulee.
Pidän ihmisistä mutta vihaan suuria väkijoukkoja ja niille esiintymistä. Voisikohan siis sosiaaliala olla minun heiniäni? Jaa-a, sen näyttänee vain aika. Tämä kevät vaatinee kovasti istumalihaksia ja rautaisia hermoja, jos meinaan päntätä pääsykokeisiin töiden ohessa. Eteenpäin on mentävä vain suomalaisen sisun sekä kahvin voimalla. Jälkimmäisen suhteen on vain toivottava, ettei refluksitautini äidy kovin pahaksi. Sosiaalityöntekijätkin voivat kuitenkin olla omalta osaltaan ehkäisemässä 10-luvun itsemurhia ja syrjäytymistä. Siitäpä päästäänkin oivaan Iiwanajulman kipaleeseen, jota tämä typerä blogipohja ei anna linkittää videona. Nauttikaa silti!
Plan B:t ovat ennenkin pelastaneet elämiä, joten miksei sellainen toimisi minunkin elämässäni? Aion kuitenkin muistaa myös nauttia elämästä, vaikka keväästä näyttäisikin näillä näkymin tulevan hyvin työ- ja opiskelupainotteinen. Ensi viikonlopusta on hyvä aloittaa, sillä aiomme juhlia myöhemmin illalla ihanan Mystralin kanssa syntymäpäiviämme etukäteen.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!
Minussa on aina ollut vähän (ja vähän enemmänkin) taivaanrannanmaalarin vikaa. En jaksanut keskittyä teologian opintoihin, ja sittemmin sain seurakseni vielä oikein mukavan ahdistusoireyhtymän mitä tulee ihmismassoille esiintymiseen ja puhumiseen. Papiksi minusta ei siis olisi, ja opettajaksi en tahdo. Toimittajan työ ei tule kysymykseenkään johtuen nykyjournalismin tasosta Suomessa. Harva jaksaa enää toteuttaa todellista tutkivaa journalismia ja on sääli katsella Ilta-Paskan ja muiden keltaisten lehtien lööppejä ja uutisia, joiden kieliasukaan ei ole täydellinen. En väitä osaavani itsekään kirjoittaa täydellistä äidinkieltä, mutta ainakin yritän. Hoitoalan opinnot kaatuivat omaan mahdottomuuteensa, toisin sanoen perfektionismiini ja siihen, että potilaiden kohtalot tulivat liikaa ihon alle uniin saakka. Ei ollut hyvä tämä, ei ollenkaan. Pidin kyllä opinnoistani ja työstäni, mutta omaa henkistä jaksamista täytyy ajatella aina ensin. Olisin todennäköisesti polttanut itseni loppuun alle viidessä vuodessa valmistumisen jälkeen.
Tällä hetkellä olen toisin sanoen hieman tyhjän päällä. Käyn kyllä töissä, mutta tulevaisuudesta ei ole hajuakaan. Joskus toivoisin vain valinneeni matemaattis-luonnontieteellisiä aineita lukiossa ja opiskelleeni pitkät oppimäärät matikasta, kemiasta ja fysiikasta, hakeneeni opiskelemaan itseni vaikkapa diplomi-insinööriksi ja valmistuneeni hyvässä ajassa hyväpalkkaiseen työhön. Elämä ei vain aina mene niin. Toisinaan koen huonommuudentunteita siitä, ettei minulla ole vieläkään ammattia vaikka täytänkin pian 29 vuotta. Yritän kuitenkin tolkuttaa itselleni olevani vielä nuori. Onneksi olen ehtinyt tehdä paljon töitä elämäni aikana... ja onhan elämässä muutakin kuin opinnot ja työ.
