TYÖ- JA KAHVINARKOMAANIN SALAISET KANSIOT... EI KUN MITÄ?

Blogini on jäänyt jonkinlaiselle päivitystauolle sitten viime näkemän, mutta elämässäni ei juuri nyt ole oikein mitään kerrottavaa.

Oikeastaan minulla olisi paljonkin sanottavaa, mutten tiedä kuinka muotoilisin sanani. Elämä on hassua, ihanaa, haikeaa ja kaikkea mahdollista yhtä aikaa. Minä olen jälleen sinkku ja samalla naimisissa töiden kanssa. Olen tehnyt viime viikolla lähinnä 10-12-tuntisia työpäiviä, kävin tekemässä viime yönäkin jonkin verran töitä ja pohdin, mahtaako tästä tulla kaikkien aikojen sinkkukesä vai olenko kesälläkin naimisissa tiukasti töiden kanssa? On toki hyvä että töitä on, mutta tällä hetkellä oma jaksaminen alkaa olla aika finaalissa.

Tänään on päivä, jolloin jokainen äiti saa aamukahvit sänkyyn sekä lapsilta lahjoja. 

Minä suuntaan taas kerran ainokaiseni haudalle sen jälkeen kun olen käynyt tervehtimässä omaa, kuolevaa äitiäni. Niin, tänään lienee äitini viimeinen äitienpäivä maan päällä, joten suonette anteeksi jollen jaksa olla juhlafiiliksissä. Työt ovat oiva tapa paeta siviilielämän pahoja asioita, mutta ei niitäkään kai liikaa saisi tehdä. En vain osaa sanoa "Ei", ja siksi onkin helpompi jäädä vääntämään duunia vaikka haluaisi oikeasti paiskata tietokoneen pihalle ikkunasta ja huutaa suoraa huutoa. En minä kuitenkaan ole sellainen. 

Onneksi elämään on mahtunut kuitenkin viime aikoina myös hienoja kohtaamisia. 

Saavuin eilen takaisin Tampereelta, missä kävin katsomassa ja kuuntelemassa muun muassa Iiwanajulman ja KYPCKin keikat. Ilta oli aivan loistava ja toi kaivatun hengähdystauon muuten kovin hektiseen elämään. Kävin myös pitkäaikaisen ystäväni H:n kanssa syömässä ja keskustelujemme tiimoilta ajattelin rohkaistua kirjoittelemaan seuraavan kerran joitakin asioita lahkoista ja siitä millaista tuhoa ne voivat pahimmillaan saada aikaan. Tampereelta lähdinkin suoraan töihin ja hassujen sattumien kautta tutustuimme työkaverin kanssa uuteen bändiin: 

Tällaisen keikalle olisi tarkoitus vääntäytyä tyttöjen illan merkeissä 22.5., ja ensi lauantaina on luvassa Amorphiksen ilmaiskeikka Tikkurilassa, jonne menen vanhan lukioaikaisen ystäväni kanssa.

Elämääni on mahtunut siis kurjia asioita, mutta toisaalta elämä on varsin jees juuri nyt ja juuri näin. Minulla on rutkasti ystäviä ja hurjasti töitä, ja kesäkin on vasta alkamaisillaan. Jospa tästä kesästä tulisi sinkkukesä, jolloin keskityn ystäviini ja siihen, että opettelen jälleen rakastamaan itseäni aidosti...? 

Tällaista. Blogi pysynee vielä tovin päivitystauolla koska en oikein saa ajatuksiani kasaan niin että tekstini olisi oikeasti lukukelpoista.

LIES ABOUT MYSELF

Blogeissa on viime aikoina kiertänyt haaste, jossa jokaisen bloggaajan pitää kertoa 11 asiaa itsestään, vastata haastajan 11 kysymykseen itsestään, keksiä 11 kysymystä, haastaa joku, kertoa kuka haastoi ja niin edelleen. En tiedä kuka tätä blogia lukee vai lukeeko kukaan (onhan minulla hei peräti 9 lukijaa, jee!), mutta veikkaisin että salalukijoita on ainakin siunaantunut, kiitos V for Violencen viime aikoina harjoittaman ahkeran spämmäämisen sekä Twitterissä että omilla Facebook-sivuillaan tämän tekstin osalta.

Bongasin jälleen kerran haasteen Maijan blogista, ja vaikkei minun blogiani taaskaan nimetty, aion kuitenkin tällä kertaa tarttua haasteeseen. Yhtätoista bloggaajaa saan tuskin haastettua, mutta katsotaanpa mihin rahkeeni riittävät. Haastehan toimii siis näin:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Sinun pitää haastaa 11 bloggaajaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Kerro kuka sinut haastoi. Ei takaisin haastamisia.

Let's start.

1. Minulle on tehty neljä isoa vatsaleikkausta joista ensimmäinen suoritettiin ollessani vastasyntynyt. Kiitos, duodenaaliatresia. Minulla on ollut virallisesti anomalia eli epämuodostuma sisäelimissäni.

2. Pyörin teini-iässä eräässä pienessä porukassa jonka johtaja oli hengellisiltä arvoiltaan kaikkea muuta kuin terve näin jälkikäteen arvioiden. Siinä porukassa olo jätti suuren kasan traumoja ja ahdistuksia, ja näen vieläkin joskus painajaisia tuon porukan kokoontumisista.

3. Seurustelin ensimmäisen kerran oikein vakavasti vasta 19-vuotiaana.

4. Edelliseen liittyen menetin neitsyyteni vasta hääyönä. True love waits, vai miten se nyt menikään?

5. Värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran elämässäni abivuonna. Oi kyllä, ehdin elää niinkin vanhaksi ennen kuin tein ulkonäölleni jotain.

6. Opin juomaan kahvia vasta abikeväänä, mutta sen jälkeen sitä onkin kulunut, vaikka kärsin refluksitaudista liittyen vastasyntyneisyyskaudella operoituun duodenaaliatresiaan.

7. Olin lapsena ja teininä Lastenklinikan kanta-asiakas, enkä jaksa edes laskea miten monta kertaa minulle on tehty gastroskopia eli mahalaukun tähystys tai kuinka monesti minulla on ollut nenä-mahaletku. 

8. Join ensimmäisen kerran itseni humalaan 23-vuotiaana avioeron jälkeen. 

9. Olen käynyt yksin useillakin musiikkikeikoilla ja jopa nauttinut olostani. Yksin ollessaan keikkoihin pystyy keskittymään paljon paremmin!

10. Kärsin välillä ahdistus- ja paniikkioireista sosiaalisiin tilanteisiin liittyen vaikka ystäväni pitävätkin minua iloisena ja sosiaalisena. Siksipä parin bändin keikoille siunaantunut levyjen- ja paitojenmyyntinakki olikin melkoista itseni voittamista etenkin kun nykyinen työni ei ole erityisen sosiaalista.

11. Rakastan aikaisia aamuja. Herään yleensä työpäivinä kello 03:45 tai joskus jopa omia aikojani aiemmin. Mikään ei ole ihanampaa kuin kävellä rauhallisessa miljöössä työkaverille josta nousen auton kyytiin. En myöskään tykkää nukkua vapaapäivinäkään yhdeksää kauemmin, ja jos uni maistuu kymmeneen saakka tai yli, päiväni on auttamattomasti pilalla. 

Sitten Maijan kysymyksiin.

1. Uskotko henkimaailmaan tai muuhun yliluonnolliseen? 
Olen kristitty eli uskon kolmiyhteiseen Jumalaan. Uskoni ja jumalakuvani on toki muuttunut vuosien varrella, ja voisin väittää että tämä asia on mennyt terveempään suuntaan. Uskon siihen, että kun en jaksa, minua kannetaan. Menestysteologia ja uskon suorittaminen eivät ole minua varten vaan uskoni kallistuu nykyisellään enemmänkin körttiläiseen suuntaan. 

2. Mitä yleensä tilaat baarissa juotavaksi ollessasi viihteellä?
  2.2 Jätätkö tarjoilijalle tippiä? 
Tilaan yleensä Crowmoorea ja totta mooses jätän tippiä. 

3. Nimeä kolme artistia/bändiä, joita et voi sietää. Mikä niissä vituttaa?
Olipas vaikea kysymys. Tällä hetkellä ei tule juuri mitään mieleen, koska pyrin olemaan kuuntelematta bändejä joiden musiikki ei kolahda.

4. Mikä on sinulle mieluisin vuodenaika?
Olen siitä kiero ihminen, että jokaisessa vuodenajassa on jotain hyvää. Rakastan kuulasta syysilmaa, kaunista lumista maisemaa, kevään tuoksua ja kesän helteitä. 

5. Onko sinulla ollut joku sellainen haave elämässäsi, jonka olet jo päässyt toteuttamaan?
Haaveita on, mutta toteuttamisesta en tiedä. Joskus haaveilin ainakin siitä että jotkut bändit julkaisisivat blogitekstejäni sivuillaan, ja se haave toteutui. 

6. Mihin elämässäsi olet tyytyväinen tällä hetkellä? Positiivisuutta kehiin tyypit! Aina jaksetaan kyllä valittaa, mutta mikäs ois hyvin just nyt? Joku sellainen vaikka, mikä ei joskus ole ollut tai jota et aiemmin ole osannut arvostaa?
Olen elämääni aika kokonaisvaltaisesti tyytyväinen juuri nyt. Olen työssä jossa olen hyvä ja josta pidän, minulla on ihania ystäviä, oma koti ja raha-asiatkin aika lailla kunnossa.

7. Onko sinulla joku harrastus, jota olet aina halunut kokeilla, mutta jota et jostain syystä ole vielä koskaan saanut/pystynyt/viitsinyt aloittaa?
Olen aina halunnut kokeilla kuntonyrkkeilyä.

8. Onkos mitään fobioita? Ukkonen, hämähäkit, kuolema, linnut, pellet, vakosametti,,,jotain?
Pelkään yli kaiken oksentamista. Siksi voittekin kuvitella, kuinka hauskaa oli kärsiä Peikkiksen odotusaikana "aamu"pahoinvoinnista...

9. Missä arkisessa asiassa olet kertakaikkiaan surkea? Unohdatko aina uusien ihmisten nimet/kasvot, onko suunnistusvaistosi aivan hukassa, onko käsilaukustasi aina se etsimäsi tavara unohtunut kotiin, eikö karjalanpiirakoiden rypytys onnistu, palaako perunatkin pohjaan, oletko tapaturma-altis, nolojen tilanteiden mies/nainen?
Olen maailman surkein kokki, nolojen tilanteiden nainen ja kaiken lisäksi tapaturma-altis...

10. Tupakoitko? Säännöllisesti/satunnaisesti. Tää on juttu, mikä harvemmin tulee blogeissa esille, mutta on kuitenkin aika oleellinen osa ihmistä imo.
Tupakoin, ikävä kyllä. Viime aikoina olen pyrkinyt vähentämään tätä kallista ja epäterveellistä harrastusta suurella kädellä.

 
11. Oletko enemmän TV-sarjojen orja vai leffafriikki? Minkä sortin tyyli niissä iskee?
 Pidän sekä TV-sarjoista että elokuvista. Viime aikoina olen innostunut vampyyritarinoista, ja siksipä muun muassa True Bloodia tulee katsottua. Lempielokuvani onkin "Veren vangit." 

Olen yleensä huono keksimään kysymyksiä tai haastamaan, mutta yritetäänpä.  

1. Oletko jonkin puolueen jäsen. Jos olet, miksi? Jos et niin miksi et? 
2. Oletko enemmän aamu- vai iltaihminen? 
3. Onko sinulle koskaan tehty viisaudenhammasta suurempia kirurgisia operaatioita vai oletko onnistunut välttämään kirurginveistä ja sairastelua ansiokkaasti? 
4. Mikä on ehdoton lempibändisi tällä hetkellä? 
5. Onko sinulla joitakin fanituksia jotka hävettävät myöhemmin? 
6. Oletko koskaan katunut jotain blogikirjoitustasi myöhemmin? 
7. Mikä oli lapsuuden unelma-ammattisi?
8. Edelliseen liittyen: onko tämänhetkinen työ edes lähellä unelma-ammattiasi?
9. Millainen on unelmiesi kumppani?
10. Pidätkö itseäsi pinnallisena vai syvällisenä? 
11. Miksi aloit alun perin pitää blogia? 

Siinäpä ne. En lue niin monia blogeja että keksisin kenet kaikki haastaisin, mutta feel free to do this one. Muiden vastauksia on kiva lukea, ja muutenkin näiden kautta pystyy tutustumaan toiseen ihmiseen blogin takana ihan kivasti.

TOTUUS TEKEE KIPEÄÄ

"Mitenhän tuossa äidin sairaudessa nyt sitten mahtaa lopulta käydä", totesi isäni hiljaa autossa istuessamme. Sanoista huokuu surua, pelkoa, ahdistusta, toivottomuutta ja epätietoisuutta tulevasta. Haluaisin keksiä jotain lohduttavaa ja rohkaisevaa sanottavaa, mutta isolla S:llä on oma elämänsä eikä se kumarra tai tottele ketään. Se antoi hieman periksi yhdelle sytostaattihoidolle mutta otti sen jälkeen uuden kasvuspurtin kasvattaen yhä uusiin paikkoihin, jopa ihon alle, uusia metastaaseja. Tällä kertaa syöpää vastaan lähdettiin taistelemaan suurehkolla annoksella sädehoitoa, ja jos se auttaa tarpeeksi, siirrytään uudenlaisiin suun kautta napsittaviin sytostaatteihin. Lääketiede koettaa tehdä kaikkensa, mutta The Syöpä, mammakarsinooma imusolmukemetastaasien kera tuntuu olevan aina askeleen edellä.