Männäviikonloppuna olin eräässä musiikkitapahtumassa myymässä bändien levyjä ja oheistuotteita ja nautin hommasta. Oli mahtavaa kohdata uusia ihmisiä, käydä hyviä keskusteluja ja kuunnella sivukorvalla esiintyjiäkin! Pakko sanoa, että erityisesti Iiwanajulman levynjulkaisukeikka osui ja upposi kuulohermooni totaalisesti. Siinä on taas yksi bändi joka tekee hommaansa koko sydämestään, sielustaan ja mielestään, ja musiikki ja lyriikat ovat sopivan melankolisia ja passiivis-agressiivisia suomalaiseen mielenlaatuun uppoutuen. Levynjulkkarikeikka oli kuitenkin ennen kaikkea juhla elämälle. Vaikka elämä kasaisi jatkuvalla syötöllä paskaa niskaan, elämä on silti juhlan arvoinen. Eipä ihmetytä, miksi uuden levyn nimikin on "Hallelujah" eli "Ylistys Herralle". Moni kristitty voisi ehkä vetää herneet nokkaansa moisesta nimityksestä, mutta minun mielestäni se on varsin osuva eikä ollenkaan pilkkaavassa hengessä heitetty.
Juhlan jälkeen koittaa kuitenkin aina arki. Myyntihommia oli kiva tehdä pitkästä aikaa, mutta tänään oli palattava takaisin sorvin ääreen. Maanantain kunniaksi tulikin uutisia organisaatioon ja työsopimusten uudistamiseen liittyen, ja tänään olenkin surffaillut ahkerasti mol.fi:ssä ja yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sivuilla. Eräs ystäväni sanoi näkevänsä minut ehdottomasti liperit kaulassa tulevaisuudessa, mutta tokkopa mikään seurakunta ottaisi saarnaamaan pappia, joka on vetänyt ennen jumalanpalveluksen alkua 10 milligrammaa Diapamia koska ihmisten eteen meneminen ja näille puhuminen ahdistaa niin kovasti? Lisäksi papin pitäisi osata laulaakin, enkä minä osaa järin hyvin tehdä sitäkään. Näin ollen ne haaveet on kuopattava. Uskonnonopettajan hommaa voisin kuvitella tekeväni ehkä lukiossa, mutta yläasteikäiset ovat sen verran karmivaa sakkia murrosikineen että ajatuskin riehuvasta teinilaumasta pelottaa. Hoitoala on poissuljettu vaihtoehto myöskin, mutta nyt olen selaillut eri yliopistojen sosiaalityön koulutusohjelmien nettisivuja. Vaihtoehto B sisältää siis pääsykoekirjan hankkimista ja hakua Helsingin, Tampereen ja Kuopion yliopistoihin sosiaalityön koulutusohjelmiin. Lisäksi aion hakea ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa. Saapa nähdä, mitä siitä tulee.
Pidän ihmisistä mutta vihaan suuria väkijoukkoja ja niille esiintymistä. Voisikohan siis sosiaaliala olla minun heiniäni? Jaa-a, sen näyttänee vain aika. Tämä kevät vaatinee kovasti istumalihaksia ja rautaisia hermoja, jos meinaan päntätä pääsykokeisiin töiden ohessa. Eteenpäin on mentävä vain suomalaisen sisun sekä kahvin voimalla. Jälkimmäisen suhteen on vain toivottava, ettei refluksitautini äidy kovin pahaksi. Sosiaalityöntekijätkin voivat kuitenkin olla omalta osaltaan ehkäisemässä 10-luvun itsemurhia ja syrjäytymistä. Siitäpä päästäänkin oivaan Iiwanajulman kipaleeseen, jota tämä typerä blogipohja ei anna linkittää videona. Nauttikaa silti!
Plan B:t ovat ennenkin pelastaneet elämiä, joten miksei sellainen toimisi minunkin elämässäni? Aion kuitenkin muistaa myös nauttia elämästä, vaikka keväästä näyttäisikin näillä näkymin tulevan hyvin työ- ja opiskelupainotteinen. Ensi viikonlopusta on hyvä aloittaa, sillä aiomme juhlia myöhemmin illalla ihanan Mystralin kanssa syntymäpäiviämme etukäteen.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!
 | ||
| There was a time I hadn't work enough to do. |
perjantai 24. tammikuuta 2014
ALL WORK AND NO PLAY...
Viime aikoina olen työskennellyt todella rivakasti, kuten kuvista saattaa näkyä:
Syytän näistä tilanteista töiden vähäisyyttä. Mikään ei ole jäätävämpää kuin päästä töihin ja huomata, ettei töitä ole. Onneksi tilanteeseen pitäisi tulla muutos in any moment koska eräs päivitys on saatu päätökseen ja töitä pitäisi taas riittää.