Isän surua ja pelkoa tuntuu vaikealta käsitellä ja sietää, mutta toisaalta on lohdullista olla samassa veneessä. Kukaan ulkopuolinen ei voi käsittää millaista on kun läheinen sairastaa vakavaa ja hyvin todennäköisesti parantumatonta sairautta. Äidin syöpädiagnoosin varmistumisesta tuli kuluneeksi pari viikkoa sitten tasan vuosi, ja soitellessani äidille tämä kuulosti ihan pirteältä ja taistelutahtoiselta. Kuinka kauan hän jaksaa olla sitä? Minä en ole jaksanut enää vähään aikaan uskoa että äiti olisi enää ensi äitienpäivänä elossa. Jaksoin jonkin aikaa kieltää totuuden, mutta nyt en enää jaksa.

Äiti tuskin enää paranee. Nyt tuntuu siltä kuin isäkin olisi tajunnut sen. Aiemmin hän jaksoi luottaa lääketieteeseen ja äidin ihmeparantumiseen, mutta viimeisin keskustelumme oli täynnä surua ja pelkoa, totuuden myöntämistä. Ei voi tietää kuinka kauan menee ennen kuin olemme kaksihenkinen perhe, isä ja tytär ilman vaimoa ja äitiä. Pitäisi kyetä nauttimaan jäljellä olevasta ajasta täysillä, mutta pelko äidin sairauden etenemisestä on nykyään joka päivä kumppaninani. En ehkä pelkää äidin kuolemaa niin paljon kuin loppuaikoja: kipua, ahdistusta, kipua, kipua, kipua... tajuttomuutta, morfiinia, vähän lisää morfiinia, yleistilan romahtaminen, vaippoihin joutuminen... miten äitini kestää sen, äitini joka on ollut elinvoiman perikuva nämä kaikki vuodet? Miten me omaiset kestämme sen? En tiedä.

Totuutta voi paeta aikansa, mutta on aika jolloin sen joutuu hyväksymään.

Minulla ei ole oikein ketään jolle voisin purkaa tuntemuksiani, koska loppujen lopuksi pelkoni ja ahdistukseni äidin sairauden suhteen ovat turhaa nillitystä, vinkumista ja valitusta. Maailmassa on paljon pahempiakin juttuja, joten miksi valittaisin tästä? Jokainen meistä kuolee joskus, ja äitinikin on iäkäs... mutta kun TUNTUU NIIN PERKELEEN PAHALTA! Siksipä oksennankin ajatukseni blogiin, vaikkei kai tästäkään tekstistä ota mitään tolkkua.

Olen silti kiitollinen siitä, että äiti on saanut nyt yli vuoden lisäaikaa sairautensa kanssa. Se lisäaika on ollut kultaakin arvokkaampaa. Olen niin pahoillani siitä, etten koskaan ehtinyt antaa äidille elävää lapsenlasta ja että hän joutui hautaamaan esikoisensa lisäksi ensimmäisen lapsenlapsensakin. Olen pahoillani siitä, etten ole ollut parempi tytär. Olen pahoillani siitä, etten ole aina osannut kertoa rakastavani ja olen pahoillani, että olen tuottanut kohtuuttomasti huolta äidille sairauksieni ja syömishäiriöni kanssa. Kuinka osaisin koskaan kertoa sen äidille ennen kuin on liian myöhäistä?

Sanotaan, että totuus tekee vapaaksi. Joskus totuus voi myös satuttaa ja vetää maton jalkojen alta. Lohdutan itseäni sillä, että sitten KUN äiti kuolee, hänen ei enää tarvitse kantaa minusta huolta vaan hän pääsee lepoon ikuisiksi ajoiksi. Meille jäljelle jääville jää silti suru vieraaksi, mutta "onneksi" siihenkin voi sopeuttaa itseään etukäteen.

Kiitos ja anteeksi vol. 666.

Seuraava postaus on toivon mukaan taas vähän positiivisempi. Pitäisiköhän peräti räväyttää ja kirjoittaa postaus päivän asusta? :P

MUSIIKKI ANTAA SIIIIIIIVET!

Muistan ikuisesti heavymusiikin vastaiset propagandasaarnat joita jouduin kuuntelemaan noin 9-vuotiaasta 18-vuotiaaksi saakka. Sen jälkeen tutustuin itsekin raskaampaan musiikkiin ja onnistuin tykästymään kyseiseen genreen. Nykyään lähes kaikenlaisten genrejen musiikki uppoaa minuun, mutta sydämeni sykkii silti eniten raskaammille riffeille, örinälle ja synkistelylle, johtuneeko siitä että olen luonteeltani hieman pessimismiin taipuvainen. Vanha ystäväni määritteli minua abikeväänäni näin: "Sussa on jotain tosi passiivis-aggressiivista tiedätkö, sä oot tavallaan todella rauhallinen luonne mutta sun musiikkivalintasi kuvastavat sun sisäisiä aggressioitasi". Voi olla, että tämä vanha ystävä oli oikeassa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen raskaammaksi musiikkimakunikin on mennyt. Pidän edelleen niistäkin bändeistä joiden kuuntelulla aloitin tummasävyisemmän musiikin maailmaan tutustumisen, mutta muutamalla bändillä on aivan erityinen paikka sydämessäni, koska niiden musiikki kytkeytyy hyvin voimakkaasti eri elämäntilanteisiin. Voisin sanoa, että ilman näitä bändejä ja juuri näitä biisejä en olisi ehkä selvinnyt järjissäni muun muassa anoreksiasta, avioerosta, maailman- ja elämänkatsomukseni uudelleen määrittämisestä, raskaudesta, lapsen menetyksestä, avoerosta... you name it. 

Kuuntelin ennen avioeroani lähinnä kristillisiä metallibändejä, mutta Mokomaan rakastuin jo kymmenisen vuotta sitten. Bändi tekee sellaista musiikkia jonka lyriikoihin ihmisen on helppo samaistua. Kuuntelin Mokomaa todella paljon avioeroni ja anoreksiani aikoihin, ja erityisesti minuun kolahti biisi "Sinä riität". Sitä kuunnellessani sain jostain voimaa lähteä vanhoista kuvioista ja opetella arvostamaan itseäni uudelleen. Mokoman musiikkiin palaan aina kun elämässäni tai oman pääni sisällä on suuremman luokan kriisi menossa:

Muistan ikuisesti oman pienen vuokrayksiöni Itä-Helsingissä ja sinne muuttamisen. Niihin aikoihin vietin aika paljon aikaa IRCissä ja tutustuin uusiin ihmisiin. Sitä kautta sain myös uusia musiikkisuosituksia, ja näin tutustuin suomalaiseen bändiin nimeltä Diablo. Harmi, ettei kyseinen bändi enää keikkaile tai ole tehnyt uusia biisejäkään toviin, mutta erityisesti bändin levy "Eternium" kolahti, ja yhdestä levyn biisistä tuli melkoinen voimabiisini kyseenalaistaessani vanhoja uskomuksiani ja etsiessäni itseäni. "I'm going on my way from the cradle to the grave", lauletaan biisissä The Preacher joka on edelleenkin suuri suosikkini. Jos Diablo vetäisisi nyt puskista yllätyskeikan jossain ja settilistaan kuuluisi The Preacher, huutaisin ääneni käheäksi ja heiluttaisin tukkaani niin, että saisin seuraavaksi hankkia itselleni niskatuen pystyäkseni tekemään töitä arkena: 

Olimme ystäväni N:n kanssa Diablon keikalla Nosturissa syyskuussa 2009, ja keikalla tuli kyllä moshattua enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Ilahduin myös suuresti siitä, että The Preacher sisältyi encoreen, joten huusin ja lauloin mukana minkä ehdin. Olin aivan taivaissa keikan jälkeen, ja olemme myöhemmin miettineet N:n kanssa että sekä näiden että Insomniumin keikalle olisi mahtavaa päästä uudelleenkin!


V for Violence on suomalainen bändi joka ei ole ollut vielä kovin suuressa mittakaavassa julkisuudessa. Soundi ja Imperiumi ovat sentään tehneet levyarviot bändin ensimmäisestä pitkäsoitosta "The Cult of V" joka näki päivänvalon marraskuussa 2009. Tutustuin bändiin jo loppukesästä (vaiko alkusyksystä?) 2009 nähtyäni erään Facebook-kaverini linkittäneen bändin musiikkivideon "Constant of Death" omalle seinälleen: 

Katsoin ja kuuntelin musiikkivideon ja kummasti tukkaani alkoi heilututtaa ja jalkaani vispauttaa. Huomasin myös bändillä olevan keikankin, joten suuntasin sinne rohkeana ja ennakkoluulottomana tyttönä yksin. Bändihän toimi lavallakin. Niinpä eksyin muutaman kerran myöhemminkin poppoon keikalle, mutta erään keikan päivämäärineen muistan ikuisesti. Silloin satuin olemaan raskaana ja pieni kaunis tyttäreni potkaisi minua kesken biisin "Scream" käteen ensimmäisen kerran mojovasti. Tasan sillä hetkellä V for Violencesta tuli minun ja Peikkiksen bändi ja Screamista meidän biisimme. Oli jotenkin koskettavaa kun ystävä viestitti Peikkiksen kuoleman jälkeen hautajaisstatukseeni näin: "Halauksia muru <3 Täällä palaa lyhdyssä kynttilä Peikkikselle ja soi V for Violence." 

Muistan myös ensimmäisen V for Violencen keikan Peikkiksen menetyksen jälkeen. Kun pojat soittivat Screamin, en voinut estää kyyneliäni. Myöhemmin yksi bändin jäsenistä tuli pahoittelemaan kovasti menetystäni. Fanistahan tuollainen tuntui hyvältä. Onneksi pystyn nykyään kuuntelemaan "Screamin" ilman että itken hysteerisesti räkää valuttaen, mutta niin vain siihen biisiin liittyi ja tulee aina liittymään jokin suurempi merkitys. Jos joskus saan lapsia, aion soittaa heillekin V for Violencea ja kertoa sen olevan minun ja heidän edesmenneen isosiskonsa bändivalinta. Olen myös nähnyt sairaita unia kyseisestä bändistä, johtuneeko siitä että olen joskus jutellut tyyppien kanssa keikkojen jälkeen. Eräässä unessa V for Violence oli esikoislevynsä nimen mukaisesti perustanut itsemurhakultin johon jokaisen fanin tuli liittyä, ja toisessa unessa VfV oli pitämässä keikkaa Cold Cold Groundin kanssa eräässä pääkaupunkiseutulaisessa helluntaiseurakunnassa. Jälkimmäisen unen tunnelmien siivittelemänä sainkin hyvän aasinsillan seuraavalle bändiesittelylleni, nimittäin...

...Cold Cold Groundista olen tainnut vaahdota täällä useammankin postauksen verran, mutta ei voi mitään, kyseinen bändi kuuluu myös niihin joilla on jokin merkitys elämäni soundtrackilla. Tutustuin bändin musiikkiin ollessani V for Violencen keikalla loppuvuodesta 2009. Olin vesiselvä, voin pahoin ja väsytti, koska satuin olemaan ihan alussa raskaana. Katsoin ja kuuntelin CCG:n keikan kyllä alusta loppuun saakka, mutten jotenkin osannut syttyä musiikkiin tai jänishahmoon. Se saattoi johtua siitäkin, että koko päivä oli ollut jännitystä täynnä, koska olin pelännyt hysteerisesti keskenmenoa ja olimme saaneet exäni kanssa nähdä samana päivänä Kätilöopiston sairaalassa vilkkaasti sykkivän pienen sydämen ultraäänilaitteen monitorilla. Niinpä siis odotin vain V:n keikkaa, kävin välillä kakomassa vessassa, join Jaffaa pitääkseni huonon olon loitolla ja mietin koko ajan, mikä hemmetin funktio CCG:n Mr. Bunnylla oikein on.

Myöhemmin raskauden aikana kuuntelin enemmänkin CCG:a Spotifyn kautta, ja mitä enemmän kuuntelin, sen enemmän tykästyin bändiin ja sen musiikkiin. Vuoden 2011 puolella bändiltä alkoi ilmestyä uutta materiaalia, ja erityisen paljon tykästyin musiikkivideoon "Tourist": 

Syksyllä 2012 saatoin vahingossa päätyä eräälle keikkataltioinnille, ja tästä olen saanut myös kuulla. Jotenkin se keikka oli käänteen tekevä, sillä viimeistään sen jälkeen minusta tuli The TosiFani. En sentään vuorannut asunnon seiniä julisteilla tai kulkenut joka päivä bändipaita päällä, mutta kuuntelin yhä enemmän bändin musiikkia ja sain itseni raahattua keikoillekin. Bändin musiikki ei ole osunut mihinkään erityiseen elämänvaiheeseen, mutta tyyppien hurtti huumorintaju ja selkeästi räkäisellä huumorilla tehdyt musiikkivideot vain iskevät omaan huumorisuoneeni. Videoista ja lavashow'sta huomaa ettei hommaa oteta liian vakavasti vaan aina on vähän kieli poskessa ja pilkettä silmäkulmassa. Keikoille mennessä ja sieltä lähtiessä jää vain yksinkertaisesti hyvä fiilis, eikä sitä ainakaan vähennä se, että CCG:n tyypit välittävät aidosti faneistaan eivätkä katso nenänvarttaan pitkin jos joku fani eksyy juttusille.
 
(Toivoisin silti että ihmiset tajuaisivat jättää artistit rauhaan ennen keikkoja vaikka niitä poseerauskuvia olisikin NIIIIIIIIIIIIIIIIN kiva ottaa. Keikka on aina keikka ja se jännittää kokenuttakin esiintyjää. Jos joku känniläinen vielä saa hyvän idean tulla bändien tyyppien juttusille ja ottaa pakkoääliöposeerauskuvia, vähemmästäkin artistien pinna kiristyy. Eiköhän keikkojen ja roudausten jälkeen ehdi sitten ottaa niitä kuvia ja nykiä bändien jäseniä hihasta?) 