Tälle viikonlopulle onkin luvassa vaikka mitä meininkejä, muun muassa erään hyvän ystävän kodinsiunauspippalot ja toki yövuoroilua merchandise-hommien merkeissä. Rock on!
Päivitän jotain syvällisempää jahka väsyneet aivoni taipuvat muuhunkin kuin näihin pikapäivityksiin.
Syytän näistä tilanteista töiden vähäisyyttä. Mikään ei ole jäätävämpää kuin päästä töihin ja huomata, ettei töitä ole. Onneksi tilanteeseen pitäisi tulla muutos in any moment koska eräs päivitys on saatu päätökseen ja töitä pitäisi taas riittää.
Tälle viikonlopulle onkin luvassa vaikka mitä meininkejä, muun muassa erään hyvän ystävän kodinsiunauspippalot ja toki yövuoroilua merchandise-hommien merkeissä. Rock on!
Päivitän jotain syvällisempää jahka väsyneet aivoni taipuvat muuhunkin kuin näihin pikapäivityksiin.
tiistai 21. tammikuuta 2014
SWEET DREAMS...
...tai sitten ei.
Olen nähnyt koko ikäni omituisia unia. Joskus muistan niistä herätessäni enemmän ja joskus vähemmän, mutta uneni ovat yleensä melko sairaita. Erityisesti raskausaikana näin mitä omituisimpia K18-unia, ja nyt viime aikoina uneni ovat olleet melkoista sillisalaattia. Saan usein nauraa kippurassa omille unikuvilleni, mutta toisinaan herään järkyttävään ahdistukseen eikä minulla ole hajuakaan siitä, mistä on tullut uneksittua juuri ennen hirveää takykardiakohtausta. Ajattelin kuitenkin kirjoitella postauksen unista jotka muistan vaikka niiden näkemisestä on aikaa viikkoja, kuukausia tai pahimmassa tapauksessa jopa vuosia.
V FOR VIOLENCE JA ITSEMURHAKANDIDAATTIKERHO
Olin vuonna 2010 noin puolivälin kieppeillä raskaana, ja olin tainnut olla paria viikkoa aiemmin kyseisen pumpun keikalla. Jotenkin kummasti siitä jäi aineksia omituisiin uniin. V for Violence oli koonnut faneistaan järjestäytynyttä kulttia, ja jokaisen fanin tuli kuulua kulttiin tai ei olisi asiaa keikoille. Niinpä kaikki V for Violecen jäsenet olivat pakotettuja tekemään bändin kanssa itsemurhan jos mieli fanittaa. Tarvitseeko sanoa, että herätessä oli hieman WTF? -fiilis?
HELLUNTAIHUUMAA
Kerran näin unta jossa olin teiniaikojeni helluntaiseurakunnassa odottelemassa jumalanpalvelusta yöaikaan. Ainut pikku moka tässä unessa oli se, että kirkonmenoihin oli kutsuttu esiintymään kaksi bändiä, jotka olivat Cold Cold Ground ja V for Violence. Olin jo ennen kirkonmenojen alkua suunnattoman ahdistunut tajuttuani, ettei näiden bändien musiikki nyt varsinaisesti ole erityisen hengellistä saati sitten soveliasta puhtoisille ja hartaille helluntailaisille, mutta minulla ei ollut enää keinoja estää keikkaa. Kaiken lisäksi seurakunnan alakerrassa oli sänky, jossa nukuin sikin sokin erinäisten ihmisten kanssa.
Epäilen, ettei kumpikaan unessani nähdyistä bändeistä suostuisi minkään valtakunnan seurakunnan tiloihin esiintyjäksi vaikka heille maksettaisiin siitä maltaita. Olin silti hieman huvittunut herättyäni: näin menneisyys ja nykyisyys kohtaavat! (Epäilen myös etteivät vanhat helluntaituttunikaan innostuisi nykyisestä musiikkimaustani, ettei sen puoleen...)