Uusin musiikkilöytöni on ehdottomasti Iiwanajulma. Olen tainnut mainita tämänkin bändin useamman kerran postauksissani, mutta kyllä vain Etelä-Savosta kotoisin olevat pojjaat osaavat musiikin tekemisen jalon taidon! Tällä hetkellä heidän musiikkinsa on ollut minulle tärkeää, koska sen ja biisien lyriikoiden kautta voin tavallaan "oksentaa ulos" äidin ja omien sairastelujen aiheuttamaa pahaa oloa. Iiwanalla on myös mukavan riehakas ja aggressiivinen lavaesiintymistyyli. Kun äijät pääsevät lavalle, heitä ei pidättele mikään. Kaiken lisäksi bändin tyypit ovat fiksuja ja elämää nähneitä ja kokeneita. Taiteen ei pidä aina kummuta pahasta olosta ja ahdistuksesta, mutta uusimmalle albumille "Hallelujah!" on kyllä osattu kanavoida ahdistus, paha olo ja sairastaminen sellaiseen muotoon, että se on samaistuttavaa muttei kuitenkaan sairastuta kuulijaa. Suosittelen! Levyä on hyvä kuunnella jos ahdistaa liikaa tai lääkärikäyntien lopputulemana kouraan tungetut reseptit ja tautiluokitusrajaukset ottavat aivoon. 

Minulle musiikki merkitsee vähän kaikkea. En voi lähteä kävelemään kaupungille yksin jollen kuuntele jotain musiikkia. Tätäkin kirjoittaessani kuuntelen musiikkia. Suuriin elämäni kriiseihin (niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin) liittyy musiikki, ja musiikki antaa minulle paljon lohtua mutta myös potkua persuksille tarttua asioihin. Musiikkia voi tehdä kieli poskessa, sydän haavoittuneena, siksi että se on kivaa tai siksi, että haluaa vain saada ihmiset nauttimaan kuulemastaan. Taiteen ja hyvän musiikin ei tarvitse kummuta aina kärsimyksestä, vaan se voi kummuta aivan yhtä hyvin huonosta ja räkäisestä huumorista tai vaikkapa voikukista jos siltä tuntuu. Pääasia on, että musiikin kuuntelija nauttii kuuntelemastaan musiikista ja saa siitä jotakin irti. 

Mitkä ovat teidän lempibändejänne ja miksi? Millaista musiikkia kuuntelette erilaisissa mielentiloissa? 



 

J45 JA MINÄ EMME OLE YSTÄVIÄ

Rakkaat lukijat, tänään puhumme astmasta, allergioista, siitä miltä se astma tuntuu fyysisesti ja psyykkisesti sekä sivuamme myös hieman anafylaksiaa. Tähän avautumiseen on ihan validi syykin, minä kun satun olemaan sekä astmaatikko, atoopikko että allergikko. Kahta ensimmäistä olen ollut noin kahden kuukauden ikäisestä saakka, mutta virallisesti astmaatikko olen ollut vähän lyhyemmän ajan. 

On taas se aika vuodesta kun lumet sulavat, katupöly alkaa pöllytä oikein urakalla kaduilla, rehujen seksielämä kukoistaa ja näin ollen jokaisen allergioista ja astmasta kärsivän ihmisen elämä hankaloituu. Onneksi lääketiede on keksinyt hyviä troppeja helpottamaan allergioista ja astmasta (tai molemmista) kärsivien ihmisten elämää, mutta krooninen sairaus on silti aika perseestä. Kun astma- ja allergiaoireet ovat pahimmillaan, ei paljon lohduta se, etteivät tulehdusparametrit tai ruumiinlämpö ole koholla, koska elimistössä vallitsee kuitenkin tietynlainen tulehdustila. 

Astmaa voi olla joko ulko- tai sisäsyntyistä. Terveyskirjasto määrittelee astman jotakuinkin näin: 

"Astman keskeinen ja suureneva riskitekijä on taipumus atooppiseen allergiaan. Atopialla tarkoitetaan taipumusta tuottaa herkästi IgE-luokan vasta-aineita ympäristön tavallisia allergeeneja, kuten siitepölyä ja eläinpölyjä, kohtaan. Atooppisilla ihmisillä ilmenee limakalvojen allergista tulehdusta (eosinofiilista inflammaatiota), kun he hengittävät allergeenisia pienhiukkasia herkistyttyään ensin kyseiselle allergeenille. Tällöin on kyseessä ulkosyntyinen, allerginen astma. Jos atooppista allergiaa ei todeta, käytetään nimitystä ei-allerginen astma, joka on tavallinen varsinkin vanhemmilla ihmisillä. Taudin laukaisevat perinnöllisesti herkillä ihmisille ilmeisesti monet mikrobit, jotka käynnistävät vähitellen autoimmuunitautia muistuttavan kroonisen limakalvotulehduksen."

Minulla on todettu allerginen eli ulkosyntyinen astma vuonna 2007, mutta olen todennäköisesti sairastanut sitä jo paljon kauemmin ennen sen toteamista. Vuonna 2007 olin hieman tuhdimmassa kunnossa kuin tällä hetkellä, ja muistaakseni sinä keväänä oli hyvin paljon erilaisia siitepölyjä ilmassa. Olin saanut YTHS:n yleislääkärin kautta keuhkoputkia avaavan lääkkeen (Bricanyl, vaikuttava aine terbutaliinisulfaatti) sekä ohjeen syödä tavallista allergialääkettä, mutta se ei tuntunut auttavan ollenkaan. Yskin öisin helvetillistä yskää joka piti hereillä paitsi minua, myös entistä aviomiestäni. Olin kuitenkin päättänyt alkaa harrastaa erilaisia liikuntamuotoja, ja menin entisen opiskelukaverini kanssa Yliopistoliikunnan järjestämään jumppaan. Kesken jumpan hengitykseni salpautui, yskin enkä kyennyt tekemään yhtään mitään. Kaverinikin hätääntyi. Jouduin jättämään jumpan kesken, ja hengenahdistustilanne ei tuntunut laukeavan millään. Totta kai säikähdin. Muistan tilanteesta vain järkyttävän pelon hapen loppumisen tunteesta ja sen, että olin aivan poikki, jalat hädin tuskin kantoivat ja laahustin jumppakassini kera asemalle ja sieltä kotiin julkisilla. Olinpa idiootti! Oikea toimintatapa olisi ollut painua suoraan johonkin päivystykseen ja päästä hengittelemään spiralla keuhkoputkia avaavaa lääkettä. Todennäköisesti astmatutkimuksetkin olisi käynnistetty hieman nopeammin siten.

Vanhempani olivat todella huolissaan tilanteestani. Itse en edes tajunnut jatkuvan alakuloisuuden, väsymyksen ja yleisen huonovointisuuden ja voimattomuuden tunteen johtuvan niinkin yksinkertaisesta (ja veemäisestä) syystä kuin allergia ja astma. Lopulta vanhempani tilasivat minulle ajan yksityislääkäriltä, joka oli keuhkosairauksien spesialisti. Menin vastaanotolle, sain ohjeet PEF-puhallusten tekoon, reseptin kunnolliseen avaavaan ja hoitavaan lääkkeeseen (Buventol ja Budesonid) sekä lähdin verikokeiden kautta kotiin. Muutaman tunnin kuluttua lääkäri soitti ja kertoi veren eosinofiilien olevan reilusti koholla, toisin sanoen elimistössäni vallitsi melkoinen allergeenien aiheuttama tulehdustilanne. Lääkäri soitti puhelinreseptin Prednisolonista eli suun kautta otettavasta kortikosteroidista apteekkiin, ja muutaman pillerin napsimisen jälkeen hirveä hengenahdistusoireilu ja jatkuva yöyskä helpottuivat. Kahden viikon PEF-seurannan tulos oli reippaasti diagnostinen astmalle: seurannassa oli sekä vuorokausivaihtelua että reilu vaste keuhkoputkia avaavalle lääkkeelle. Sain astmadiagnoosin keväällä 2007, ja sen jälkeen olen vuoroin elänyt sopusoinnussa sairauteni kanssa ja vuoroin vihannut sitä. Yleensä astma ei veetuta silloin kun se ei oireile, eli on toisin sanoen hyvässä hoitotasapainossa, enkä edes tarvitse astmalääkkeitä aina ympärivuotisesti.

Keväisin ja kesäisin on toinen ääni kellossa. Silloin erinäisten rehujen seksielämä alkaa ja ilmassa lentelee sakeanaan siitepölyä. Se taas aiheuttaa elimistössäni allergisen reaktion joka totta kai alkaa oireilla myös astmaattisesti. Tajuan alkaa ottaa hoitavaa astmalääkettä yleensä vasta siinä vaiheessa, kun pari yötä on mennyt yskiessä keuhkoja pellolle, eikä se lääke tietenkään ala heti vaikuttaa. Onneksi on olemassa keuhkoputkia avaavia lääkkeitä, mutta niistä taas aiheutuu yleensä lievästi sanoen takykardisia sivuvaikutuksia. Miksi? Siksi, koska vaikka avaavan lääkkeen vaikuttava aine avaa keuhkoputkia, se toimii myös vasodilatoivasti eli verisuonia laajentavasti, ja kun verisuonet laajenevat, myös sydämen lyöntitiheys nousee voidakseen pumpata kaiken veren onnistuneesti kropan läpi. Aivojenkin olisi tietysti ihan hyvä saada happea. Joka tapauksessa tähän aikaan vuodesta vihaan yleensä elimistöäni ja tätä saakelin kroonista sairautta yli kaiken! Kaivan astmalääkkeet kaapista ja olen käytännöllisesti katsoen todella kipeä olematta kuitenkaan _oikeasti_ kipeä ollakseni oikeutettu sairaslomaan. Sairasloma toki onnistuisi, jos röörit menisivät niin tukkoon että hemodynamiikka romahtaisi, mutta niin ei ole onneksi koskaan käynyt.

Harva ihminen edes tajuaa miltä astman ja allergioiden sairastaminen tuntuu. Yskä on repivää, kuivaa ja hakkaavaa, ja pahimmassa keuhkoputkien ahtausvaiheessa ennen hoitavan lääkkeen vaikutuksen alkamista hengitys saattaa kuulostaa jopa korvin kuultavasti ilman stetoskooppien kanssa pelleilyä samalta kuin koirien vinkulelu. Hengenahdistuksen tunne aiheuttaa joskus jopa apuhengityslihasten käyttöönottoa, ja ainoa hyvä nukkuma-asento on puoli-istuva asento. Se tietysti helpottaa hengittämistä mutta vaikeuttaa lievästi sanoen kunnollisen unen saamista. Kaikista kurjinta allergiakausina ja astman pahentuessa on kokonaisvaltaisesti kipeä, väsynyt ja saamaton olo, kun tuntuu että nukahtaa töihin eikä jaksaisi tehdä mitään, hyvä kun jaksaa edes portaat kävellä ylös. Kovin raskaita liikuntalajeja ei voi harrastaa, koska ei saa vedettyä kunnolla happea keuhkoihin ja ristiallergioiden pahimpana mahdollisuutena on saada jopa anafylaktinen reaktio tai jopa koko verenkiertojärjestelmää uhkaava tilanne, anafylaktinen shokki joka romahduttaa verenpaineen ja on hengenvaarallinen tila. Siihen ainoa toimiva ensiapu on adrenaliini ja sen jälkeen suuri annos metyyliprednisolonia eli eräänlaista kortisonia suoraan suoneen tykitettynä. Terveysportti (se nyt ainakin on luotettava tietolähde) kuvaa anafylaksiaa näin: 

"Anafylaksia tarkoittaa äkillistä yliherkkyysreaktiota, joka alkaa tavallisesti käsien ja huulien voimakkaalla kihelmöinnillä ja kutinalla. Kihelmöinti ja kutina leviävät muutamassa minuutissa ympäri kehon. Ihoon nousee nokkospaukamia, joita on tavallisesti ympäri kehon. Huulissa ja silmäluomissa, usein muuallakin, on selvää turvotusta. Potilaan kurkkua kuristaa ja henki saattaa vinkua. Vatsaa kouristaa, ja potilas saattaa oksentaa tai ripuloida. Vaikeimmissa tapauksissa verenpaine laskee ja sydämeen tulee rytmihäiriöitä. Potilas on hengenvaarassa. Anafylaktinen reaktio kehittyy huippuunsa 10–30 minuutissa.
Anafylaksia on yleensä allerginen kuten esimerkiksi ampiais- ja mehiläisallergiassa. Sellainen voi syntyä myös muulla kuin allergisella mekanismilla, kuten tapahtuu joskus yleisanestesian aikana.

Anafylaksiassa iho punoittaa ja kuumottaa, pulssi on tiheä ja potilaalla on usein turvotusta huulissa, kielessä, nielussa, silmäluomissa ja käsissä. Nopeassa anafylaksiassa ei ehdi tulla nokkosihottumaa, ennen kuin potilas menettää tajuntansa. Sellaisen potilaan sydämen syke on kuitenkin epätasainen."