ELÄMÄNMUUTOKSIA
Ehdottomasti hauskin ja omituisin uni jonka olen ikinä nähnyt tuli nähtyä töiden jälkeen päiväunilla. Olin vaihtanut unessani miestä, ja uusi mieheni oli oikein mukava, komea ja hyväkäytöksinen. Ihanien pusutunnelmien ja K18-meiningin sijaan esittelin tämän tyypin vanhemmilleni, ja romanttisten ja seksikkäiden hetkien sijaan luennoin uudelle mieskandidaatilleni SYTOSTAATEISTA, sädehoidoista ja niiden vaikutusmekanismeista sekä syöpien ennusteista liittyen äitini sairauteen. Sieltä tulivat fluorourasiilit, vinorelbiinit, epirubisiinit ja doketakselit oikein sujuvasti, ja osasinpa muutenkin lääketieteen sanastoa varsin hyvin.
Toinen elämänmuutosuni sen sijaan oli vielä härskimpi. Siinä olimme juuri eronneet mieheni kanssa ja päädyin K18-hommiin mieheni (joka oli unessani ex) ja kahden muun tutun kundin kanssa. Panimme menemään (pun intended) ilman minkäänlaista asianmukaista suojausta, ja sessioiden lopuksi pohdiskelimme, mitä teemme jos olen raskaana ja kuka mahtaakaan olla isä. Unessani päädyin tekemään raskaudenkeskeytyksen, mikä oli hieman ahdistavaa ja pelottavaa.
LÄSKIUNIA
Näen myös usein unia, joissa olen järkyttävä läski, siis ihan hirveä. Niissä vaatekokoni on yleensä luokkaa 42-46 enkä ole ollenkaan kotonani kropassani. Tiedän tällaisten unien kumpuavan syömishäiriötaustastani, enkä menisi väittämään että olisin ihan sinut kroppani kanssa valveillakaan...
Viimeisimmästä unestani muistan vain sen, että niissä liikuttiin sosiaalisen median parissa. Silti heräsin ahdistavaan tuntemukseen ja sydämeni hurjaan laukkaan varttia ennen kuin kellon olisi oikeasti pitänyt edes soida. Huomenta vain, päin v*ttua, hui hai! Unipohdintojen jälkeen on todella hyvä lähteä töihin pakertamaan, kun lämmin punkka saattaisi vielä huudella jonkin verran kutsuhuutojaan. Onneksi on keksitty sellainen ihmeaine kuin kahvi...
Ehdottomasti ahdistavimpia ovat unet joissa joku on juuri kuollut. Niiden jälkeinen olotila saattaa vainota pitkälle päivään eikä siitä ole helppoa ravistella itseään irti.
Millaisia unia te näette? Muistatteko unianne herättyänne vai luuletteko ettette ole nähneet unta ensinkään?
Olen nähnyt koko ikäni omituisia unia. Joskus muistan niistä herätessäni enemmän ja joskus vähemmän, mutta uneni ovat yleensä melko sairaita. Erityisesti raskausaikana näin mitä omituisimpia K18-unia, ja nyt viime aikoina uneni ovat olleet melkoista sillisalaattia. Saan usein nauraa kippurassa omille unikuvilleni, mutta toisinaan herään järkyttävään ahdistukseen eikä minulla ole hajuakaan siitä, mistä on tullut uneksittua juuri ennen hirveää takykardiakohtausta. Ajattelin kuitenkin kirjoitella postauksen unista jotka muistan vaikka niiden näkemisestä on aikaa viikkoja, kuukausia tai pahimmassa tapauksessa jopa vuosia.
V FOR VIOLENCE JA ITSEMURHAKANDIDAATTIKERHO
Olin vuonna 2010 noin puolivälin kieppeillä raskaana, ja olin tainnut olla paria viikkoa aiemmin kyseisen pumpun keikalla. Jotenkin kummasti siitä jäi aineksia omituisiin uniin. V for Violence oli koonnut faneistaan järjestäytynyttä kulttia, ja jokaisen fanin tuli kuulua kulttiin tai ei olisi asiaa keikoille. Niinpä kaikki V for Violecen jäsenet olivat pakotettuja tekemään bändin kanssa itsemurhan jos mieli fanittaa. Tarvitseeko sanoa, että herätessä oli hieman WTF? -fiilis?