Kaikkein kurjinta astmassa on kuitenkin se, että pahimpina kausina se rajoittaa elämää, eivätkä perusterveet ihmiset tajua ihmisen olevan oikeasti kipeä. Yskä, hengenahdistus ja yleisesti kurja ja kipeä olo eivät ole ulkopuolisista oikein mitään, koska kyllähän niihin oireisiin nyt allergialääke tepsii, ja onhan astmapiiput olemassa! Niinpä. Astmaa sairastava ihminen kokee kuitenkin astman pahimpina kausina toimintakykynsä heikentyneeksi ja oireiluun voi liittyä jopa masennusoireilua, joka taas johtuu väsymyksestä. Perusterve ihminen ei ymmärrä, ettei astmaatikko kurjimpina aikoinaan tahallaan nuku pitkiä päiväunia, ole apaattinen tai ei välttämättä jaksa yhtä hyvin normaaleja kotitöitä kuin parempina aikoina. Perusterve pomo ei välttämättä tajua astmaattisen alaisen töissä suoriutumisen laskua sairaudesta johtuvaksi. Hei, koettakaapa itse naputella vaikkapa 100 000 merkkiä töissä päivän aikana, kun vähän väliä pitää yskiä keuhkoja pellolle, hengitellä syvään ja sitten taas yskiä. Sitten tuntuukin siltä kuin koko kroppa olisi keitettyä makaronia ja silmäluomet alkavat lupsua väkisinkin umpeen. Juu, eihän astmaatikko toki sairasta mitään keuhkokuumetta tai aivokalvontulehdusta, mutta kyllä astmaankin voi kuolla jos sitä ei hoida, ja anafylaktiseen shokkiin nyt ainakin kuolee jollei tiedä mitä pitää tehdä jos vaikka joku läheinen sellaisen saa. (Vinkki: 112 on se aika hyvä apu...) 

Tällä kirjoituksella kai yritin vähän selventää sitä, miltä astma tuntuu pahenemisvaiheessa ihan fyysisesti ja myös henkisesti. J45 ja minä emme ole siis ystäviä, mutta yleisesti ottaen tulemme ihan hyvin toimeen keskenämme, kun tunnistan pahenemisvaiheen ensioireet ja alan lääkitä itseäni asianmukaisesti. Silti tulee päiviä kun krooninen keuhkosairaus vain vituttaa ja voisin antaa sen ilmaiseksi pois, ihan kenelle vain. Olisi kivaa kokea edes joku sellainen kevät kun olisin terve eikä tarvitsisi miettiä, riittävätkö astmalääkkeet ja onhan se avaava lääke varmasti mukana. Olisi kivaa kokea kevät, jolloin yöt eivät tärvääntyisi yskimiseen ja olo olisi kaikin puolin virkeä eikä päin vastoin täysin mukiloitu ja energiaton. Olisi ihanaa lähteä pitkälle hölkkälenkille miettimättä, riittääkö keuhkokapasiteetti siihen, vaan voisin vain hölkätä, ihailla maisemia ja hengästyä terveellä tavalla, ei niin että happi loppuisi ja hengitys kuulostaisi jo aiemmin mainitulta vinkulelulta. Olisi ihanaa olla kroonisesti terve.

Tänään on sellainen olo, etten haluaisi antaa kaikkien kukkien kukkia, vaan voisin lähteä tappamaan maailmasta jokaisen siitepölyä ympäriinsä levittelevän kasvin.

Kiitos ja anteeksi.

PS. Astmaatikon pitkät päiväunetkin todennäköisesti johtuvat siitä, että yö on mennyt lähinnä yskiessä ja kroppa tarvitsee leponsa edes johonkin aikaan vuorokaudesta. Yksi astman oireista ja diagnostisista kriteereistä kun on nimenomaan YÖyskä.

"KOSKA MIES LUOTIIN ENSIN!"

Inspiroiduin kirjoittamiseen pitkästä aikaa Marian blogikirjoituksen myötä. Tekstissä pohdittiin monia unelma-ammatteja, ja niitä on löytynyt sekä blogin pitäjältä että kommentoijilta hurjasti. Omat lapsuuden haaveammattini olivat jostain syystä aina kovinkin realistisen oloisia: halusin muun muassa lähetyslääkäriksi tai papiksi. Lääkishaave kaatui olemattomaan matemaattisten aineiden osaamiseeni (niin, kuinka paljon se 15 euron viinipullo maksoikaan kolmelle hengelle jaettuna?), mutta pappeus on yhä aika realistinen alahaave. Aion mennä tässä joku kaunis päivä käymään opintotoimistossa ja kysellä HY:n teologisen tiedekunnan opiskeluoikeuteni perään. Jos kaikki menee suunnitellusti, olen syksyllä jälleen teologian ylioppilas ja toivottavasti jonain kauniina päivänä saan liperit kaulaani ja pappisvihkimyksen hiippakunnassa, johon olen suorittanut pappisharjoitteluni. Unelmissani siintävät myös sairaalapapin tai seksuaaliterapeutin työt. Seksuaaliterapeutin lisäopinnot kuitenkin maksavat hunajaa ja mansikoita, joten sitä ennen olisi hyvä hankkia hyppysiinsä jonkinlaiset tutkintotodistukset.

Mistä blogini otsikko sitten kumpuaa? Voisin kirjoitella lyhyemmänkin turinoinnin siitä, mutta mennään kuitenkin pidemmän kaavan mukaan. 

Eilen aamulla herätyskelloni soi 04:55, keitin kahvit, join ne ja lähdin ah-niin-kauniiseen miljööseen työpaikalle vääntämään hieman ylitöitä, koska kiire ja viiveet lääkärien saneluiden purkamisessa. Nakuttelin 8 tuntia plakkariin ja lähdin sen jälkeen Alkon kautta erääseen lähellä olevaan kuppilaan istumaan kaunista iltapäivää. Kuppilaan saapui parikin kaveria, mutta sitä ennen törmäsin ystäväpariskuntaani ja kävelimme yhtä matkaa kuppilalle saakka. Iltapäivä jatkui varsin kosteana viinin ja siiderin merkeissä, kuppila vaihtui toiseen ja osasimme tyttöporukalla jopa laskea oikein sen, kuinka paljon se yksi 15 euron viinipullo kustantaakaan henkeä kohti.

Kymmenen aikoihin illalla aloin olla jo siinä kunnossa, että kotiin teki mieli. Kävelin kuulokkeet korvilla musiikkia luukuttaen Rautatieasemalle josta suunnittelin lähteväni junalla kotiin. Eipä aikaakaan kun nuorehko mies alkoi tyrkyttää minulle traktaatteja kouraan ja kävi ilmi että tämä on uskovainen. Kävi myös ilmi, että minä aion papiksi. Tästäkös tämä nuori mies, 3 vuotta uskossa ollut, riemastui. "Mutta naispappeushan on synti!" "Jaa millähän perusteella?" "No siksi, että Raamatussa mies luotiin ensin joten nainen on aina alisteinen miehelle!" Tästä voisi päätellä, ettei naisilla ole järkeä eikä kykyjä pappeuteen. Ymmärrän toki sen, että papin osa on vastuullinen, koska kuulijat voi helposti johtaa harhaan, mutta miehen ensiksi luominen on mielestäni silti hatara argumentti naispappeuden pahuuden puolustamiselle. Mielestäni Paavalin kirjeen sekään kohta, jossa nainen saa vaieta seurakunnassa ei suinkaan tarkoita sitä, että nainen ei saisi opettaa. Sen sijaan Paavali (tai joku joka halusi kirjoittaa Paavalin nimissä, tätä suuntaustahan kutsutaan pseudepigrafiaksi) tarkoitti tällä tekstillä sitä, että naisten tulee olla seurakunnan kokousten aikana hiljaa naapurin Erkkipetterin vaimon asioista tai mistä tahansa muista asioista juoruamisesta. Olisin toki voinut myös heittää tälle poloiselle traktaattien jakelijalle vitsin jossa Jumala luo ensin miehen, toteaa sitten pystyvänsä parempaan ja luo sen jälkeen naisen. Hah-hah-haa kuinka hauskaa!

Genesiksessä on kuuluisa kohta ihmisen syntiinlankeemuksesta. Myönnettäköön, että se oli nainen joka otti käärmeen (Saatanaksikin tulkittu) houkutuksesta hedelmän hyvän- ja pahantiedon puusta, mutta se olisi voinut olla myös Adam. Näin kaikkien aikojen ensimmäiset ihmiset lankesivat syntiin, näkivät alastomuutensa ja häpesivät sitä, ja näin on myös valmis teoria perisynnistä. Haluaisin tietää, miksi Genesiksen kirjoittaja on nähnyt tarpeelliseksi tehdä Eevasta syntipukin. Käärmeen houkutuksiin lankeaja olisi voinut yhtä hyvin olla Adam, eikä sekään ole mielestäni oikea peruste naispappeuden kieltämiselle ja synniksi tulkitsemiselle. Yhtä lailla miespaimen voi johtaa laumaansa harhaan ja saarnata asioita, jotka vetävät kuulijoita helvettiin. Nainen ja mies ovat täysin tasa-arvoisessa asemassa nyky-yhteiskunnassa sen suhteen, mitä syntiin tulee. Sitä paitsi Vanhassa testamentissa on kertomuksia naisprofeetoista, jotka nimenomaan olivat Jumalan mielen mukaisia ja varoittivat kansaa tulevista vitsauksista tai syntien seuraamuksista. Uuden testamentin pääsanoma on sen sijaan se, että tuli yksi välittäjä Jumalan ja ihmisen välille, Jeesus Kristus, joka kantoi koko maailman synnit ristinkuolemansa kautta. Tässä on mielestäni koko kristinuskon ydin. Meidän ei tarvitse enää itse suorittaa ja kilpailla siitä, kuka on parempi ja kuka huonompi uskovainen. Kun Jeesus huusi ristillä: "Se on täytetty!", se myös on sitä. Jeesuksen seuraajat alkoivat Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen perustaa seurakuntia, ja näin sai vähitellen alkunsa kirkko, joka alkoi Roomalaiskatolisena kirkkona ja alkoi sen jälkeen jakautua reformaation kautta useammiksi erilaisiksi seurakunniksi.

Sain eilisen keskustelun kautta oikeastaan lisäpontta jatkaa teologian opintojani. Haluan jollakin tavalla hyödyntää omaa elämänkokemustani ja palvella sitä kautta seurakuntaa. Eilinen keskustelu käytiin toki hyvässä hengessä, mutta se sai minut pohtimaan sitä, miksi naisen pappeutta pidetään niin pahana asiana? Olemmeko me naiset pahoja vai siksi, että meillä sattuu olemaan rinnat, vagina ja kohtu sekä munasarjat? Miksi naisen tulisi olla miehelle alisteinen? Onko mies jotenkin lähempänä Jumalaa ja parempi opettaja vain siksi, että on mies? En näe ajatuksessa mitään järkeä. Uskon, että tulen kohtaamaan tulevaisuudessa monia erilaisia mielipiteitä ja erilaisia työympäristöjä joissa minua ei arvosteta juuri sen vuoksi, että olen nainen. Haluan silti toteuttaa lapsuudenhaaveeni pappeudesta, ja siksipä aion mennä takaisin opiskelemaan teologiaa. Voi olla, etten sitten kuitenkaan päädy papiksi, mutta opintojen jatkamisessa on hyvä alku urapolkujen luomiselle. 

Mutta hei, mies luotiin ensin! Se on pätevä argumentti jokaiseen keskusteluun, eikös vain?

Annis kiittää, kuittaa ja lopettaa pohdintansa tähän.

MATALALENTOA JA INSPIRAATIOHUKKAA

Viimeisimmästä päivityksestäni on ehtinyt vierähtää jo tovi, mutta elämässäni ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Olen lähinnä käynyt töissä, koomannut kotona, ollut sairaslomalla oikeassa munasarjassani majailevan kookkaahkon hyvänlaatuisen kasvaimen vuoksi, käynyt vähän lisää töissä, nähnyt kavereitani ja nähnyt jopa pari keikkaa, viimeisimpänä Amorphis Tavastialla. Kävimme siellä vanhan lukioaikaisen ystäväni kanssa, ja oli ilo käydä radalla oikeasti sellaisen ihmisen kanssa jonka tuntee syvemmin kuin jotkut toiset tuttavuudet. Kyseisestä illasta voisi toki kirjoittaa pidemmänkin selostuksen alkaen siitä, että meinasimme myöhästyä koko keikalta kun emme tajunneet Amorphiksen aloittavan jo heti yhdeksältä illalla, mutta ehkä myöhemmin.

Päivitysinto blogin suhteen on kuitenkin ollut jokseenkin hukassa, inspiraatiota ei tunnu löytyvän millään ja äidinkin uutiset masensivat. Syöpä oli jälleen levinnyt, ja tällä kertaa sitä vastaan lähdettiin taistelemaan sädehoidoin joita äiti saa kuuden viikon ajan joka päivä suurella annoksella. Saapa nähdä mitä sen jälkeen keksitään vai keksitäänkö mitään?

Sisintäni on painanut massiivinen ahdistusmöykky äidin vuoksi, ja elämässäni tuntuu muutenkin olevan jokin hiljainen aika jolloin ei tekisi mieli tehdä mitään. Haluaisin vain hautautua töihini, maata töiden jälkeen peittojen alla ja mieluiten herätä vasta kesällä fyysisesti kesäkunnossa. Oma kroppa ja ulkonäkö ahdistavat yhä enemmän, ja vaikka periaatteessa elämässäni onkin kaikki hyvin äidin syöpää lukuun ottamatta, tuntuu siltä kuin jotain pitäisi muuttaa tässä kuviossa.

Kunhan saan jostain revittyä lisäinspiraatiota blogini suhteen, ajattelin vähän kirjoitella bändeistä joista on tullut läheisiä (MUSIIKIN suhteen) viimeisen puolen vuoden aikana, työkaverieni kanssa pidetyistä get togethereista ja opintosuunnitelmistani. Nyt aion kuitenkin lötkähtää sängylle ja yrittää unohtaa jopa itseni.