HELLUNTAIHUUMAA
Kerran näin unta jossa olin teiniaikojeni helluntaiseurakunnassa odottelemassa jumalanpalvelusta yöaikaan. Ainut pikku moka tässä unessa oli se, että kirkonmenoihin oli kutsuttu esiintymään kaksi bändiä, jotka olivat Cold Cold Ground ja V for Violence. Olin jo ennen kirkonmenojen alkua suunnattoman ahdistunut tajuttuani, ettei näiden bändien musiikki nyt varsinaisesti ole erityisen hengellistä saati sitten soveliasta puhtoisille ja hartaille helluntailaisille, mutta minulla ei ollut enää keinoja estää keikkaa. Kaiken lisäksi seurakunnan alakerrassa oli sänky, jossa nukuin sikin sokin erinäisten ihmisten kanssa.
Epäilen, ettei kumpikaan unessani nähdyistä bändeistä suostuisi minkään valtakunnan seurakunnan tiloihin esiintyjäksi vaikka heille maksettaisiin siitä maltaita. Olin silti hieman huvittunut herättyäni: näin menneisyys ja nykyisyys kohtaavat! (Epäilen myös etteivät vanhat helluntaituttunikaan innostuisi nykyisestä musiikkimaustani, ettei sen puoleen...)
ELÄMÄNMUUTOKSIA
Ehdottomasti hauskin ja omituisin uni jonka olen ikinä nähnyt tuli nähtyä töiden jälkeen päiväunilla. Olin vaihtanut unessani miestä, ja uusi mieheni oli oikein mukava, komea ja hyväkäytöksinen. Ihanien pusutunnelmien ja K18-meiningin sijaan esittelin tämän tyypin vanhemmilleni, ja romanttisten ja seksikkäiden hetkien sijaan luennoin uudelle mieskandidaatilleni SYTOSTAATEISTA, sädehoidoista ja niiden vaikutusmekanismeista sekä syöpien ennusteista liittyen äitini sairauteen. Sieltä tulivat fluorourasiilit, vinorelbiinit, epirubisiinit ja doketakselit oikein sujuvasti, ja osasinpa muutenkin lääketieteen sanastoa varsin hyvin.
Toinen elämänmuutosuni sen sijaan oli vielä härskimpi. Siinä olimme juuri eronneet mieheni kanssa ja päädyin K18-hommiin mieheni (joka oli unessani ex) ja kahden muun tutun kundin kanssa. Panimme menemään (pun intended) ilman minkäänlaista asianmukaista suojausta, ja sessioiden lopuksi pohdiskelimme, mitä teemme jos olen raskaana ja kuka mahtaakaan olla isä. Unessani päädyin tekemään raskaudenkeskeytyksen, mikä oli hieman ahdistavaa ja pelottavaa.
LÄSKIUNIA
Näen myös usein unia, joissa olen järkyttävä läski, siis ihan hirveä. Niissä vaatekokoni on yleensä luokkaa 42-46 enkä ole ollenkaan kotonani kropassani. Tiedän tällaisten unien kumpuavan syömishäiriötaustastani, enkä menisi väittämään että olisin ihan sinut kroppani kanssa valveillakaan...
Viimeisimmästä unestani muistan vain sen, että niissä liikuttiin sosiaalisen median parissa. Silti heräsin ahdistavaan tuntemukseen ja sydämeni hurjaan laukkaan varttia ennen kuin kellon olisi oikeasti pitänyt edes soida. Huomenta vain, päin v*ttua, hui hai! Unipohdintojen jälkeen on todella hyvä lähteä töihin pakertamaan, kun lämmin punkka saattaisi vielä huudella jonkin verran kutsuhuutojaan. Onneksi on keksitty sellainen ihmeaine kuin kahvi...
Ehdottomasti ahdistavimpia ovat unet joissa joku on juuri kuollut. Niiden jälkeinen olotila saattaa vainota pitkälle päivään eikä siitä ole helppoa ravistella itseään irti.
Millaisia unia te näette? Muistatteko unianne herättyänne vai luuletteko ettette ole nähneet unta ensinkään?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)